I - Suudelma rakkaimmalle - 3

I

Hengittävä Milo — joka muuten hengitti hieman rajusti — ansaitsi tosiaankin liikanimensä.

Hän oli kaunismuotoinen kuin eläväksi muuttunut marmoripatsas, hänen poskillaan hehkui liikunnon ja terveyden lämmin puna, ja hän oli mallikelpoinen, hyvin muodostunut, rusoposkinen, rohkeakatseinen, yhdeksäntoistavuotinen nymfi — jumalatartyttö, mutta pikemminkin omituisen naisellinen kuin tyttömäinen.

Oli marraskuu vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä. Jos silmäilette mitä muotilehteä tahansa, niin havaitsette, että hän tuskin oli sen ajan mallityttö. Sellaisena aikana, jolloin naisihanne tuntui vaativan, että vartalo oli mahdollisimman ohuen paperiveitsen kaltainen, ilman ainoatakaan taivetta eteen tai taaksepäin, ei muodikas leninki ehkä olisi sopinut hengittävälle Milolle; mutta hänen kainostelemattomasti kaartuvat viivansa näyttivät viehättävän sopivilta hänen yllään olevassa paksussa, valkeassa villapaidassa, polvihousuissa ja pitkissä sukissa. Hänen tuuheat, kullanruskeat hiuksensa oli palmikoitu kiemuralle pään ympärille. Johtajatar oli jo maininnut, että koulujen yliopettajattaret eivät suvainneet voimistelunopettajattarien pitävän lyhyttä tukkaa, olipa se »bobattu» tai »shinglattu», koska he siten näyttäisivät liian nuorilta asemaansa varten. Senmukaisesti nämä voimistelun opiskelijat antoivat kiharoittensa kasvaa ja pitivät ne palmikolla — mikä lisäsi neiti Hannanin ulkonäön yleistä klassillisuutta. Tuntuu vaikealta kuvitella »shinglattua» Venusta.

Mutta vaikeaa on myöskin kuvitella Venusta muutoin kuin melkein sanattomana, puhuja hänessä kenties on silmien haaveellinen katse (milolaisessa Venuksessa) tai elottoman hymnin viekoitteleva houkutus (Medicin Venuksessa.)

Mutta sellainen ei ollut peloton Hannanin

Syvällä alttoäänellään hän lasketteli suustaan englanninkielistä puhetta, kahdennenkymmenennen vuosisadan mallista, viisitoistavuotisen koulupojan tapaan.

»Nirhaisin vain hieman käpälääni, kiitos!» oli hänen vastauksensa, kun johtajatar tiedusti, oliko hän loukkaantunut. Sillä hänen toisen kauniin nilkkansa ympärille oli sukan alle sidottu nenäliina. »Luissa ei ole vikaa!»

Venus.

Heti kun hän puhkesi puhumaan, tajusi kuulija, että vaikka hän muodoltaan olikin rehevästi kehittynyt viidenkolmatta-ikäinen nainen, oli hän luonteeltaan vielä lapsi. Hän tuntui kymmentä tai viittätoista vuotta nuoremmalta kuin ainoakaan Topin serkuista, kymmentä tai viittätoista vuotta lapsellisemmalta kuin lapsivampyyriä näytellyt, sievä filmitähti.

Uteliaana kuin koululapsi hän katseli näitä vieraita, joille hänet nyt esiteltiin. Hänen kaikista piirteistään saattoi lukea, mitä hän ajatteli tästä eriskummaisesta, vanhasta peitteestä, joka pyyhkäisi variksenpelättimenhattunsa ankanmunan kaltaisesta päästänsä. Entä tämä toinen, tämä vanhuksen seurassa oleva nuori mies? Kuinka hieno'. Hänen kaulanauhansa… hattu pois päästä!

Häntä tarkoin silmäilevä isoisänisä katsahti ylöspäin ja mainitsi, että hänen nuorella sukulaisellaan ja neiti Hannanilla oli nähtävästi yhteisiä ystäviä, Seymour-nimisiä ihmisiä.

Syvällä alttoäänellään jumalatar suvaitsi lausua, että Seymourit olivat hänestä kauhean hupaista väkeä.

Hän lisäsi Topille: »Tunnetteko heidät hyvin?»

»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»

Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö te sellaisia 'ystäviksi'?… Minä olen tuntenut heidät siitä asti, kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen isoisänisän hatun tasalle.

Top punastui, tuntien olevansa typerä.

Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).

Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.

Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä; ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen nuorta henkilöä.

»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti. »Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»

Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.

Niin, kyllä! Täällä on mainiota.»

»Epäilemättä; epäilemättä. Pelaatteko hockeytä?»

»Kyllä toki!»

»Tennistä?»

»Oi, tietysti! Olen kovin innostunut siihen.»

»Krikettiä?»

»Pelaan sitäkin.»

»Tyttöjen krikettiä luonnollisesti?»

»Mitä? Samaa kuin miehetkin. Pelaan sitä poikien kanssa; olen aina pelannut, hyvin nuoresta pitäen.»

»Poikien kanssa? Kenen poikien?»

»Meidän poikien, kotosalla — veljieni kanssa. He», kertoi jumalatar tuttavallisesti, »aikovat kumpikin pyrkiä armeijaan. Liian typeriä mihinkään muuhun, väittää isä. Hoo! Mutta aika hyvin he kuitenkin ovat selviytyneet koulussa. He ovat molemmat jalkapallojoukkueessa, ja toinen on rugby-joukkueessakin. Kaikki ovat väittäneet, ettei heillä ole koskaan ollut niin loistavaa maalivahtia kuin Clive on. Hän on vanhempi veljeni. Ensi kerralla on hänen kaikkein viimeinen mahdollisuutensa päästä Sandhurstin sotaopistoon. Opettaja sanoi: 'Jumalan kiitos, Hannan, tämän jälkeen minun ei enää tarvitse nähdä kasvojasi.»

»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse?
Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä.
Osaatte tietysti uida?»

»Aika hyvin!»

»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)

»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin kisoihin… Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»

»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.

Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina slaaville tyttökumppaneilleen.

Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen tunnuslauseensa.

Tämä tavaton, liikkuva muumio —

»Vai niin? Vai olette te pelannut jalkapalloa?»

»Kyllä. Minkä ihmeen vuoksi ei minun pitäisi sitä pelata?»

»Koska se ei mielestäni ole soveliasta tai sopivaa siihen nähden, mitä varten teidät on biologisesti sovellettu ja luotu epäilemättä sopivaksi.»

Käsittämättä kerrassaan mitään jumalatar tokaisi: »Mitä tuo kaikki on?»

»Koska se on miesten leikkiä», selitti isoisänisä itsepintaisesti.

»Minkä ihmeen tähden sen pitäisi olla? Kovin siivoa leikkiä. Minä pidän siitä.»

»Mahdollisesti pidätte nyt itseänne kenen tahansa nuoren miehen vertaisena?»

»Uh!» äänsi jumalatar sävyisen halveksivasti. »Olisipa surullista, jollen olisi paljon parempi kuin jotkut heistä.»

Perässä asteleva ja kuunteleva Top silmäili häntä kiireestä kantapäähän. Häntä katsellessaan Top ajatteli koruttoman varmasti ja lievän välinpitämättömästi, kuten kaikki rugby-pallon miehet ajattelevat tavallisen jalkapallon pelaajista: »Jalkapalloa! Tuo tyttö musertuisi vanuksi todellisessa hyökkäyksessä!»

»Entä mitä», tiedusti isoisänisä heidän saavuttuaan halliin, »aiotte tehdä kaiken tämän jälkeen?»

Silloin näytti jumalattaren silmistä säihkyvän todellista, hyvin viehättävää innostusta. Ihastus värähdytti hänen syvää alttoääntänsä.

Hän vastasi: »Niin, nytkö? Nyt saamme teetä.» Nälkäisesti hänen silmänsä suuntautuivat ravintolahuoneen

Johtajatar pisti kuivasti väliin: »Vielä hetkinen! Herra Mundy tarkoittaa, mitä aiot tehdä ammattinasi, Marjorie.»

»Hm, en tiedä», vastasi jumalatar, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan kädet uhkeilla lanteilla. »Minun on kai hankittava elatukseni jollakin tavoin samoin kuin kaikkien muidenkin.»

Tähän uuteen tahdikkuuden näytteeseen isoisänisä huomautti: »Rakas, nuori neiti, todennäköisesti teidän ei sallita kauan noudattaa sitä suunnitelmaa.»

»Hyvä Jumala! Ettehän te toki arvele, että minut pannaan kouluun», pääsi säikähdyksen huudahdus hengittävältä Mitoita. »Äiti aina väittää, että olen ihan liian karkea olemaan sisällä. Minun pitäisi muka pysytellä pihalla koirien luona.»

»Tarkoitin todennäköisempää mahdollisuutta», vastasi isoisänisä hymyillen. (Top vapisi pelosta.) »Otaksuttavasti osuu tiellenne joku mies, joku embarras de richesse, joka kovin mielellään ansaitsisi elatuksen puolestanne.»

»Mieskö?»

»Minkä tähden lausutte sen niin hämmästyneen tapaisesti? Ettekö pidä miehistä, saanko kysyä?»

»Oi, ei niin. Ei minulla ole mitään heitä vastaan. Miksipä minulla olisi? He ovat ihan niinkuin pitääkin», vakuutti hän, samalla kun hänen sävynsä ilmoitti: »Ihan niinkuin pitääkin omalla paikallaan», joka saattoi olla koirien seassa pihalla tai jossakin muualla.

»Ihan niinkuin pitääkin? Entä avioliittoon?»

»Avioliittoon», kertasi jumalatar. »Kuka? Minäkö?»

»Niin, varmasti», vahvisti isoisänisä, katsoen hievahtamatta häneen.

»Oi, hyvä Jumala!» huudahti jumalatar, päästäen homerisen naurunsa.
»Avioliittoon? En minä!»

Johtajatar ja Top kuuntelivat tätä kukkean kaunottaren ja pelkäksi saloksi kuivettuneen iäkkään vanhuksen välistä keskustelua, ikäänkuin se olisi ollut varieteenäytös, ja hieman sentapaiselta se tuntuikin.

»Miksi ette te, rakas neiti?»

»Hm! Koska kukaan ei katsoisi minuun päinkään.»

»Kuka sellaista väittää?»

»Pojat kotosalla.»

»Veljenne! Mitä he siitä tietäisivät? Miten he pystyisivät sitä arvostelemaan?»

»No, en tiedä! Heidän pitäisi! Ovathan he miehiä!»

»Mutta he väittävät, ettei kukaan mies katsoisi teihin

»No niin; siltä minustakin tuntuu.»

»Mutta minkä ihmeen nimessä —?»

»Koska muistutan liian paljon työhevosta», selitti jumalatar yhtä hyväntuulisesti ja luontevasti.

Pilkallisesti ja epäilevästi isoisänisä nyökytti kilpikonnanpäätänsä samalla tavoin kuin omituiset, pienikantaiset, japanilaiset lamppua kannattavat olennot työntämättä kuitenkaan kieltänsä näkyviin.

Sitten hän alkoi uudelleen: »Entä jos joku mies katsoisi?»

»Minä purskahtaisin, se on varma», vastasi jumalatar. »Jos joku alkaisi leperrellä minulle joutavia ja muuta semmoista, purskahtaisin nauramaan kesken kaiken, ja siinä se olisi.»

»Totisesti», lausui isoisänisä lumouksen ja innostuksen valaistessa hänen kuihtuneita piirteitään. »Tämä on totisesti—» Hän kääntyi rauhalliseen, huvitettuun johtajattareen päin. »Niin, tällaisia mielipiteitä olisin tuskin osannut kuvitella kuulevani — sanokaahan, lapsi», — hän pyörähti jälleen urheilijattaren puoleen —»sanokaahan, tanssitteko?»

»Enpä huonosti.»

»Ette —?»

»Enpä huonosti. Tarkoitan, niin, aika hyvin Olen innokas tanssija.»

»Ahaa! Oivallista. Päähäni pälkähti äsken — pelkäsin, ettei tanssi kenties mielestänne vaatisi kylliksi ponnistusta, neiti Hannan. Mutta koska tanssitte, toivon teidän suovan meille kaikille sen kunnian, että sulostutatte läsnäolollanne nuoren sukulaiseni yhdennenkolmatta syntymäpäivän kutsuja.»

