ASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.
Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.
Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" — "Mitä maksaa Tom Man?" — "Äänioikeus naisille!" — "Oletteko käynyt hiljattain Indiassa?" — "Tehkää McKennasta Kaiser!" — "Rakas vanha Herbert Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.
Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä, siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen, ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.
Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se, ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.