II
Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.
Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan sellainen! Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen, tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä; sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.
Hänellä oli rakastamisen lahja.
Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä, jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack Verityn.
Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat, mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.
(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)
Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin. Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina saapuvilla, pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.
Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa, tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.
»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele, armas!) Mikä olet nyt?»
»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen, sininen sarssireunus.
»Niin. Entä miksi tahdot tulla?»
»Merimiehen vaimoksi.»
»Juuri niin! Entä miksi toivoi tulevasi?»
»Merimiehen äidiksi.»
»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua:
Mun tyttösein saa laulelen, hän verraton, hän helmi on!»
Tällaisessa ilmakehässä alkoi lapsi varttua. Hänen nuoret vanhempansa jumaloivat toisiansa ja häntä. Heillä kolmisin oli ihanat päivät huvilassa aina puolison loman viimeisiin hetkiin saakka.
Sitten mies aina suuteli heitä molempia vähintäänkin kymmenesti »viimeisen kerran», otti reppunsa sekä paksun, sinisen sadetakkinsa ja lähti jälleen merelle. Ja rouva Verity jäi syömään jäähtyneitä liharuokia, käyttämään kerran yllään olleita puserojaan ja säästämään merimiespuolison seuraavan loman varalle.
Mies hukkui laivansa upotessa myöhään syksyllä 1914.
Ja on helppo kuvitella, että vaimolle antoi elämänhalua vain yksi seikka.
Hänen pieni tyttönsä.