»Mitä? Onko teillä nuori sukulainen, joka aikoo juhlia yhdettäkolmatta syntymäpäiväänsä? Loistavaa!» huudahti jumalatar. »Minä tulen, siitä saatte olla varma, jos vain saan kiristetyksi lähtöluvan», lisäsi hän, luoden masentavan katseen johtajattareen. »Kiitos! Mersi bokuu! Otaksuttavasti pyöräytätte minulle lippusen, jotta saan tietää, milloin kemut pidetään ja mihin minun on pyrähdettävä ja mitä muuta siinä lieneekään.»

»Varmasti teen sen. Kysymyksessä oleva sukulaiseni», jatkoi isoisänisä, katsahtaen uhriin käskevästi, »on tämä nuorukainen, Harry Tophampton».

Topin klassillinen suu oli jo raottunut hiukan. »Onko minun pidettävä tanssiaiset?» oli vähällä luiskahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän nielaisi sen kysymyksen. Tanssiaiset? Hänen? Oli menneeksi!
Mitäpä siitä. — Hän sopeutui kovaan tilanteeseen. Hän sulki suunsa.

»Niin. Hän aikoo järjestää aika suuret kutsut piakkoin.» Isoisänisä kertoi järkkymättömänä tästä suunnitelmasta. »Oikeastaan ne ehkä pidetään ensi kuussa, vähän hänen syntymäpäivänsä jälkeen; järjestelyt eivät vielä ole ihan täydelliset. Nyt hän tuntee paljon nuorta väkeä Lontoossa, riittävästi tanssiaisiin kutsuttaviksi. Hän toivoo näkevänsä teidät siellä —» Vanhuksen uhkaava sävy sai taaskin heikon punan kohoamaan äänettömänä kuuntelevan Topin kasvoille.

»Ja nyt, rakas, nuori neiti», virkkoi isoisänisä lopuksi nymfille, joka oli alkanut siirtää painoansa vuoroin toiselle, vuoroin toiselle matalan kengän verhoamalle jalalleen, »älkää enää salliko meidän pidättää teitä poissa teepöydästä —» »Niin, kiitos! Pelin jälkeen hiukan hiukaisee», myönsi hengittävä Milo nälkäisesti huulillaan hymy, joka toi näkyviin rivin tasaisia moitteettoman valkeita hampaita ja kaksi syvää, rusottavaa poskikuoppaa, samalla kun hän kääntyi poistumaan ruokailuhuoneeseen. »Hyvästi!»

Sen iltapäivän viimeinen yllätys sattui silloin, kun isoisänisä sanoi jäähyväiset johtajattarelle.

Kun viimemainittu tuli ulos saattamaan heitä autoon, kumartui vanhus hänen kätensä ylitse kohteliaasti kuin kahdeksannentoista vuosisadan markiisi.

»Suvaitkaa ottaa vastaan kiitokseni siitä vaivasta, jonka olette nähnyt tehdäksenne tämän iltapäivän minulle ja nuorelle sukulaiselleni erittäin mielenkiintoiseksi. Parhaat kiitoksemme! Ja — ettehän kieltäydy? Haluaisin osaltani panna tämän sitä uimalammikkoa varten, jonka laittamisesta opiston alueelle puhuitte.»

»Tämä» oli sellainen seteli, että harmaahiuksisen johtajattaren pää oli sekaisin vielä sittenkin, kun ylimielisesti kohdeltu autonohjaaja ajaa turisti asemalle vievällä tiellä kahden shillingin kyytimatkan viimeistä kilometriä.

Junassa — jossa tällä kertaa ei kaikeksi onneksi ollut niin paljon väkeä — isoisänisä kääntyi Topin puoleen.

»Kuinka komea ja pysty nuori olento se sinun Venustyttösi onkaan!»

»Niin, sir, sellainen hän oli.»

»Kas vain! Sinä tajusit niin paljon, POIKA, niinkö? Minua hän miellytti.»

Sitä Top oli pelännytkin. »Niinkö, sir?»

»Niin, minä pidän siitä tytöstä, jopa hänen henkisestäkin puolestaan. Kun hän on sivistynyt tai ainakin puolittain sivistynyt, kun hän on oppinut puhumaan edes muutamia lauseita englanninkieltä, sukeutuu hänestä harvinaisen hieno nainen. Hänen puhe- ja esiintymisvirheensä — sillä sellaisia tunnustan hänessä olevan — ovat helposti karsitut. Pikku seikkoja.» Kättänsä heilauttamalla hän pyyhkäisi syrjään koko kysymyksen Hannanien älyllisestä puolesta. »Pikku seikkoja. Niiden sulattaminen, hiominen, muovaaminen ja kiilloittaminen olisi kiintoisa ja sopiva tehtävä kenelle miehelle tahansa; vai mitä arvelet, POIKA?»

Top ei osannut virkkaa mitään ja pysyi ääneti.

»Ihastuttavaa ainesta», mietti isoisänisä ääneen junan kiitäessä eteenpäin. »Vilpitön ja joustava. Kasvattamisen arvoinen, POIKA. Kun puhun kasvattamisesta, en tarkoita lainkaan kirjatietoja. Tarkoitan, että hänet kannattaa opettaa tuntemaan itsensä, ottamaan hänelle määrätty paikka luonnon järjestyksessä.»

Taaskaan Topilla ei ollut mitään sanomista ja hän pysyi edelleenkin vaiti.

»Mitä taas ulkonäköön tulee, POIKA — oi, se tuo mieleen Tennysonin säkeen:

»Häntä katsellessaan vanhus nuortuu.»

Topin mielestä pysyi nuori mies häntä katsellessaan kylmänä.

XI luku

Kainostelematonta keimailua

Kylmänä kuin kivi oli Top pysynyt jumalattaren läheisyydessä!

Ja niissä oloissa se ei ollut onneksi. Isoisänisä ei ollut suinkaan kylmä kuin kivi ajatellessaan tätä tyttöä perillisensä morsiamena. Hän oli jo pannut pojan kalpenemaan viittauksillaan, että Topin olisi nyt oltava valmis piakkoin lähtemään vierailulle hengittävän Milon vanhempien luokse! Mennä käymään majuri ja rouva Hannanin luona! Lähteä komennettuna jonnekin Surreyhin, näiden ihmisten asuinpaikkaan, suosituskirje taskussaan! Pyytää heiltä lupaa lähettää tälle tytölle kutsu syntymäpäivätanssiaisiin!

Top alkoi miltei kammoten ajatella tätä kuolevaista Miloa, joka alunperin oli jättänyt hänet kylmäksi.

Sillä välin lähestyi kohtaus erään toisen henkilön kanssa, naisellisen olennon, joka ei jättäisi ihan kylmäksi häntä, tätä nukkuvavaistoista nuorukaista.

Meistä kaikista on sangen mielenkiintoista pysähtyä ajattelemaan: »Juuri tälläkin hetkellä liikkuu maailmassa ihmisiä, joita en vielä ole nähnyt, mutta jotka kohtalon määräyksestä osuvat tielleni ennemmin tai myöhemmin. Jotkut heistä ovat ikäviä, harmillisia tai pelkästään yhdentekeviä.

— Mutta toiset —he ovat minulle suuriarvoisia ystävinä, jopa mahdollisesti rakastajinakin.

— Nämä tulevaisuuden minulle varaamat lahjat ovat tällä hetkellä kenties vielä kehdossaan. Tai ehkä he jo ovat samannäköisiä kuin silloin, kun minä heidät kohtaan. Kentiespä he ovat jo niin lähellä, että heidän yllään on ihan samat vaatteet kuin silloin, kun kohtaamme toisemme — vaikka vielä en ole heitä nähnytkään!»

Tällaisia mahdollisuuksia on kaikkien meidän elämässämme.

Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.

Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.

Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa, jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta! —katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.

Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä aavistikaan.

Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän joutuminen Topin nuoreen elämään.

Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman hunajan ja gardenioiden tuoksu.

»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui aikaisin levolle, joten —»

»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja rakentaneet epävarman pesänsä.

Nuoren miehen soitettua ovikelloa ei kukaan tullut avaamaan.

Siivoojatar, joka samassa ilmestyi liikehuoneistoista, päästi hänet sisälle. Hän juoksi ylös kolmet portaikot, jotka kävivät sitä kehnommiksi, mitä lähempänä ne olivat kattoa.

Kaasuliekit, ainoat valot, oli kierretty pienelle.

Hämärästi Top erotti tumman hahmon, joka oli kyyristynyt hänen naimisisssaolevan serkkunsa suljetun oven eteen. Ja melkein ennen kuin hän havaitsi olennon, hän tunsi tuoksahduksen koleassa, kaasun ja korkkimaton hajun täyttämässä ilmassa. Hajuveden tuoksua, joka muistutti lämpimällä hunajalla valeltuja gardenioita.

Top seisahtui.

Hahmolta pääsi riemuinen, naisellinen huudahdus: »Eric'» Sitten pettyneestä »Oi, luulin teitä Ericiksi. Olen istunut täällä tuntikausia odottamassa, että he palaisivat —»

»Eikö rouva Blake ole kotona?» kysyi Top säyseästi.

Rouva Blake oli Gertruden avionimi.

»Kotona? Onko hän koskaan kotona?» kivahti hahmo ärtyneesti. Nyt Top erotti olennon, jonka paksun vaipan kaulus ylettyi himmeästi näkyvien naisenkasvojen nenään saakka ja jonka silmät olivat melkein piilossa Topin mielestä »hullunkurisen» hatun varjossa.

»Milloin ja missä se nainen milloinkaan saa tehdyksi lainkaan työtä ja ansaituksi rahaa, sitä en jaksa käsittää», jatkoi ääni, kaunis, tuskastunut tytönääni. »Hänen on tultava takaisin johonkin aikaan tänä iltana; ja minun täytyy tavata hänet, vaikka minun pitäisi istua tässä, kunnes juurrun. Nyt on henki kysymyksessä!»

»Kova onni!» pahoitteli Top myötätuntoisesti (aprikoiden, niitähän tämä saattoi merkitä).

»Niin onkin. Ja siitä johtuu mieleeni: onko teillä savukkeita?»

»Kyllä», virkkoi Top. »Kyllä minulla on.»

Hän otti esille ohuen, siannahkaisen mestariteoksen, jossa oli kultaiset kehykset ja nimikirjaimet — niin, se ei ollut lainkaan Topin makuinen. Henderson oli määrännyt, että hänen oli käytettävä sitä koteloa; Hendersonin ystävän herra Crouchin ystävän herra Levinskyn ystävä herra Cohen oli tuntenut erään herrasmiehen, joka oli luovuttanut sen herra Tophamptonille melkeinpä »tukkuhinnasta» kolmesta punnasta seitsemästätoista shillingistä kuudesta pennystä.

»Armias taivas, rakas ihminen, ettekö voisi antaa minulle savuja?»

»Kas tässä», tarjosi Top. »Minä poltan tällaisia.»

»Kuinka odottamatonta, ja tuollaisesta kotelosta! Mistä hän olette sen saanut? Juuri tuollaisen saattaisi nainen antaa», rupatti tyttömäinen ääni. »No niin, taivaalle kiitos seurasta ja tupakasta! Istukaa! En minä osaa p e valotornille. Onko teille tulitikkuja, kumppani?»

Hauska ääni oli tällä tytöllä; ja hänestä uhkui hauskaa, herttaista, ystävällistä tuntua.

»Kyllä», vastasi Top.

Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät, pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu — peittelemättömästi! maalattu!

Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista — pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.

(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)

Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.

Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi! Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.

Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja kiskasi vaipan Topilta.

»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»

(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)

»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni. Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää. Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?

Kävittekö noutamassa sen etsi vastaosastosta?»

»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin. Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke, hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä, ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»

»Hei vain! Sinäkö siinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.

»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään. Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»

He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia oli tuonut hänet Gertruden luokse.

Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä, tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan, karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten enkeli.»

Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti mainiota kahvia.

Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen.
Kuitenkin Top viivytteli.

Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen naksetta.

»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.

No niin, he olivat vaatineet kahvia.

Hän otti tarjottimen ja meni sisälle arkihuoneen ovesta.

Gertrude oli nyt ottanut hatun päästänsä ja työskenteli tulisesti. Hänen ystävänsä, jolla oli turkiskappa ja hullunkurinen hattu (kuluisi vuosia, ennenkuin Top oppisi erottamaan hullunkurisen muodikkaasta), seisoi selin Topiin hänen astuessaan huoneeseen. Viimemainittu melkein hätkähti kuullessaan hänen draamallisesti lausuvan:

»Ja jos olenkin ollut petollinen, niin ovatko tunteeni sinua kohtaan silti olleet vähääkään laimeammat?»

