IV
Perästäpäin herra Lloyd tiedusti: »Violet, aikooko tyttäresi ottaa puolisokseen tuon hupsun — tarkoitan nuoren loordin?»
»Lapsi-kulta on antanut hänelle rukkaset viisi kertaa», vastasi rouva Verity lempeillä kasvoillaan kaksi eri ilmettä, jotka kuvastivat kahta ristiriitaista tunnetta. Hän ei saattanut pitää Claude Oddleysta toivottavana vävynä; mutta yhtä mahdotonta hänen oli olla pöyhistelemättä sen johdosta, että loordi kosiskeli hänen lastaan.
»Margaret selittää, ettei hän mene avioliittoon kenenkään kanssa vielä vuosikausiin.»
»Rotannaamainen — tarkoitan: sisar kannattaa sitä liittoa koko sydämestään. Enkä moitikaan häntä siitä hänen kannaltaan katsoen. Hänen olisi kylläkin sopivaa saada rikas, nuori käly talutusnuoraansa. Ilkeä tyttö — tuo neiti Oddley.»
»No, enpä tiedä, setä», virkkoi Violet empien. (Hän kammosi aina suorasukaista arvostelua). »En antaisi Cynthialle sellaista nimitystä.»
»Minä antaisin. Nimittäisin häntä ja kaikkia hänen kaltaisiaan osaksi siitä turmiosta, jonka kynsiin nykyajan nuoret ovat joutumassa. En ole puhunut heistä paljoa koko täälläoloni aikana, mutta —» Silmäillen Violetia vaivihkaa hän lausui minulle: »Suoraan sanoen, he huolestuttavat minua.»
Tartuin puheeseen. »Miten niin, herra Lloyd? Käytöskö?»
»Ei. Se lienee hieman huononlaista nykyisin, mutta siitä en välitä — enkä siitäkään, että julkeasti puhuttelevat isäänsä ja äitiänsä ristimänimeltä. Terveellinen vastapaino niille ajoille, jolloin lapset sanoivat vanhemmilleen »sir» ja »madam» ja vanhemmat pieksivät lapsensa hupeloiksi tai raajarikoiksi! Se ei häiritse untani rahtuakaan. Menköön seurueen nuorin istumaan pehmeimpään tuoliin, sekoittakoon hän wiskyä ja soodaa ja tarttukoon lupaa kysymättä puhelimeen vieraassa paikassa. Se on makuasia. Ei ydinkohta.»
»Ydinkohta», huomautin minä, »on siveellinen puoli —»
»Eikä ole; minä annan palttua nykyajan moraalille. Olen samanlainen kuin kuningas Kaarle toinen, järkimies, joka 'ei koskaan sekaantunut puhumaan naisten sielusta'. Minua ei vaivaa se, että nuoret vesat punastumatta tuomitsevat avioliiton romahtamaisillaan olevaksi laitokseksi, jolla on elinaikaa enää vain kaksi miespolvea. Kenties pienoiset ovat oikeassa. Minä en ole sitä näkemässä. Ehkä on varsin totta, että eilispäiväinen 'hyve' on 'sekava käsite' tänään ja kenties 'rikos' huomenna. Se on puolittain suukopua. Ja vaikka ei niin olisikaan, niin sen puolen asiasta jätän silleen. Mutta kuulkaahan» — herra Lloydin älykkäillä, ruskeilla kasvoilla oli tiukan päättävä ilme — »minua huolestaa heidän ruumiillinen tilansa».
Sopessaan istuva rouva Verity näytti tuskaiselta.
»Ja sielullinen? Niinpä niin. Kukaties he käyttävät aivojaan monenlaisiin tarkoituksiin. En välitä siitä, etteivät he kävele, eivät lue — vaikka ne molemmat olivatkin mielipuuhiani ollessani nuori», jatkoi Tom-setä. »Tämä joukkue ei milloinkaan suuntaa silmiään klassillisiin teoksiin eikä laske jalkojaan maahan. Mitäpä siitä? Minkä tähden heidän pitäisi? Ruumiinharjoitusta he saavat tanssista. Miksi heidän pitäisi kävellä minnekään, kun he muulla tavoin pääsevät perille kymmenennessä osassa siitä ajasta? Minkä tähden lukea, kun heidän ei tarvitse pilata näköään tirkistelemällä painettua sanaa? Ei mikään sellainen, mitä ikinä on kirjoitettu kirjoihin, vastaa sitä, mitä he voivat katsella omin silmin. Mutta käyttävätkö he silmiään? Katselevatko he maisemia — tahi toisiansa — vähääkään nauttien? Tekeekö Margaret niin? (Ei suinkaan.) Nämä nuorukaiset voisivat olla pataljoona neekeripalvelijoita tai espanjalaisia kääpiöitä, joiden on nöyrinä odotettava käskyjä ja toteltava, sikäli kuin hän tietää. En nurise, se on vain ohimenevää. Mutta kuulkaahan» — nyt hän puhui perin tuimasti — »silloin nurisen, jos se merkitsee jatkuvaa hervottoman kyvyttömyyden tilaa. Ruumiit — niistä minä olen huolissani.»
