MITÄ ON MILITARISTI?
Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia. Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella. Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa. Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia, vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä "puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa, sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala! miten kävisi, jos se hyökkäisi meidän kimppuumme?" Me täällä Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä Dorkingin taistelu. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena, tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. Dorkingin taistelu meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!" Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan puolesta. Dorkingin taistelun antamaa esimerkkiä noudattivat sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat. Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin Totuus laivastosta, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin Ilmasota (joka sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen. Alussa, Dorkingin taistelun edustamassa vaiheessa, oli sävy pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat, sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa lukea The Hibbert Journal'in lokakuun numerosta 1914, missä sen esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies, joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista "kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan. Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee, huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa hänen ajatuskantaansa, hänen suhtautumistaan sanasta sanaan.