»Vähääkään laimeammat», jupisi Gertrude, joka ajatuksiinsa vaipuneena istui koneensa ääressä. »Ahaa! Kun tunteista on puhe, tässähän on nuori Topimme taaskin.»

»Pane kahvitarjotin tuonne, Top, ja kaada kuppeihin; teethän sen? Saat istua ja polttaa tupakkaa, mutta jos häiritset, kuolet kuin — Ei —tämä ei ole minun kertomuksiani, koska aiot kysyä; tämä on neiti Lilith Mournen osa, jos tiedät, mikä osa on. Tietenkään hänen puolestaan ei sitä tee kukaan muu kuin lauhkea Gertrude-parka, jota pidetään ammattimaisena kertomusten kirjoittajana… No niin, naisten täytyy tehdä työtä… Saat lähteä tai jäädä tänne.»

Nähtävästi hän piti varmana, että Top poistuisi.

Top jäi.

Rumaa, mustaa piippuansa poltellen Top istui chesterfieldiläisen sohvan nurkassa työnnettyään syrjään kasan The Era-lehtiä, Ericin nyrkkeilykintaat, sifoonin, Gertruden kapan, seitsemän tyhjää tupakkarasiaa ja Gertruden salkun, joka oli täynnä käsikirjoituksia.

Top tarkkaili perin huvitettuna.

Naisista toinen kirjoitti, toinen saneli.

Nyt oli Top oivaltanut, mikä se oli. Näytelmä. Tämä oli siis näytelmä. Tyttöjen välisen keskustelun katkelmista hänelle oli selvinnyt, minkä vuoksi asia oli niin hengellekäypä. Neiti Lilith Mourne, joka ilmeisesti oli jo saavuttanut jonkun verran menestystä laulajattarena ja lausujattarena, aikoi nyt luopua siltä ammattialalta heti, kun hänelle oli tarjoutunut tilaisuus päästä niin sanotulle laillistetulle näyttämölle. Tuo hänen kädessään oleva käsikirjoitus oli alkuperäisen tshekkiläisen näytelmän englanninkielisen käännöksen ainoa kappale. Se oli palautettava kääntäjälle seuraavana aamuna. Ja neiti Mourne halusi pyhänseutuna lukea osansa ulkoa ja tutkia siitä. Senvuoksi hän oli tullut Gertruden luokse.

Hyvä ihminen tuo Gertrude, tuumi Top.

Myöskin tuo toinen tyttö oli hyvä. Hyväntahtoinen, koska oli lainannut kappansa. Hilpeä ja reipas, vaikka sillä hetkellä silminnähtävästi nääntymäisillään uupumuksesta. Sen Top saattoi päättää siitä, että hänen olkapäänsä silloin tällöin lysähtivät kasaan. Se soinnahti hänen äänestään, kun hän hiljaa saneli, selvitti kurkkuaan ja saneli yhä. Top mietti — naiset, työ? Nämä tytöt, jotka ansaitsivat elatuksensa huvittamalla yleisöä, näyttivät työskentelevän ankarammin kuin kukaan muu. He tekivät työtä kaksin kerroin, kerran yleisön näkyvissä ja toisen kerran valmistaessaan osaansa yleisön nähtäväksi. Näin paljon uurastusta näytelmän vuoksi.

Top, jonka mielikuvitus oli vilkkaampi kuin kukaan aavisti, kuvitteli harjoituksia tyhjässä teatterissa, tavallisiin asuihin puettuja naisia ja miehiä, nurisevaa kirjailijaa, kärttyistä näyttämöohjaajaa.

Sitten hän kuvitteli, miltä kohtaus näyttäisi katsottuna salin etupuolelta, punaisella sametilla päällystetyiltä tuoleilta, joissa jäi niin vähän tilaa sellaisia jalkoja varten kuin Topin olivat. Neiti Mournen lukemien ohjeiden mukaan oli näyttämöllä »pukeutumiskammio, josta ovi vei parvekkeelle; kuutamoinen näköala merelle; puiden lehviä». Kuinka suuresti siitä näyttämöstä erosikaan tämä Gertruden siistimätön, kodikas, onnekas boheemionkalo!

»Sisälle astuu jälleen kreivitär L. negligée-puvussa», saneli Lilith Mourne kuin henkensä edestä. Kuin henkensä edestä naputti Gertrude puolestaan. Liuskaa vaihtaessaan hän tiedusti uteliaana:

»Millaisessa puvussa sinä sitä näyttelet, Lil?»

»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta, ohutta ninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla — onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain on jollakin! Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava, ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt… Rakastanutko häntä?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hän taaskin alkoi sanella. »Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä, palvoin häntä niin!»

»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua, »ei ole sopiva paikka Topille».

»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär. »Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle. Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni sanoa?»

»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»

Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.

Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja — kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.

Vihdoinkin:

»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen, että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä uusi leninki ylleni.»

»Aiotko taaskin tänä iltana tanssimaan, sinä kainostelematon keimailija?»

»Menen tänä iltana taaskin tanssimaan.»

»Samanko miehen seurassa?»

»En.»

»Lilith, sinä olet hullu. Sinun pitäisi paneutua levolle ja nukkua yhdeksän tuntia yhteen menoon, lapsi.»

»Mikä toive. On yllin kyllin aikaa nukkua, kun olen haudassani — tai pikemminkin uurnassani. Ruumiini tietysti poltetaan. Ei siivottomia, likaisia hautoja minulle, joka eläissäni olen pitänyt niin tarkan huolen molemmista jokapäiväisistä kylvyistäni. Vain kourallinen kaunista, puhdasta, valkoista tuhkaa, jonka joku mainio croydonilainen miekkonen vie lentokoneessa ilmaan ja hajoittaa taivaan vapaiden tuulien vietäväksi. Sievimpiä kohteliaisuuksia, mitä minulle on koskaan lausuttu, on se, että minä olen sekoitus, jossa on yhtä viehättävät määrät teennäisyyttä ja raitista ilmaa.»

»Kuka niin sanoi?»

»En muista. Joku se oli. Hyvää yötä, Gertrude rakas!» Gertrude suuteli häntä hellästi molemmille poskille.

»Hyvää yötä, Eric-kulta!»

Molemmille poskille suuteli myöskin Eric häntä hellästi.

No niin…

Kuten Top itselleen vakuutti, näyttämö-ihmiset eivät pitäneet sitä sen kummempana kuin kädenpudistusta, Gertrude oli kerran maininnut Topille, että Ericillä tuntui naisystäviinsä nähden olevan sama tunnuslause kuin oli ollut Henrik kahdeksannella, joka käveltyään jonkun matkan Anne Boleynin kanssa oli sanonut:

»Armas, käyttäytyisin epäkohteliaasti, jos veisin sinut ulos enkä suutelisi sinua.» (Suutelee häntä.)

Niin; heistä se ei ollut kädenpudistusta kummempi… Mutta Top ei milloinkaan suudellut edes serkkujaan.

Vielä.

Heidän saavuttuaan Strandille huusi Top vuokra-auton.

»Minne?»

Gertruden näyttämöystävätär ilmoitti osoitteen; hän asui puiston toisella puolen.

»Olette kauhean kiltti, kun saatatte minut kotiin, Top», kiitteli tuoksuava tyttö sijoittuessaan vaunun nurkkaan. »Minusta on vastenmielistä ajaa autoissa yksin; ne ovat niin vetoisia ja tyhjiä ja isoja, eivätkö olekin?»

»Kyllä», myönsi Top.

Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.

Nyt Top ei kainostellut.

Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.

Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan, hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär, jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat olleet ystävyksiä jo vuosikausia!

Hän piti tästä tytöstä.

Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se, että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi, kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla eikä lammasnavetassa… Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä tähden. Top piti hänestä.

Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.

Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar. Ja hänen tunnuslauseensa oli. »Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei tarvitse koko tätä kauneutta.»

Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.

Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei enempää. Ei vähempää… Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.

»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa; tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti Topille. »Ettekö pahastu?»

»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»

(Johtuu olettamaan, että maali ei harmita miehiä miellyttävillä kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)

Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä, korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.

»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa, jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.

»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä hyvin paljon.»

»Hyvää toivottavasti.»

»Enimmäkseen hyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö saa?»

»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.

»No niin, mitä ajattelitte?»

Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat! En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»

»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva mies; te tiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle. Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte, Top?»

»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»

»Eihän!»

»Niin varmasti, Lil —»

Samassa auto pysähtyi.

Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään, pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen, lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen lakkiaan.)

Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään kotelonne, kumppani, tulettehan?»

»Kiitos», vastasi Top, »tulen».

Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen haju.

Asunto oli täyteen sullottu, mutta silti siron naisellinen komero. Kaikesta huokui eräänlaista väriaistia, »tehoa». Siellä oli hilpeän värisiä, paperisia lampunvarjostimia, räikeän koreita pieluksia, omituisia, täytettyjä tai posliinisia eläintonttuja. Vihreä, espanjalainen, ruusukuvioinen shaali oli nakattu puolittain peittämään lattialla viruvaa isoa kasaa repaleisia nuottivihkoja. Oikeastaan oli kaiken verhoksi viskattu jotakin. Eikä yksistään se antanut huoneelle köyhyyden ja väliaikaisuuden leimaa. Kaikki tuolit olivat »parittomia». Tuo kirkas maalaus oli amatöörin käsialaa. Samoin oli laipion syvän sininen liimaväritys, kuten Top huomasi. Nuo mustan ja kellan kirjavat silkkiset pieluspeitteet, epäili hän, pitivät koossa laajassa sohvassa olevia pieluksia. Iltavaippa, kultakudoksinen puoli ulospäin, oli kylpyhuoneeseen vievän oven verhona. Se oli luonteenomainen sillä ammattialalla toimivan tytön huone, jonka jäsenet pitävät kiinni pienistä ylellisyysesineistä, usein ollen vailla välttämättömiä tarpeita.

Silminnähtävästi ei tämä tyttö ollut laulamalla ansainnut niin paljoa kuin onnellisempi Bébé oli ansainnut äänettömällä näyttämönä. Mutta Lilithin tuoksuava huone oli melkein yhtä täynnä hänen omia valokuviaan kuin filmitähden huvila oli ollut; muotokuvia oli uuninreunustalla, pianolla ja vanhanaikaisella sivupöydällä. Siellä oli myöskin näyttamöystävien valokuvia, isoja, taitavasti retushoituja, pahvikehyksisiä, ja niihin oli kirjoitettu: »Kaikkea hyvää, armas», »Kokonaan Sinun», »Sydämellisesti».

»Miltä nämä onkalot teistä tuntuvat, Top?» »Suurenmoisilta», kehui Top.

»Asun täällä erään Hippodromessa työskentelevän tytön kanssa. Hän ei ole vielä tullut kotiin; hän menee suoraan tanssimaan, vanha yöpöllö», puheli Lilith, pitäen yllään turkiksensa ja tilavan päällysvaippansa (huone tuntui kolealta), mutta ottaen hullunkurisen hattunsa pois päästänsä.

Hatuttomana hänen pieni, lyhyttukkainen päänsä oli kiiltävän ruskea, ylt’yleensä teennäisten kiharoiden peitossa.

Hän ojensi kättänsä, jonka kynnet olivat suipot ja rusottavat kuin kaunokin terälehdet. Top luuli sitä poistumiskäskyksi ja tarttui käteen.

»Mitä nyt, te rohkea, ilkeä mies?» virkkoi toinen nauraen.

»Kuka lupasi teidän pitää kättäni?»

»No, mutta tehän ojensitte sen minulle.»

»Luonnollisesti! Minähän ojensin sen saadakseni kotelonne, jotta voisin täyttää sen.»

»Ahaa!» äänsi Top. »Vain sitäkö se oli?» Top ei ollut vähääkään hämillään.

Mutta erään seikan tähden hän tunsi suurta ja yhä lisääntyvää harmia.

Se oli se, ettei Jones ollut mukana.

Kuinka mielellään Top olisikaan suonut Jonesin näkevän hänet täällä, tämän näyttelijättären asunnossa tällä hetkellä! Jones, sen hän tiesi, piti häntä typeränä! Ei ainoastaan jääkalikkana, vaan myöskin koko maailman pahimpana tomppelina naisseurassa. Jones ja hänen kirkassilmäinen sisarensa, rouva Peacock, olivat keskustelleet siitä Thamesin rannalla vietetyn, surkean kurjan pyhänseudun aikana. Siitä Top oli varma. Häntä vaivasi niiden huomautusten arvaileminen, joita he olivat varsin hyvin saattaneet lausua.

