III
Valkoisessa huvilassa Sussexissa, meren rannalla, hiekkasärkkien aukeassa helmassa pieni Margaret Verity vietti sitten muutamia vuosia ankaraa elämää.
Lapsi totutettiin liikkumaan ulkosalla joka päivä, olipa ilma minkälainen hyvänsä. Hän sai rämpiä pitkiä matkoja sateessa (ja hän oli sama tyttö, joka myöhemmin ei koskaan laskenut pientä ranskalaiskorkoista kenkäänsä maahan muutoin kuin laskeutuessaan autosta). Makuuhuone, jossa ei ollut uunia ja jonka ikkunat olivat auki kesät, talvet (hänellä, joka sittemmin nurisi, jos lämmityslaitoksessa oli pieninkin vika). Yksi ainoa sarssileninki, kotikutoiset villaliivit, parit housut, sadetakki, paksut kengät ja pyöreä skottilaishattu — paljoa muuta ei ollutkaan koko hänen pukuvarastossaan (hänen, joka myöhemmin ei koskaan käyttänyt samaa tanssipukua kolmasti peräkkäin ja joka ei tiennyt muiden vaatteustensa lukumäärää). Hän oppi pesemään, kattamaan pöydän ja tekemään kaikenlaisia pikkuaskareita huojentaakseen heidän ainoan palvelijansa taakkaa (hän, josta pian tuli tarjoilijaan kauhu ja kamarineitojen painajainen!). Joka aamu hän pulikoi jääkylmässä ammeessaan (niin, tämä sama Margaret, jonka yhdeksäntoistavuotiaana piti loikoilla tuntikausia voimakkaasti tuoksuvassa vedessä, niin kuumassa, että hän siitä noustessaan oli melkein kypsäksi keitetty, hervoton, sekava ja veltto). Siihen aikaan hän ei tiennyt mitään ylellisyyksistä eikä huveista, makeisista, silkkisistä alusvaatteista eikä kalliista, kestämättömistä kengistä. Ei sinnepäinkään; eikä hänellä ollut aavistustakaan edes niistä mukavuuksista, — joihin hänenikäisensä lapset ovat tähän aikaan tottuneet. Tämä kaikki ei suinkaan johtunut siitä, että ystäväni rouva Verity olisi ollut spartalaisluontoinen, vaan yksinomaan siitä, että äiti ja tytär olivat siihen aikaan, kuten ihmiset sanovat, »surkean köyhiä».
Leskellä oli eläkkeensä, huvilansa ja puutarhansa, siinä kaikki. Hänen ei kannattanut palkata jokapäiväistä opettajatarta. Margaret luki äitinsä johdolla niinä muutamina tunteina, jotka hän vietti sisällä. He kasvattivat itse vihanneksensa; he vaalivat kanoja ja myivät munia; he laittoivat kuntoon kaksi erinomaista tuoksuherneaitaa, joista he katkoivat kukkakimppuja ja sulloivat pitkiin laatikkoihin, myyden nekin ja saaden kahdeksantoista pennyä tai puoli kruunua laatikosta. Nämä rahat piti säästää, jotta saataisiin puutarhaletku, joka maksoi neljä shillingiä jalka ja jota rouva Verityn ei vielä kannattanut ostaa, ja ranskalainen keittokalusto keittiöön. Ruokalistan tärkeimpänä osana olivat aina hakattu lampaanliha, keitetyt vihannekset ja riisimuhennokset.
Ne eivät näyttäneet vaivaavan Margaretia vähääkään.
Hänen ollessaan yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen kävin heitä katsomassa ja näin hänen olevan perin terveen ja kukoistavan.
Istuin hänen äitinsä kanssa aallonmurtajalla pakinoimassa ja tarkkailin lasta, kun hän meni uimaan puettuna uimapukuun, joka sopi hänelle ikäänkuin tummansininen maaliverho. Hänen vartalonsa oli vielä lapsimainen, mutta kuinka kaunis se olikaan! Hän oli pitkä, mutta kömpelöstä varsamaisuudesta ei hänessä ollut jälkeäkään; hänen kaikki jäsenensä olivat voimakkaat ja sopusuhtaiset. Lausuin: 'Että meidän poikamme olisivat kuin suureksi kasvatetut taimet nuoruudessansa, ja tyttäremme kuin hovilinnain tavoin veistetyt nurkkapatsaat.' Nämä molemmat rukoukset ovat täyttyneet tyttäressäsi.»
»Hän muistuttaa niin paljon Jackia. Hänen pitäisi olla hyvin viehättävä tultuaan täysikasvuiseksi.»
»Mitä aiot sitten tehdä hänelle?»
»Hän sanoo tahtovansa itse hankkia elatuksensa, tulla rikkaaksi ja ostaa meille molemmille kaikenlaista hyvää ja kaunista. Hän kaipaa kaunista! Mutta täällä hänellä on omat huvinsa. Hän on täysin onnellinen seurassani simpukankuorikokoelmineen, villeine kukkineen ja kirjoineen. Joku ammattiko? Niinpä kaiketi… Se tuntuu niin oudolta», valitti tämä hellä Victorian ajan loppupuolen nainen, »meidän ei ole koskaan tarvinnut ajatella sellaisia asioita… Margaret, rakas, olet ollut vedessä kyllin kauan. Tule sisälle nyt! Tule heti!»
»Vielä viisi minuuttia», kajahti vedestä lapsen kirkas, kimeä ääni.
»Älä hätäile, äiti!»
Siitä jo näki, kumpi näistä kahdesta pyrki hallitsemaan.
»Lapsi-kullalla on enemmän tahdonvoimaa kuin minulla on konsanaan ollut», selitti äiti. »Kunpa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet! Jackin omaisista ei kukaan kykene auttamaan häntä (he ovat kaikki liian köyhiä). Minun omaisiltani ei voi toivoakaan mitään (he ovat kaikki ihan liian rikkaita). Turvanamme on vain Tom-setäni, rakas vanhus, joka oli naittajani ja joka tuli Etelä-Amerikasta saakka häihini. Hänellä ei ole liian paljon rahaa. Aina silloin tällöin — Jumala häntä siunatkoon — hän saa lähetetyksi meille maksuosoituksen. Jouluna se on joskus tuonut koko juhlatunnelman.» Herttainen, mitään aavistamaton olento! Hän ei osannut kuvitellakaan, millainen vaikutus hänen setänsä seuraavalla maksuosoituksella olisi heidän molempien elämään.