»Itse asiassa, setä —» sanoi Violet epäröiden. Hänen kaltaisensa Victorian ajan loppupuolen naiset käyttivät aina sanaa »vartalo» »ruumis» -sanan sijasta.
Setä jatkoi: »Voima ja kauneus — mistä niiden pitäisi olla löydettävissä? Kasvavan polven nuorissa ruumiissa, joiden pitäisi olla terveen sielun ja puhtaan luonteen asumuksia. Niissä me näemme kansakuntamme toivon. Jotkut näistä vekaroista eivät vastaa luottamustamme. Mitä heille on tehtävä?»
»Ei voida 'tehdä' mitään nykyajan nuorille», sekaannuin minä puheeseen. »Kun te olitte nuori, kykenikö kukaan vanhempi tekemään mitään teille, herra Lloyd? Minulle ei mahdettu mitään, kun koetettiin. En senvuoksi odota sen parempaa, kun nyt on minun vuoroni tarkkailla nuorisoa.»
»Nyt on enemmän tarkkailtavaa, hyvä rouva, kuin teidän tyttöaikananne.»
»No-o?»
»Enemmän liikuntatilaa», väitti hän. »Nuoret voivat nyt helpommin ja nopeammin tuhota itsensä. Yökerhot, näyttelyt, juomat, ylellisyystavarat, kiitäminen uusimallisilla, miljoona-Robot-voimaisilla autoilla… kaikki mainiota — jos he vain oppisivat sitä käyttämään. He käyttävät kaikkea sitä väärin. He eivät jaksa oppia, mihin on pysähdyttävä.»
»Se johtuu siitä, että he ovat kaikki niin nuoria, nämä Margaretin ystävät», vetosi Violet. »Vanhin heistä ei ole neljääkolmatta.»
»Eikä heidän, herra Lloyd, voida odottaa harkitsevan asioita, kuten me kykenemme —»
»Tarkoitatteko, että me olemme vanhoja kolloja? Myönnetään. Mutta» — hän kääntyi minuun puoleeni — »jos pantaisiin toimeen kävely-, uinti- tai kestävyyskilpailu, joissa elämänilo ja elinvoima joutuisivat koetukselle, niin kenen kanssa tuonnottain 'Ritzissä' olleista nuorukaisista ette uskaltaisi käydä kilpasille?»
Mietin. »Kenties olette oikeassa. Tässäkin iässä — olisin valmis! Niin, olisin valmis kilpasille kenen hyvänsä Cynthia Oddleyn seurapiiriin kuuluvan tytön kanssa.»
»No niin; voitteko kuvitella Cynthiaa, Margaretia ja kumppaneita keski-ikäisinä? Voitteko kuvitella heitä» — hän lausui vapaan ivamukaelman —
»Neljissäkymmenissä mitä, ykskään aikaan saa,
kun kolmas kymmen alussaan ja heitä painostaa?»
Sanon sen teille. He suorittavat Englannin hermolääkärien ja hoitoloiden kulut ja voitot —»
»No, älkäähän sentään!» vastustin. »Ette saa pitää toimetonta, hemmoteltua vähemmistöä koko kansan nuorison edustajana.»
»Totta kyllä. Mutta kun omaa lihaani ja vertani oleva lapsi turmeltuu tuossa pienessä, ylellisyydessä elävässä luokassa, joka määrää tahdin muille… Olen huolissani nuoresta sukulaisestani. Violet!» —Margaretin äiti oli enemmän kuin surkean näköinen — »Violet, sinä olit voimakas ja nätti tyttö, raikas kuin kaunokki; sinä olet antanut perinnöksi, mitä itse sait —»
»Älä, rakas setä —»
»Ja Jackisi oli komein nuorista miehistä, joita ikinä on mennyt merille… Minkälaisia lapsenlapsia luulet saavasi. Pieniä vätyksiä… Oddleyn tapaisia?»
Pehmeässä huoneessa syntyi äänettömyys. Mitä olisi Violet saattanut vastata?
»Violet, rakas, se perhe on aikansa elänyt. Siitä näkyy selvät merkit sen viimeisessä pojassa ja tyttäressä. Aikansa elänyt — kuollut. Miksi pönkittää sitä terveellä verellä — jos suot anteeksi sekavan vertaukseni? Miksi solmia avioliitto sen kanssa? Tuo nuori nais-ilkimys panee parhaansa saadakseen sen toimeen. Miksi pitää häntä täällä?»
»Talo on Margaretin», huokasi äiti heikosti. »Lapsi-kulta on niin uskollinen, niin avokätinen ystävilleen. Hänestä on luonnollista, että hän maksaa Cynthian pukulaskuja. Niin! Ihan tahtomattani näin maksuosoituslehtiön kannat. Hän pani lehtiön taaskin äsken väärään paikkaan, lähetti sen keittiöön muotilehtikasassa. Näin että hän oli osoittanut neiti Cynthia Oddleylle tuhannen sata puntaa —»
»Mitä?»
»Liian paljon, eikö olekin? Taidan… minun täytyy… minä teen sen», päätti rouva Verity vapisten. »Puhun Margaretille siitä.»