»Kelpo poika, tuo Top… Kerrassaan mainio jalkapallo-ottelussa, ihmeellinen työhevonen… Mutta tyttöseurassa! Poika-rukka! Puhutaan hitaista. Etanan vauhdilla häh liikkuisi kuherrellessaan.» (Top tunsi, että niin oli saatettu sanoa.) »Ei osaa virkkaa sanaakaan ja punastelee kuin tyttö!»

Viime aikoina Top oli tosin pannut merkille, etteivät tytöt enää punastelleet. Punastumista ei siihen aikaan kukaan käyttänyt. Ei kukaan muu kuin Top. Eikä hänkään punastellut nyt. Top oli tuskin punastunut koko sinä iltana muuta kuin sen ainoan kerran, jolloin Gertrude oli ilveillyt hänelle morsiamista. Tämä tyttö oli ihan liian siivo pannakseen häntä punehtumaan. Jones ihailisi tätä tyttöä — hän, joka osasi niin hyvin arvostella tyttöjä — tai luuli osaavansa.

Top ei suinkaan ollut varma, että Jones osasi.

Jonesilla oli tapana sanoa, että tytöt olivat »pieniä aivoituksia».

Pyh!

Jones väitti, että jopa vilpittömimmässä, yksinkertaisimmassa, nuorimmassakin tytössä oli vähän sfinksiä.

Hölynpölyä!

Ei tässä tytössä. Kiltti, avoin pieni sielu. Hänen käyttäytymisensä oli hupaista. Puhelutapa luontevaa, ystävällistä. »Te rohkea, ilkeä mies», oli hän nauraen virkkanut. Kuka oli koskaan ennen sanonut häntä, Topia, sellaiseksi? Kaikki muut olivat nimittäneet häntä »pojaksi». Eikö tämä tyttö ollut useita kertoja puhunut »miehestä»?

Niin, Top tunsi menestyvänsä, suoriutuvansa hyvin, onnellisesti.

Tytöt eivät olleet niin varsin pahoja. Mitä vikaa heissä oli? Hän osasi tulla toimeen heidän seurassaan yhtä hyvin kuin Joneskin. Nimittäin jos hänen seurassaan oli tyttö, jonka hän sai itse valita — siinä pykälä. Ei sellainen tyttö, joka hänelle tungettaisiin, kuten se filmitähti, joka ei osannut ratsastaa, tai se huohottava Milo. Tämä tyttö kyllä.

Ja kun hän täysin huolettomasti otti esille kotelonsa, ojensi sen Lil-tytölle ja tarkkaili toisen täyttäessä sitä omilla, mustan ja oranssin kirjavasta lasilippaasta otetuilla savukkeillaan, oli Harry Tophamptonilla se epämääräinen, epäjohdonmukainen, miellyttävä tunne, että hän tosiaankin oli maailmanmies. Usein hänestä ei tuntunut sellaiselta. Hän ei muistanut tunteneensa sellaista koskaan ennen.

»Kas niin!» virkkoi Lil (sievä nimi), napsauttaen kotelon kiinni ja antaen sen takaisin. »Ikävä, että minun täytyy häätää teidät kadulle, Top, mutta karvasta totuutta on katsottava silmiin. Tämä on ainoa huoneeni; tavarani ovat tuossa kaapissa, ja jollette te lähde nyt vilkkaasti, en ehdi pukeutua siksi, kun saattajani tulee minua noutamaan.» »Niin! Olette oikeassa!» vastasi rauhallinen, hillitty maailmanmies Harry Tophampton. »Minä poistun siis. Hauskaa iltaa!» »Näkemiin!» toivotti tyttö. Taaskin sujahti rusentuva käsi Topin kouraan. Äkkiä Topista alkoi tuntua surkealta että hänen oli nyt lähdettävä! Hän olisi osannut puhua tälle tytölle; hänellä olisi ollut hyvin paljon sanottavaa —hänelle!

Samalla hetkellä näytti sama ajatus välähtävän myöskin neiti Mournen mieleen.

»Sääli, että minun on tällä tavoin ajettava teidät pois, Top, koska olisin mielelläni suonut teidän näkevän minut uudessa, liekinvärisessä tanssileningissäni, johon aion pukeutua. Se on minusta hyvin onnistunut. Eräs harhautunut mies vakuuttikin minun näyttävän siinä 'jumalallisen viehkeältä’ — älkää naurako! Mutta —»

»Kuulkaahan! Tiedättekö mitä?» pääsi Harry Tophamptonilta äkkiä ja odottamatta. »Tahtoisin mainita teille — minäkin aion tässä kuussa pitää tanssiaiset.»

»Niinkö?» ihasteli Lil. »Tanssiaiset omasta kohdastanne. Kuinka viehättävästi tehty! Tanssiaiset? Tuleeko niistä suuret kutsut?»

»Kyllä. Nimittäin — niin arvelen», vastasi Top. (Vielä hän ei ollut kuullut yksityiskohtia isoisänisältä, joka oli määrännyt nämä tanssiaiset järjestettäviksi.) »Tuletteko te sinne, Lil?»

»Teidän tanssiaisiinneko? Oi! Onko tarkoituksenne ilmoittaa aikovanne pyytää minua?»

»Olen jo pyytänyt teitä», vakuutti Top. »Tuletteko.»

»Milloin ne ovat?»

»Yhdeksäntenä päivänä.»

»Minun onnenlukuni. Kuinka kiltisti tehty. Kyllä… Niin kovin mielelläni, Top… Merkitsen sen muistiin.»

»Hyvä!» huudahti Top niin innostuneesti, että kaikilta niiltä, jotka olivat nähneet hänet St. Clairien luona, olisi mennyt silmät levälleen ällistyksestä. »Olen kovin mielissäni siitä, että teidän sopii tulla. Mikä onni! Kirjoitan teille, missä ne pidetään» (sitäkään ei tanssiaisten isäntä vielä tiennyt), »ja kaikesta muusta sellaisesta».

»Kiitoksia hyvin paljon!» sanoi tyttö hilpeästi. »Odotan Sitä.»

Hän kallisti tekoaaltojen kaunistamaa päätänsä sivulle ja silmäili Topin poikamaista kouraa, joka yhäti piti hänen pehmeitä sormiaan lujassa otteessaan.

Top oli unohtanut sen! Tytön sorrmien vähäinen liikahdus hänen kädessään muistutti hänelle siitä. Hän hellitti heti otteensa ja sanoi reippaasti uudelleen jäähyväiset.

Ripeästi hän kääntyi ovea kohti.

Tyttö oli seisonut Topin takana, ja hänen vapaa kätensä oli ollut uuninreunustalla vähäisten maljakkojen, pienten norsujen ja posliinikissojen seassa.

Samassa Top odottamatta näki, että — vaikka hän ei ollut huomannut tytön liikkuvan — Lilith seisoi hänen ja oven välissä.

Tyttö oli siinä katsoen Topia silmiin. Hänen pieni päänsä oli kallellaan, hänen tavattoman isoissa silmissään väikkyi hymy tahmeiden, mustien ripsien lomitse.

Hänen silmänsä nauroivat, mutta hänen äänensä oli juhlallinen, pilkallisen juhlallinen, kun hän lausui ponnekkaasti: »Oletteko varma, ettette unohda kutsua minua, Top?»

Top aikoi vastata: »En tietenkään! Mitä ihmettä tarkoitatte tuolla puheella? Varmasti en unohda.» Tai jotakin sentapaista.

Silloin se tapahtui, se ytimiä värähdyttävä, henkeäsalpaava yllätys. Hän oli juuri puhkeamaisillaan puhumaan. Hän oli jo avannut klassillisen Venuksensuunsa.

Mutta heti hän tunsi, että se sulkeutui jälleen, ja sen sulkivat tytön pehmeät huulet.

Hyvin tähdätyllä, hätäilemättömällä ja lämpimällä suudelmalla tuo tyttö, tuo sfinksi, sulki hänen suunsa.

Sitten hän sulki ovensa työnnettyään nuoren Topin lempeästi siitä ulos.

XII luku

Väärä hälytys

Portailla Top seisoi — tai pikemminkin pyöri.

Hänen silmiensä edessä häämötti Lontoon katuiamppuja sadepisaroiden muodostaman helmiverhon lävitse. Hänen korvissaan kaikui tuon nuoren naisen kuiskaus: »Hyvää yötä, te herttainen olento!» Hänen huulillaan tuntui kestävä lämpö, tiukasti takertuva gardeniantuoksu, tytön hyväilyn yhäti värähdyttävä hurma. Ja hänen sydämessään tulvi sekavana myllerryksenä ennen tuntemattomia ajatuksia. Hänen vaistonsa nukkuivat vieläkin; mutta liikutaanhan unissakin. Ajatukset olivat ristiriitaisia, kiistelivät ja kirkuivat.

Kääntäessään päällystakkinsa kaulusta pystyyn Top taaskin palautti mieleensä, ettei suuteleminen ole näyttämöväestä sen kummempi kuin kädenpuristus.

Hän päätti, ettei hänkään pitäisi sitä sen enempänä.

Mutta sittenkin….

Ensimmäinen

Top ajatteli sitä pikku tunneille saakka.

Hän ajatteli sitä herättyään. Useita kertoja sen yön kuluessa hän kysyi itseltään: »Minkä tähden se tyttö suuteli minua?»

No niin, minkä tähden hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, jos hän piti hänestä, Topista? Hän oli luonnollinen pikku olento…. Hän oli näyttelijätär…. Top oli ollut koko illan hänen seurassaan…. Saattanut hänet kotiin…. Hän oli hyvästellessään suudellut Ericiä, Gertruden puolisoa.

Vaikka Top olikin kokematon, käsitti hän kuitenkin, ettei se suudelma ollut samanlainen.

Mitä tyttö oli sillä tarkoittanut?

Äkkiä hänen mieleensä johtui — niin — oliko hän luullut Topin mielivän —?

Minkä tähden hän ei sitten sitä mielisi?

Eikö hän ollut etsimässä tyttöä? Eikö hän nimenomaan etsinyt sievää tyttöä? Avioliiton tarkoituksessa?

Entä sitten? Mitä vikaa tässä tytössä oli?

Mieltyneenä, hurmaantuneena Top taaskin näki tytön kasvot huoneensa pimeydessä. Isot, kirkkaat silmät, kaarevat, tulipunaiset huulet, jotka olivat suudelleet häntä.

Niin, Lilith oli hyvin sievä. Hän ja Top olivat joutuneet yhteen kuin tulipalossa. Sitten hän oli suudellut Topia.

Se oli kovin yksinkertaista. Ihan selvää. He menisivät kihloihin. Hän kertoisi isoisänisälle, saisi rahat haltuunsa, järjestäisi serkkujensa asiat — sijoittaisi tämän tytön itsensä jonnekin, johonkin taloon, otaksui hän (koko tämä osa oli hyvin hämärää), ja niin se sitten olisi, ja Jumalalle kiitos sitten! Top voisi rauhallisin mielin jälleen syventyä insinöörintutkintoihinsa ja silloin tällöin tyynesti ja levollisesti pelata jalkapalloa. Hieman rauhaa, juuri sitä Top kaipasi. Rauhaa ja hiljaisuutta. Niin, nyt hän nukkuisi.

Hätkähtäen herättyään hän huomasi aatoksiensa pyörivän tämän
Lilith-tytön ympärillä.

Rauha ja hiljaisuus tuntuivat tuskin olevan Tilin luonteen pääsävel.

Mutta sittenkin! Kaikki epäilemättä muuttuisi hänen jouduttuaan avioliittoon.

Vihdoin Top nukkui.

Seuraavana päivänä tuli jo varhain aamulla keskeytys hoppuiluun (jos Harry Tophamptoniin nähden voidaan puhua hoppuilusta). Ei tullut kysymykseenkään mennä vieraisille kenenkään nuoren naisen luokse, ei hänen oman makunsa eikä isoisän maun mukaisen.

Topilla oli toinen, pitkäaikainen sopimus; hänen oli mentävä viettämään sunnuntaipäivä eräiden ihmisten luona Newhavenin lähistöllä. He olivat Topin omaisten vanhoja perheystäviä. He olivat tunteneet Topin jo hänen poikavuosinaan, ennenkuin lähtivät pois Australiasta. Heidän nimensä oli Morse. Perheen isä oli Topin kummi. Topin äiti oli kirjoittanut pojalleen ja kehoittanut häntä käymään kummiansa katsomassa. Siten oli asia. Sellaisia suhteita ei sopinut rikkoa tyttöjen eikä muun sellaisen vuoksi. Missään nimessä Top ei voinut sitä tehdä eikä tehnyt.

