VIII
»Oletko väsynyt, rakas?»
»En —»
Hänet oli vallannut vastavaikutus. Hän tuskin ajatteli kuumeista toimintaa, joka odotti heitä kaupungissa — selitykset, kohtaukset — kaikkien sanomiset ja tekemiset ennen kuin heidän hätäinen, konsulin suorittama vihkimisensä tapahtuisi.
Hänen innostuksensa oli haihtunut. Hänen sielunsa silmien eteen ei kohonnut profetallisia kuvia heidän onnellisesta avioliitostaan, heidän yhteiselämästään, viehättävästä kodista Sussexissa, meren rannalla, jossa kaikki nummet olisivat hänen pienokaistensa — pikku Charlesin ja Ericin — leikkikenttinä… Hän ei nähnyt vilahdustakaan onnesta… Vaikka hän nojasikin autossa olkaansa rakastettunsa olkapäähän, oli hän kuitenkin surullinen.
Ei; se ei johtunut myöhästyneistä omantunnon vaivoista, siitä tuskasta, että hän oli häätänyt toisen tytön pois tältä paikalta. Vain kerran oli Margaret ajatellut Enidiä, jonka kirje parhaillaan odotti »Archie-parkaa» Mountin kerhon vihreällä kirjetaululla. Margaret oli miettinyt: »Jos se tyttö olisi rakastanut häntä, olisihan muuttanut Archien toisenlaiseksi…
Minä olen muuttanut hänet.»
»Kaikki menee piloille», jupisi hän.
»Margaret — mitä tarkoitat?»
»Palaaminen turmelee kaikki. En usko, että ihmiset voivat elää tällaisessa maailmassa kuin tämä nykyinen on ja samalla olla sellaisia kuin me olimme —»
Eric kääntyi ilmoittamaan, kuinka monta kilometriä oli enää jälellä.
Margaretin rohkeus lamaantui…
He saapuivat saaren toisella rannalla olevalle lahdelle. Ajaccioon päästäkseen heidän tarvitsi vain kiertää sen ympäri.
»Hyvinhän auto on kulkenut, eikö olekin?» kerskui ohjaaja. Tarpeetonta on lisätä, että auto juuri silloin meni epäkuntoon…