Hän nousi Victoria-asemalta lähtevään yhdeksän ja kolmenkymmenen junaan, matkusti tuulisella etelärannikolla olevalle isolle talolle ja nautti täysin siemauksin lyhyestä vierailustaan Morse-ystaviensä luona.

Sana »ystäviensä» tarkoittaa miespuolisia ystäviä.

Sillä siellä ei ollut ainoatakaan naista. Ei hameenlievettakään koko talossa. Ei siskoa. Ei äitiä. Ei tätejä. Ei naispuolisia serkkuja. Ei edes palvelijattaria. Entisiä sotilaita taloustöissä. Isä oli ollut maanviljelijänä Australiassa ja halusi nyt kokeilla, millaisia tuloksia voitaisiin saavuttaa meijeritalouden alalla Englannissa. Molemmat pojat olivat koko joukon vanhempia kuin Top ja olivat olleet mukana sodassa. Australialaisen armeijan upseereista on väärin selostettu lauselma; nämä Topin ystävät hokivat sitä yhtenään, sovittaen sitä itseensä. He väittivät jonkun brittiläisen aliupseerin — yksikään brittiläinen aliupseeri ei myönnä juttua todeksi, mutta itsepintaisesti sitä kerrotaan — uljaita merentakaisia upseereitamme arvostellessaan lausuneen: »Kelpo kumppaneita, muita mahdottomia seuramiehiä.»

»Kelpo kumppaneita», huudahtivat Topin ystävät nytkin rientäessään portille häntä vastaan. He olivat paitahihasillaan ja kädet kyynärpäitä myöten mullassa. »Mutta seuraelämässä mahdottomia, eivät voi edes pudistaa kättä!»

»Mitäs te nyt hommaatte?» tiedusti Top kehuvasti. Vilkaistuaan toisten olkapäiden ylitse hän oli jo oivaltanut, mistä oli kysymys. Kelpo kumppanit ja heidän isänsä olivat uutterassa työssä, raivaten uutta tenniskenttää rakennuksen kupeelle.

Top riisui takkinsa, kiskoi irti kauluksensa, hellitti housunkannattimensa, kiersi paidanhihansa ylös, lainasi pitemmaltä kelpo kumppanilta vyön ja parin vanhoja kenkiä ja ryhtyi innokkaasti tekemään »hiukan ruumiillista työtä» kuten isäntäväki sanoi.

Top raatoi ja kaivoi useampia tunteja kuin yksikään ammattiliitto olisi sallinut; hän mätti tonnimääriä etelärannikon multaa toiseen paikkaan.

Kylpien kunniallisessa hiessä, hengittäen keuhkojensa pohjasta, huohottaen ja virnistellen Top pyyhki otsaansa; hän upotti vaaleat kasvonsa isoon, hopeiseen maljaan (jonka isännän toinen poika oli saanut palkinnoksi kuulantyönnöstä), ja elämä tuntui hänestä hyvältä, paremmalta kuin hän muisti sen milloinkaan tuntuneen.

»Asia on niin, että kaupungissa muuttuu niin vietävän veltoksi», valitti uurastava vieras katkerasti australialaisille ystävilleen.

Harmistuneena Top silmäili kämmeniään, joihin työ oli nostattanut rakot. »Totisesti minua kiukuttaa tällainen veltostuminen. Olen muuttunut ihan vennoksi.»

»Maltahan toki; minä en niin sanoisi, Top; pian saamme nähdä.»

Kun pimeä kattoi heidän työmaansa, siirtyivät kelpo kumppanit vieraineen ladosta tehtyyn, tilavaan, miesmäisesti kalustettuun arkihuoneeseen. He työnsivät isot, kolhiutuneet, nahkapäällyksiset nojatuolit seinämille ja käärivät matot kokoon. Sitten Top otteli nyrkkeilykintaat käsissä ensin toisen, sitten toisen pojan kanssa.

Ei; Morset eivät totisesti olisi väittäneet, että Top oli käynyt vennoksi.

Eivätkä he olisi myöntäneet Topin menettäneen ruokahaluaan hänen syödessään illallispöydässä liharuokia ja juodessaan teetä monta ammeenkokoista kuppia. Tällainen oli hänestä ihanteellisen hauska sunnuntai eikä suinkaan sellainen kuin hänen vierailunsa St. Clairien luona.

Erinomaisesti vietetty päivä päättyi soittoon ja lauluun.

Talon toisella pojalla oli banjo. Toinen kelpo kumppani soitti hyvin pianoa korvakuulon mukaan.

Paitsi kaikkia laulujaan oli Top tuonut pillinsä taskussaan. Kajautettiin repäisevä laulu toisensa jälkeen. »Mitä eversti sanoi adjutantille?» »Tuhka tuhkaksi, tomu tomuksi», »Kun kuolen, älkää mua haudatko», »Pitkä, pitkä polku», »Picardien ruusut», »Torvensoittaja, mitä puhallat nyt?» »Poissaoleva», »Kunnes».

Mitään ei puuttunut. Keskustelu oli tarpeeton. Eikä mitään puheltukaan. Myöhään, hyvin myöhään kajahteli soitto huoneessa. Kauan se kaikui näiden kolmen miellyttävästi väsyneen, perin tyytyväisen nuoren miehen korvissa.

Vasta sitten, kun tuhka oli kopistettu viimeisestä piipusta ja kun he kaikki marssivat yläkertaan makuulle, muistivat kelpo kumppanit, että iänikuinen leikkisä kysymys oli vielä jäänyt tekemättä nuoren Tophamptonin härnäämiseksi.

»Oletko jo suunnitellut avioliittoa, Top?» »Kenties», urahti Top.

Sinä yönä hän nukkui sikeästi kuin kaimansa.

Seuraavana päivänä Top lähti varhaisella junalla takaisin Lontooseen ja meni suoraa päätä South Kensingtoniin opistoonsa. Siellä hän huomasi tekevänsä koko opiskeluaikansa parhaan työpäivän. Hän tunsi olevansa kaikin puolin parhaassa kunnossaan, vastaavansa kokonaista joukkuetta Joneseja.

Kun Top näki nuoren Jonesin — muuten Jonesin, joka juuri äsken oli palannut vietettyään taaskin pyhänseudun St. Clairien luona, Jonesin, jonka napinlävessa oli myöhäinen ruusu ja kasvoilla samanlainen ilme kuin kissalla sen äsken syötyä kanarianlinnun — työntyi hänen mielensä etualalle jälleen asia, joka puuhaisan sunnuntaipäivän ajan oli ollut tungettuna kauas takalistolle. Ajatus siitä tytöstä, joka oli suudellut häntä kahta päivää aikaisemmin.

Niin, kyllä…

»Hän», tuumi Top.

Hänen mieleensä tulvahtivat muistot’ Lilith Mournea’ nuorta näyttelijätärtä ympäröivä lämmin, ystävällinen ilmakehä. Hullunkurinen hattu teennäisten kihara-aaltojen verhona. Suuret silmät. Pysty nypykkänenä. Pehmeät, kaarevat, tulipunaiset huulet. Lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu, jota oli huokunut sen tytön turkiksista, käsistä, hiuksista ja pehmeistä huulista, kun tyttö oli suudellut häntä.

Ne eivät olleet epämieluisia, ne muistot. Päinvastoin.

Topin, kokemattoman, mieleenkään ei johtunut ajatella suutelemista minään taiteena. Soittoa on luonnollisesti harjoitettava, ennenkuin nekään, »joilla on korva», pystyvät tarjoamaan toisille nautintoa soitollaan. Maalaamista on opiskeltava niidenkin, »joilla on värisilmää». Runoilu, kuvanveisto, hienojen koruompelujen sommittelu kaikki ne vaativat taipumuksia. Ja vaikka aloittelijalla onkin taipumuksia, ei hän silti vielä ole taiteilija.

Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä puolesta.

Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat, jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun. Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat turmion Kreikalle ja Roomalle. Miksi peseytyä usein, jollei tunneta sen tarvetta? Miksi muuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä ja tiheää tukanpesua… Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen tutkimiseen… pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopii syödä sipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment Aprés» Ranskalainenko? Tietysti! Vain turhamaiset ihmiset saattavat ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista, kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto ihmishyväilyn hurmaan… Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.

Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin, siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!

Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa, pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.

Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli osunut.

Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö suuteli minua?… Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin suudellut häntä?»

Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!… Odottaa odottamistaan, kuten Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa, joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.

No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren Venuksen.

»Hän», mietti Top. »Hyvä Jumala!»

Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niin roteva! Top muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»

Jos se tyttö oli hengittävä Milo, niin Top pyysi anteeksi ja vetäytyi loitolle. Eikä hän nyt myöskään mielinyt lähteä käymään Hannanien luona.

»Hyvä juttu», ajatteli Top.

Varmasti voisi hän taivuttaa isoisänisän yhtymään mielipiteeseensä tässä asiassa, tuumi Top (optimisti). Vanhus olisi hyvillään siitä, että pojassa alkaisi näkyä hieman aloitekykyä; niin, juuri sitä tarvittiin. Niin, hän oli puhunut Topille sensuuntaista.

No niin, tämä olisi hänelle mieleen.

Opistosta lähdettyään Top aikoi tyhjentää matkalaukkunsa, peseytyä, sukia tukkansa ja mennä isoisänisän puheille heti ja voitonriemuisesti.

»No mm, sir», sanoisi hän. »Luulenpa, että minulla on uutisia teille.
Luulenpa voivani vakuuttaa löytäneeni tytön!»

Rouva Mundyn asunnon ovella hän seisahtui avain kädessään.

Sillä hän oli kuullut takaansa portailta kiireisiä askelia ja huudahduksen: »Odota minua!» Ääni oli Gertruden, joka taaskin saapui äidin luokse jollekin asialle.

»Kas vain, Top! Yksinkö? Ilman turkiksia? Ilman ihania ystävättäriä? Oi, enkä minä ole nähnyt sinua lauantain jälkeen kyselläkseni sinulta siitä. Kerrohan», pyysi serkku, »miten tulit toimeen Lilithin kanssa saattaessasi häntä kotiin».

»No, sangen hyvin», vastasi Top empimättä. »Minä pidän Lilistä.»

Nyt avasi Gertrude suunsa. Mutta Top kävi arkailematta asiaan käsiksi ja jatkoi: »Hän on minusta ensiluokkainen tyttö.»

»Niin. Ole sinä turvallisella puolella, Top; kulje virran mukana», virkkoi Gertrude, tointuen nopeasti. »Kaikki pitävät häntä ensiluokkaisena, ja niinpä hän on, Jumala häntä siunatkoon! Satutko ehkä pitämään häntä sievänä, Top?»

»Kyllä, kyllä pidän. Miten niin? Etkö sinä pidä?»

»Minusta se tyttö on ihmeellinen», vastasi Gertrude kaksimielisesti.
»Entä mitä muuta? Kerrohan!»

»Mitä minun pitäisi kertoa?»

»No niin, oliko hän sinusta — epävarma tyttö?»

Top pysähtyi avain lukkoon pistettynä.

»Ei. Minkä tähden sellaista kyselet?» (Epävarma Top olisi pikemminkin nimittänyt häntä varmaksi.) »Kuinka kummallista puhetta!».

»Niinkö?» Huvitettuna Gertrude silmäili kookasta miestä. »Kaikki muut väittävät niin.»

»Ketkä kaikki?»

»No kaikki miehet, jotka ovat hänet kohdanneet. Minun puolisoni väittää niin; Eric aina sanoo, että Lil on 'niin epävarma pikku pahus’. Ja kuitenkin Eric tunsi hänet, ennenkuin hän meni teatterikouluun. John ajattelee niin; kaikki lankomme ajattelevat niin. Henry ajattelee niin. No niin, Henryllä on täysi syy ajatella niin!»

»Kuka on Henry?» tiedusteli Top.

»Mitä? Eikö hän puhunut sinulle Henrystä?»

»Ei. Luultavasti ei. Kuka hän on?»

»Henri on se mies, jonka kanssa hän aikoo mennä avioliittoon.»

Top seisoi liikkumattomana kuin Belvederen Apollo ja hiuksia ja vaatteita lukuunottamatta hyvin samannäköisenäkin.

»Etkö tiennyt hänen aikovan naimisiin, Top?»

»En… Millainen hän on, se mies?»

»Kauhea. Voi, hyväinen aika, kauhea! Minusta nimittäin, mutta 'mikä mistäkin pitää' tietystikin.»

»No niin», virkkoi Top hyvin hitaasti. »Jos hän on niin perin paha —»

Gertrude katsahti häneen nopeasti. Tällä kertaa hänen suunsa oli vain puolittain naurussa. »Top. Tarkoitatko: Jos hän on niin perin paha, niin minkä tähden ei minun sopisi yrittää syrjäyttää häntä?’ Sitäkö tarkoitat, Top?» »Miksi en voisi tarkoittaa?» vastasi Top. Hän puhui jurosti ja lehahti sitten niin punaiseksi, että se näkyi selvästi, vaikka hän seisoikin selin valoon päin.

»Voi karitsa-parkaani, kuinka huonosti sinä tunnet meidän Lihamme!» pahoitteli Gertrude sydämensä pohjasta. »Hän on hurjasti rakastunut Henryynsä, hurjasti rakastunut, silmittömästi! Yhtä hyvin voisit koettaa erottaa Romeota ja Julieta toisistaan. Ikävä, poika-rukka, jos tunteesi ovat sellaiset, mutta niin on asia! Top, maitahan, kunnes tapaat Henryn; sitten oivallat, kuinka tuiki toivotonta on yrittääkään saada hajalleen sitä liittoa… Menemmekö sisälle tänä iltana?»

Väistyen syrjään Top päästi Gertruden astumaan huoneistoon, rouva
Mundyn makuukamariin, ja tapansa mukaan huudahtamaan: »Äiti, kuulehan!
Unohdinko tänne —»

Tyhjentäessään matkalaukkuaan (ei uutta, siannahkaista mestariteosta, vaan hyvin vanhaa laukkua, jonka hän oli ottanut mukaansa etelärannikolle) Top pohti ymmällä. »Mutta minkä tähden tyttö sitten suuteli minua? Haluaisin tietää, minkä tähden tyttö tuli ja suuteli minua — jos — jos hän ei tarkoittanut sen jatkuvan sen pitemmälle.» Kuvitelkaa, kuinka sekavina tunteet myllersivät pojan sydämessä, kuinka tärisyttävää se oli! Hän oli loukkaantunut ja hämmentynyt; hänen mielensä oli hämmentynyt, ymmällä ja hellä. Hän oli myöskin kiukuissaan. Vasta nyt hän 'voi tajuta, kuinka paljon hän oli pitänyt itsestään selvänä.

Kenen vika se oli ollut?

Minkä tähden Lil oli suudellut häntä?

Minkä tähden hän ei ollut ennen tiennyt, mitä ai tytöt miehille tekevät?

Nuoresta Tophamptonista tuntui ikäänkuin hän olisi ollut syvässä unessa ja joku olisi huutanut hänelle: »Top Top, herää!» Huutanut hänelle, tarttunut hänen olkapäihinsä ja saanut hänet, jos kohta ei ‘täysin valveille, ainakin liikkumaan, ainakin tajuamaan, missä hän oli (jossakin lämpimässä, ystävällisessä ympäristössä, jossa tuntui hunajan ja gardenioiden tuoksu.) Saanut hänet valmiiksi ponnahtamaan pystyyn ja ryhtymään minkäänlaiseen uuteen seikkailuun tahansa. Sitten, kaiken sen jälkeen, tuntui ääni sanoneen: »Ei. Paneudu uudelleen nukkumaan, sinä poika-hupakko! Väärä hälytys. Kaikki erehdystä. Sinua ei tarvita, Top.»

Se pisti. Se jäyti ja pisti.

Hänellä oli ollut oma miehensä koko ajan, sillä tytöllä. Kuitenkin —

»Hyvää yötä, sinä herttainen olento!» oli hän kuiskannut. Juuri siten.
Topille!

Oliko se rehellistä, kysyi hän itseltään.

Tietysti, jolleivät nämä näytäntö-ihmiset pidä suutelemista sen kummempana kuin kädenpuristusta. Mutta ei. Se suukko — hyvin suunnattu, hätäilemätön ja tuoksuava, joten hän aina muistaisi sen tuoksun, aina liittäisi sen sellaiseen — se suukko ei ollut kädenpuristuksen tapainen. Topin sai peitota, jos se oli. Ihan toisenlainen… Top ei ehkä tiennyt paljoa, mutta sen hän tiesi. Se ei ollut rehellistä. Se ei ollut oikein!

Kuta enemmän hän sitä aprikoi, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen harminsa. Syvällä hänen sydämessään oli tunne, että hän oli aikonut mennä uudelleen käymään sen tytön asunnossa heti tavattuaan isoisänsä.

Nyt hän ei voinut. Mitä varten hän olisi mennyt? Myöskin se toinen miekkonen saattaisi olla siellä.

Entä hän? Oliko tyttö ollut rehellinen häntä kohtaan? Se ei ollut oikein; se oli kokonaan väärin… Koneellisesti hän purki laukusta pyhäiset matkatavaransa, yhäti hautoen harmiaan — joka siihen saakka oli ollut melkein tuntematon tunne tälle kookkaalle, hyväluontoiselle nuorukaiselle.

Aikonut mennä tytön luokse — hän oli aikonut mennä. Olipa hänen tehnyt mielensäkin sinne, tämän Lilithin luokse. Sen hän tajusi. (Mutta hän ei käsittänyt sitä, minkä hänen nuori ystävänsä Jones, papinpoika, olisi osannut hänelle ilmaista — nimittäin sitä, ettei tytön nimi ollut pelkästään Lilith, vaan myöskin nainen, villikissa, herättäjä, sytyttäjä!)

Hän tajusi ajatelleensa Lilithiä, jopa ajatelleensa, että hän taaskin, kohottaisi kasvojaan samoin kuin oli tehnyt sinä iltana.

»Suuteli minua», äänsi hän nyt perin rajusti — »ja sai minut pitämään siitä.»

Nöyryytettynä, ärtyneenä ja äkeissään poika mietti: »Jos tytöt ovat sellaisia, pysyn minä heistä erossa —» Sillä nyt Topista tuntui, että ihanteellisin tapa elää olisi olla enää virkkamatta mitään ainoallekaan tytölle koko elämänsä aikana. Topista tuntui, että hänen teki mielensä suoraapäätä palata ystäviensä luokse Newhaveniin ja siellä, talossa, jossa ei näkynyt edes palvelijattaren esiliinan lievettä, pelkästään miesten joukossa, tenniskentän valmistajain ja nyrkkeilijäin miesseurassa, unohtaa, että koko maailmassa oli tyttöjä. Selkkausten kutojia he olivat. Epävarmoja, sfinksejä. Olentoja, joiden sanat ja teot viekoittelivat miehen ajattelemaan. Oliko se rehellistä? Oliko se? Se oli perinpohjin väärin, sen hän tunsi. Mitä he sillä tarkoittivat? Mitä hyvänsä he tarkoittivat, se oli perin luihua, niin Topista tuntui.

Toiseksi Topista tuntui, että nyt ei ollut paljon väliä sillä, kenen kanssa hän menisi naimisiin ja miten hän kohtelisi vaimoaan. Siihen saakka hän oli (hämärästi) ajatellut, että kun hän löytäisi täydellisen tytön, olisi hiukan karkeata häntä kohtaan mennä avioliittoon sillä tavoin, vain kymmenentuhannen punnan vuositulojen, Gertruden velkojen, Marjonen pikku pojan tähden, Helenin tanssiharjoitusten ja kaiken muun semmoisen vuoksi… Hieman karkeata ketä tyttöä kohtaan tahansa! Mutta nyt Topista tuntui: vähät tytöistä; mikään ei olisi liian karkeata heitä kohtaan! »Valtaa heidät nuorina, kohtele heitä karkeasti ja ime heidät pian kuiviin!» Siltä tuntui Topista. Hänestä tuntui, että se oli heille oikein, tytöille!

Toisin sanoen, Topilla oli tunteita.

Ja se oli alku.

Yhäti pettyneenä ja ärtyneenä poika tuskin tiesi, minne meni.

Jalat veivät hänet arkihuoneeseen.

Ja siellä Top tapasi Helen-lapsosen istumassa pöydän ääressä, tuuhea tukka kallistuneena loputtoman pitkän, vaaleanpunaisen silkkisukan puoleen — sukiksi Top niitä luuli, mutta itse asiassa ne olivat Helenin ihonväriset tanssitrikoot, joihin ilmestynyttä reiän alkua hän huolellisesti parsi.

Ennenkuin Top aavistikaan, huomasi hän ensi kerran Mundyillä asuessaan äkkiä joutuneensa riitaan tuon lapsukaisen kanssa.

Se alkoi seuraavasti.

Hän tuli arkihuoneeseen, ja ennenkuin tiesi, mitä aikoi virkkaa — ehtimättä sanoa »Hyvää iltaa» tai »Hei vain Helen» tai jotakin sensuuntaista — hän kohotti vaaleata päätänsä ja nuuhkaisi kuin hirvi. Ihan vaistomaisesti hän nuuhkaisi.

Terävästi hän kysyi: »Mitä hajua sinä nyt olet hankkinut?»

»Hajua?» Nostaen tuuheata tukkaansa Helen katsahti Topiin ikäänkuin olisi luullut hänen olevan hiukan sekaisin. Kenties hän sillä hetkellä olikin. »Hajuako, Top?»

»Niin.»

Ihan selvästi oli hänen sieraimiinsa osunut näkymätön, lämmin tuoksahdus, josta ei voinut erehtyä ja joka leijaili huoneen ilmassa hänen ja hänen nuoren serkkunsa välillä. Ja sen tuoksun hän muisti eikä voinut sitä ikinä unohtaa.

»Minussa ei ole mitään hajua, Top», vastasi Helen, liikahtaen ja oikaisten joustavaa vartaloaan. Tänä iltana hänen yllään ei ollut se puku, jota Top nimitti »nauha-asuksi» — tarkoittaen verrattain kömpelötekoista leninkiä. Hän oli puettu lyhyeen, tyttömäiseen, ruskeaan silkkileninkiin, jossa oli aistikas poimuhame, ja kapea, siron suorana riippuva pusero. Hänen rinnassaan, lähellä olkapäätä, oli neulalla kiinnitetty kukkakimppu. Siinä kuussa oli muodikasta käyttää olkapään kohdalla tekokukkia, viiruista kameliaa, oranssinväristä kehäkukkaa, jonka ylöspäin käännetty varsi oli kierretty hopeapaperiin, litteää, punaista samettiruusua.

Mutta Helenin rinnassa oli oikea gardenia.

Gardenia! Yksi Euroopan neljästä voimakastuoksuisimmasta kukasta. Valkoinen hyasintti, valkoinen nikotinia, hajuruusu — niiden tuoksu on väkevämpi, huumaavampi, suloisempi kuin lukemattomien frangien arvoiset, pulloihin pannut tuoksuvalmisteet. Suloisemmin kuin mikään muu tuoksuaa viekas gardenia — kuten Lilith Mourne otaksuttavasti tiesi sekoittaessaan Cotyn _»Gardeniaa» »Chypre»_hajuveteen, jonka lemu muistuttaa lämmintä hunajaa. Gardeniantuoksu leijaili huoneessa kuten ilmaan viskattu tuoksuserpentiini.

Ja ajatella, että niin vähäinen seikka oli kuin heinäsuovaan pistetty tulitikku. Kuka olisi uskonut Topin (joka tavallisesti oli perin hyväsävyinen) äkkiä puhuttelevan Heleniä niin töykeästi? Heleniä, joka ei edes ollut kiusoitellut häntä! Heleniä, joka istui tuossa niin kultaisena, sangen kotoisesti parsien tanssitrikootaan! Heleniä, joka ei ollut millään tavoin ärsyttänyt häntä!

Gertrudehan aina viittaili olevansa Topin lempiserkku. Itse asiassa Top piti Mundy-perheen jäsenistä eniten Helenistä, nuorimmasta lapsesta.

Kukaan ei olisi aavistanut sitä sillä hetkellä, jolloin Top tiedusti:

»Mistä olet tuon saanut?»

»Minkä?» Tyttö vilkaisi gardeniaan, valkeaan, pehmeäteräiseen tähteen, jonka varsi oli vaarallisen lyhyt ja joka ei näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta muratinvihreitä lehviänsä vasten, mutta oli suloinen, suiolsempi kuin yksikään ruusu. Tuon kukanko? Sitäkö tarkoitat?

»Niin.»

Helen katsahti serkkuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tuntenut muutoksen. Jos huoneessa olisi ohut joku tarkkailemassa, olisi hän nähnyt, että Helenin kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti kuin lepattavat liekit.

Niistä kuvastui hämmästystä. Niistä säihkyi hilpeätä vallattomuutta. Sitten näytti siltä kuin hänen kirkkaat silmänsä tähyilevinä, yhä tähyilevinä… olisivat nähneet kaukaa ensimmäisen vilahduksen jostakin häntä kohti tulevasta juhlakulkueesta.

Epäillen hän levitti silmiään. Ihan äkkiä hän sitten muuttui perin sävyisäksi.

Yhäti hän istui pienen, ruskean kissan tavoin lyhyessä, ruskeassa silkkileningissään gardenia rinnassaan.

Veikeästi kuin seitsenvuotinen tyttölapsi hän virkkoi isolle serkulleen: »Oikeastaan, jos sinun täytyy tietää kaikki, sain tuon kukkasen tänään iltapäivällä ollessani huveissa.»

»Oletko ollut huveissa?»

»Kyllä, olen… Mutta kuulehan! Miksi puhelet, ikäänkuin olisi rikos minun olla ulkosalla?» kummasteli Helen lievään, järkevään vastustavaan sävyyn (johon oli sekoittunut veitikkamaisuutta samoin kuin huoneen ilmaan oli sekoittunut tuoksua). »Enkö minä saa silloin tällöin käydä kaupungilla?… Etkö sinä itse ole aina ulkona, Top? Olet aina juoksussa, tapaamassa uusia nuoria naisia, joiden kanssa menisit kihloihin…. Minkä tähden en minä saisi kohdata ihmisiä? Enkö saisi koskaan nauttia edes teekutsuista, koska työskentelen hirveän ankarasti balettikoulussa?»

»Kuulehan — kuka sellaista on väittänyt?»

»Niin, sinun sävysi.»

Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan Top nyökäytti klassillista päätänsä tytön rinnassa olevaan kukkaan päin ja toisti: »Kuka sinulle tuon antoi?»

Hitaasti pujottaen neulansilmään ihonväristä silkkilankaa nuori tyttö ajatteli ääneen: »Minkä tähden minun pitäisi kertoa Topille, jollen halua?» Heti hän lisäsi: »Sain sen eräältä mieheltä, jos sinun täytyy se tietää.»

»Mieheltä?» Topin sävystä soinnahti maailman kaikkien vanhempien veljien suuttumus heidän puhutellessaan nuorempia sisariaan, joiden he epäilevät rohkenevan kasvaa täysi-ikäisiksi. Tähän miesäänten kuoroon liittyi vielä yksi ääni — Top ei tuntenut, mahdollisesti Helenkään ei tuntenut sitä ääntä, jolla Top kertasi: »Sait sen eräältä mieheltä?» (Topilla oli ihan järjetön tunne, ettei sekään ollut rehellistä. Mikään ei ollut rehellistä.) »Mikä on sen miehen nimi?»

»Smith», vastasi Helen enkelimäisen suloisesti, »herra Smith».

Yhäti samaan harvinaiseen, käskevään tapaan Top tiedusti: »Entä mikä mies hän on?»

»Hän on hyvin kiltti mies», vakuutti Helen, sujautellen neulaansa. »Käyttäytyy niin kiltisti.» Hän loi neulannopean vilkaisun Topin ukkoskasvoihin. »Tämä oli hänen napinlävessään. Ja kun minä sanoin pitäväni gardenioista, irroitti hän sen siitä ja antoi sen minulle. Herttaisesti tehty, eikö ollutkin? Hänen sisarensa Poppy Smith on balettikoulussa. Nyt on Poppyn syntymäpäivä, ja hän järjesti kutsut tilavaan atelieriin, jossa tanssimme. Kemut oli pidettävä iltapäivällä, ja senvuoksi hän piti teetanssiaiset. Madame itse, venäläinen tanssijatar, koulun perustaja, oli siellä puoli tuntia! Kaikki tytöt olivat saapuvilla ja myöskin joitakuita heidän poikiaan', kuten he nimittävät heitä. Ja heidän veljiään. Siellä oli hyvin hauska. Minusta se oli viehättävää.»

Osaako kukaan kuvitella, minkä tähden nämä viattomat ja hupaiset pikku kutsut harmittivat Topia?

Topia ne harmittivat. Nämä kekkerit, siltä Topista tuntui, eivät olleet rehellistä peliä. Helenin lievät huomautukset… jostakin syystä eivät nekään olleet ihan paikallaan. Jostakin syystä ei mikään ollut oikein.

Top nähkääs oli äkäinen, kuten mies, joka on kolhaissut päänsä liian matalaan ovenkamanaan ja jonka tekee mieli paiskata ovea.

»Etkö sano olevasi hyvilläsi, koska minulla on ollut hauska, Top?»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Oi, ei kerrassaan mitään, ei tietenkään. Minusta vain tuntui siltä.»

»Haluaisin ainoastaan tietää —»

»No niin, mitä?»

»Niin, tietävätkö h&?» kysyi Top, nyökäyttäen päätänsä rouva Mundyn makuuhuoneen seinään päin.

»Äitiäkö tarkoitat?» tokaisi Helen, avaten kirkkaat silmänsä levälleen. Jostakin syystä Helen tuntui tänä iltana paljoa vanhemmalta kuin tavallisesti. Tuossa uudessa leningissään hän näytti täysikasvuiselta tytöltä — mikä oli ihan väärin - ja hänen äänensäkin soinnahti varttuneemmalta. »Luonnollisesti äiti tietää!»

»Minkä tähden 'hm’… ja — niin, minkä tähden mulkoilet kukkaani, ikäänkuin se oli voihin lentänyt hyttynen?»

»Tietääkö hän senkin?» tiedusti Top, yhäti tähystäen kukka-pahaa.

Ärsyttävästi Helen virkkoi: »Väliäkö sillä?… Miksi minun pitäisi vastailla uteluihisi, kun sinä olet noin —»

»Noin millainen?»

»Mahdoton; olet mahdoton tänä iltana, Top. Puhelet minulle ikäänkuin olisin pieni lapsi ——»

»No, sinähän olet lapsi», keskeytti yksikolmattavuotias.

»Miksi muuksi sinua voisi sanoa?»

Helenin pehmeille kasvoille levisi puna, ja hänen äänes tään soinnahti kiukun häive.

»Lapsiko? Eivät kaikki niin ajattele. Vain sinä ajattelut niin, koska olet serkku — etkä ole edes serkkukaan. Pikku serkku, etäinen — vaikka miksi sotkea sanaa etäinen, koska et koskaan tunnu pysyvän etäällä», kiivasteli nuori tyttö, jonka sisu äkkiä kuohahti kuin kiehuva maito ja jota halutti olla karkea, »eikä sinun tarvitse esiintyä minulle ankarana veljenä. Top, vaikka minulla ei olekaan veljeä… ei se, missä käyn ja kenen seurassa olen, koske rahtuakaan sinuun…. Minkä tähden juuri tänä iltana olet saanut sellaisia ajatuksia päähäsi, sitä en totisesti käsitä! Ja», lisäsi hän äänensä äkkiä tukahtuneesti värähtäessä, »jos sinun täytyy tietää kaikki asiani, kerron sinulle vielä muutakin, sen, että menen viidentenä päivänä teatteriin saman kiltin miehen seurassa, Top.»

»Niinkö, vai menet?»

»Kyllä, menen. Ja jos se minua huvittaa, ripustan ylleni gardeniakiehkuroita, jotta muistutan Nelsonin patsasta ja sallin hänen viedä minut huveihin kuudentena, seitsemäntenä, kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä.»

»Et», pisti Top väliin hieman kostonhimoisesti, »yhdeksäntenä».

»Niinkö? Miksi en yhdeksäntenä? Miksi tehdä ero yhdeksäntenä, sanohan?»

»Sinä iltana», selitti Top, yhäti yhtä kostonhimoisesti, »ovat minun tanssiaiseni».

»Vai niin? Arveletko siis, että siinä on pykälä. No, mutta minä en niin arvele; en usko tulevani sinun tanssiaisiisi, Top.»

Top tuijotti hölmistyneenä nuoreen tyttöön, joka uudelleen kumartui työnsä puoleen. Mika Heleniin oli äkkiä mennyt? Miksi hän äkkiä alkoi vihoitella hänelle, Topille? Minkä tähden hän äkkiä kieltäytyi tulemasta hänen tanssiaisiinsa, joihin hänen kaikki serkkunsa luonnollisesti saapuisivat? Helenkö ei? Helen, joka oli juuri äsken ilmaissut, kuinka suuresti hän nautti sellaisista?? Helenkö ei tulisi hänen tanssiaisiinsa?

Hän pamautti: »Sinun on tultava!»

»'On tultava’? Kuinka viehättävä sanontatapa! Ihan kuin hovikutsuissa tai jotakin sentapaista. Mutta enpä taida tulla sittenkään.»

Hän puhui nopeasti… mutta epävarmasti ikäänkuin olisi lukenut lauseita kirjasta, jonka sisältö hänestä tuntui epäilyttävältä. »Olen melkein varma, etten voi tulla… Oikeastaan alkaakin minusta nyt tuntua ihan varmalta», lopetti Helen, ääni hiukan värisevänä, mutta hyvin lujaan, »että minä en ole siellä. Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin. Olen pahoillani, Top, kovin pahoillani, mutta niin on asia, etten voi tulla niihin sinun tanssiaisiisi »

»Tee, kuten haluat», vastasi Top, ja seuraavalla hetkellä palasivat rouva Mundy ja Gertrude huoneeseen ja näkivät Topin valitsemassa kirjoja hyllyltä leveät hartiat käännettyinä Heleniin päin, joka istui ison ompelukopan ääressä, hilpeästi hyräillen jotakin säveltä parsiessaan tanssitrikootansa, samalla kun takkatuli loi huoneeseen lepattavaa hohdetta.

»Pieni, onnellinen perheryhmä; miellyttävä, kotoinen kohtaus», huomautti Gertrude »Mutta kuulkaahan, ihmiset! Ennenkuin lähden, on minun lausuttava teille pieni verraton, ranskankielinen Laulu, jonka Eric eilen kuuli; Topin se on suorastaan opittava. Niin sopiva! Se alkaa:

Oh prenez pour mari_ un joueur de RR Roogbee —

Sinun sopii kääntää se:

Kullakses, kenties,
kaappaa Rugbyn mies —

Me arvelimme, että Topin olisi ihan paikallaan laulaa sitä omalle —
Hei! Mihin Top on pujahtanut?

»Ulos!» jyräytti asunnon ovi.

XIII luku

Tanssiaiskutsut

Enää oli tanssiaisiin ainoastaan kolme päivää» mainioihin, suurenmoisiin tanssiaisiin, joilla juhlittaisiin Harry Tophamptonin yhdettäkolmatta syntymäpäivää.

Nämä tanssiaiset olivat myöskin isoisänisän puuhailun päävaikutin.

Ei ainoakaan värähtelevä, krinoliinipukuinen, ensi kertaa seuraelämään valmistautuva neito, ei yksikään Thackerayn aikainen, tyttärelleen puolisoa etsivä äiti ole omistanut niin paljon huolta, ajattelua ja intoa tanssiaisten valmisteluihin.

Ei kukaan tuhlari, joka ei erota toisistaan kahdenkymmenen shillingin seteliä ja puolen pennyn postimerkkiä, ole milloinkaan ollut avokätisempi kuin tämä iäkäs saituri, herra Horace Mundy, kun alettiin neuvotella westendiläisen hotellin johtajan kanssa. Hotellin tanssisali, Ludvig neljännentoista kuosinen, vastaanottosali ja illallissali tilattiin yhdeksännen päivän illaksi, eikä isoisänisä vähääkään nurkunut hintaa.

Valmisteluihin ottivat osaa hänen perheensä kaikki jäsenet, muiden muassa tai onko meidän sanottava: ensi kädessä? loordi-vainajan melankolinen, mutta moniystäväinen palvelija.

Sen lisäksi, että Hendersonilla oli lukemattomia »ystäviä» vaatetuksen, kudosteosten, jalokivien tukkumyynnin ja hienojen nahkateosten aloilla, kävi nyt selville, että hänellä oli ystävä myöskin viinikaupan alalla.

Viinit eivät luonnollisestikaan sisältyneet kolmekymmentäviisi shillingiä henkeä kohti maksavaan illalliseen, ja sen vuoksi Hendersonin «ystävä» huolehti viineistä.

Hendersonin »viineistä huolehtivalla» ystävällä oli ystävä hienojen helyjen alalla. Tämä ystävä se hankki päähineet, paperiset hirvenpäät ja kukonheltat, sateenkaaren värisen pallorykelmän, pienet torvet, viheltimet, kirskuttimet ja viirit, kaikenkarvaiset, silkkipaperiset liput ja serpentiinit, kaikki moniväriset, meluisat lastenlelut, joita nyt pidetään sopivina täysikasvuisten tanssiaisia varten.

Vielä löytyi eräs Hendersonin ystävä, joka oli tärkeä henkilö hienojen kirjepaperien alalla. Tämä ystävä se hankki kortit, joihin painettiin kutsu (Tanssiaiset klo 9.30 — 3. Pyydetään vastausta.) ja niihin sopivat kuoret.

Gertrude sommitteli vierasluetteloja, kirjoitti sisariensa avustamana kortteja ja osoitteita ja lähetti kirjeet runsaasti kolmellesadalle henkilölle, joiden seuran suomaa huvia herra H. M. Tophampton »pyysi».

Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, olisi kiihkeästi halunnut olla mukana juhlan keittiöpuolessa. Hän oli kirjoittanut hotellin johtajalle useita tuiki kohteliaita kirjeitä — saamatta vastausta — mutta sittenkin hän olisi halunnut olla mukana.

Phyllis, neulankäyttelijä, touhusi uutterasti, tehden kaikenlaisia korjauksia ihan huimaavan kalleihin pukuihin, joita hän ja hänen sisarensa juhla-iltana käyttäisivät. Niin, kerrankin nuoren elämänsä aikana he olisivat kauniisti, jopa ylellisesti puetut — kukaan ei olisi kyllin tyly moittiakseen heidän pukujansa liiallisiksi. Sillä siitä huolimatta, ettei isoisänisä ollut hiiskunut mitään Mundyn tyttärien tanssileningeistä, vaatetettaisiin heidät silti kuin kedon liljat. Mutta lainattuihin terälehtiin. Tämän suruttomien parven jäsenet, joiden kanssa Gertruden Eric oli ihan yhtä maata, olivat äskettäin pukeutuneet uusiin asuihinsa.

Ennenkuin heidän vanhat tanssiaisleninkinsä pantiin syrjään, arveltiin, ettei olisi pahaksi viettää vielä yksi ilta kaupungilla. He kävivät herra Bruce Winstonin ja madame Ospovatin »luona»; kaunista väkeä! — ja yhä riemuisia ihojauhekuoresta ja pitkään ikään viittaavista, teatterimaisista maaliläikistä huolimatta. Vaivaloisen runsas valikoima Gertrudelle, Tossielle, Marjorielle, Phyllisille ja Joanille. (Ei Helenille. Helenillä oli jo uusi leninki, se vaalean harmaa, poimutettu georgettensa, jossa hän oli ollut teatterissa Poppy Smithin ja Poppyn veljen kanssa.)

Rouva Mundyn olisi oltava virallisena emäntänä. Mustaan puettuna, pehmeä, harmaa tukka muovattuna korkeaksi, espanjalaisella kammalla kiinnitetyksi laitteeksi, olisi rouva Mundyn kädessään vanhanaikainen viuhka seisottava vastaanottohuoneessa Topin rinnalla lausumassa vieraat tervetulleiksi sitä mukaa kuin hotellin hovimestari heidät ilmoittaisi.

(Niin ja niin monta guineaa vaati hovimestari siitä työstä. Mutta koska isoisänisä ei olisi ollut oma itsensä, jollei hän kuluihin nähden olisi ollut valmis nielemään kameleja siivilöidäkseen tällaisia pieniä hyttysiä, oli hän heti kivenkovaan vastustanut tätä menoerää, vaatien miestä tyytymään yhteen guineaan.)

Teatteritoimistossa työskentelevälle Gertruden Ericille oli annettu mieluinen tehtävä valita molemmat jazzisoittokunnat; hän oli päättänyt tilata »Kakofoni»-joukkueen ja »Tornado»-kymmenikön.

Mary, Mundyjen pieni palvelijatar, kulutti kenkiensä pohjat juostessaan asioilla.

Rex, Marjonen pikku poika, liimasi postimerkit kirjekuoriin.

Lyhyesti sanoen, kaikki Topin sukuun liittyvät henkilöt olivat osaltaan mukana.

Vielä yhdellä henkilöllä oli osansa — josta kukaan ei uneksinutkaan.

Hau oli ainoa henkilö, joka ei puhunut tanssiaisista mitään.

Entä puhuivatko — muut? Eivätkö he puhuneet! Vaikka nuori Tophampton eläisi paljoa vanhemmaksi kuin isoisänsä oli, ei hän ikinä unohtaisi lörpöttelytulvaa rouva Mundyn huoneistossa sinä sunnuntaina — tanssiaisten edellisenä sunnuntaina.

Rouva Mundyn kodikas, joskin ahdas arkihuone suorastaan uhkui tanssisalin tuntua; nauru oli hilpeämpää, äänet kimeämmät, sutkaukset kerkeämmät ja keskustelu kaikin puolin vuolaampaa kuin tavallisesti, kun serkukset tavattoman innostuneina lyijykynineen, ja papereineen hyörivät tanssiaiskutsujen vastausluettelojen kimpussa.

»Tuskin ainoatakaan epäystä!» riemuitsi Tossie, silmäillen laatimaansa nimiluetteloa. »Tuletteko, ettekö, tuletteko, ettekö, tuletteko tanssiaisiin? Kaikki, jotka olemme pyytäneet, ovat mielihyvin valmiit saapumaan! 'Majuri, rouva ja neiti Hannan ovat riemukseen saaneet kutsun.' Mitä väkeähän he lienevät?»

»Hengittävän Milon perhe!»

»Hattu pois päästä, niin! En muistanut. Suosittu vieras. Mutta hänestä ei ole käytetty liikanimeä. Tuleeko hänestä Venus Tophampton? Isä ja äiti tulevat otaksuttavasti tarkastamaan? Minkälaisiahan he lienevät? Oletko nähnyt heitä, Top?»

»En», urahti Top sopestaan. jossa hän istui, poltellen piippuaan, puolittain selin näihin uutteriin ja suriseviin mehiläisiin päin.

Marjonen John ilmoitti tietävänsä jotakin Hannaneista, jotka olivat tehneet kauppoja hänen esimiehensä liikkeen kanssa. Hannan-vanhus oli palvellut Intian armeijassa, ja hänellä oli liikanimenä »Kurppa». Ei välittänyt koko maailmassa muusta kuin cairnilaisista ja airedalelaisista koiristaan; kumma, että oli malttanut suostua lähtemään niiden luota kokonaiseksi illaksi; olisi onni, jollei hän toisi niitä kaikkia muassaan tanssiaisiin!

»Herra R.W. Jonesilla on ilo saapua», luki Tossie. »Samoin myös 'herra Smithillä’, ‘herra Robinsonilla, 'herra Brownilla’, ‘herra IVhitellä’, ‘herra Greylla — mitä miehiä nämä koreat herrat ovat?»

»Opistokumppaneitani», mutisi Top.

Luetteloaan tarkasteleva Gertrude oli alkanut laulaa:

»Kainous vikani on, ja sen syy, se on tutkimaton. Olin eilen kutsuilla, naisien seurassa —»

»Joitakuita naisia, joiden kanssa saamme seurustella, meillä on», keskeytti Gertruden Eric. »Tuohan Lilith Mourne kaksi kokonaista kaunotarkuoroa —»

»'Neiti Bébé St. Clair saapuu’ — tuokohan hän mukaansa sen valonheittäjämiehen?»

»Entä elävä veistos —»

»Järjestystä, järjestystä! Reistraattorilla ja hänen vaimollansa ’on ilo saapua' — viisikymmentäyksi, viisikymmentäkaksi —»

»‘Herra Tom, herra Dick ja herra Robert Morse saapuvat — ahaa, nämäkö ovat ne Topin newhavenilaiset jörriäiset?»

»'Herra Henry Allerton — tietysti! Hän on Lilithin ainoa rakastettu. Mitä hän puuhaa, Gertrude?»

»Mitäkö puuhaa, rakas? Hän pitää Lilithiä aisoissa, ainoa mies, joka on koskaan pitänyt ja pystynyt siihen. Hirveän oppinut! Täynnä kirjoja! Ei romaaneja, sellaisia kuin Huono hattu, eikä mitään huvilukemista, vaan kirjoja kirjoista. Juuri se on tehonnut Lil-ystävättärcemme. Hän ei luullut saavansa sitä miestä. Hän itse puhui siitä minulle. Vielä nytkin, kun he ovat jo varmasti kihloissa, antaa Henry hänen olla arvailujen varassa. Sillä tavoin hän pitää Lilithiä aisoissa. Niin se käy, hyvät siskot. Hän pitää aisoissa.»

»Varmaankin hän tekee jotakin muutakin elääkseen?» virkkoi Joan.

»Niin, tietysti. Kirjoittaa teatteriarvosteluja The Watcheriin, The
Sunday Splashiin ja The Logiin. Ensi-illassa on mahdotonta olla
osumatta vastakkain Henryn kanssa, joka murhaavasti pälyilee katsomoon
Lontoon isoimpien silmälasien lävitse.

Miksi silmäsi ihanat piilotat
luureunaisten kuiden taa?

Minä ihan läähätän odottaessani näkeväni Henryn tanssiaisissamme —»

»Tanssiaisissamme?» mietti Top, äänettömänä hoputtaen tuhkaa piipustaan. »Heidän tanssiaisissaan?»

Olivathan kutsut joka tapauksessa Topin!

Topiahan pidettiin isäntänä, vaikka kestityksen maksoikin isoisänisä.

Oliko Top isäntä?

Minkä tähden?

No niin, senvuoksi, otaksui hän, että se oli hänen syntymäpäivänsä — että hän yksikolmatta vuotta takaperin oli ollut pieni, parkuva olento, vastasyntynyt lapsi, pienempi kuin Phyllisin Bubbles.

Mokoma ajatus!

Nyt Phyllis luki ääneen vielä puoli tusinaa nimiä, kaikki ihan outoja tälle täysi-ikäiseksi tulevalle nuorelle miehelle, joka aikoi pitää nämä tanssiaiset.

»Rouva Peacock'», lisäsi Phyllis. »'Neiti Maud St. Clair' — onko hän viehkeimmän vaaleaverisen kaunottaren sisar?»

»Serkku.» Top muisti hänet taannoisen pyhänseudun ajalta.

Alistuvasti Top ajatteli: »No niin, koska Liliä ei voi kosia, mitähän jos yrittäisin filmitähteä?»…

Serkut lörpöttelivät edelleen.

»Samppanjaa? Luottamusvanki numero yhdeksänkymmentäyhdeksän. Tarkoitan
Hendersonia.»

»Tuleeko isoisänisä tanssiaisiimme vai eikö?»

»Ihan hänen tapaistaan tietenkin tulla ja kilpikonnan tavoin laahustaa huoneessa —»

»Hänhän sittenkin kaikki maksaa!»

»Tossie, lainaa minulle kynääsi!… Kaksisataa kaksikymmentäneljä — kaksisataa kaksikymmentäviisi… St!»

»Enemmän isoisänisän tapaista olisi pysyä poissa! Yhtä ominaista hänelle olisi istua jääkylmässä huoneessaan yhden ainoan kynttilänpätkän valossa ja lähettää Henderson joka minuutti tänne soittamaan hotelliin. Mihin saakka pääsin? Kaksisataa kolmekymmentä —»

»Vieläkin enemmän isoisänisän tapaista on pitää koko perhettä jännittyneenä odottamassa, mitä hän nyt tekee! Totisesti toivoisin Gertruden pysyvän hiljaa ja -»

Gertrude kajautti vanhan balladin:

»Oli juhlijat hilpeitä, kauniita, sali valoa tulvillaan —»

»Missä on se liuska? — kuusikymmentäneljä.»

»Ja joukossa nainen värjötti — hän kaunehin kaiken maan!»

«— maailman huonoimpia tanssijoita, mutta meidän täytyy —»

»On elo hällä kova ja ankara tuon vanhuksen vaimona. Myi kauneutensa kullasta —»

»Gertrude, etkö voi lopettaa ja laskea, kuinka monta sinulla nyt on?»

»— no niin, ja sitten tulee Esme, Enid —»

»Vieläkö postimerkkejä?»

»— Doris, Pam —»

»Kaksisataa neljäkymmentä —»

»Ja kaikki Graysonin tytöt.»

»Neljäkymmentäviisi — neliäkymmentäkuusi —»

Toisten lavertaessa alkoi Top (äänettömänä polttaessaan) ihan vakavasti ja tunnollisesti keskittää ajatuksiaan siihen tyttöön, neiti Bébé St. Clairiin.

»Niinpä niin, mitä hänestä on sanomista? Eikö hän, Top, saattaisi osua huonompaankin kuin palvomaan Bébéä?»

Top ei tietysti ollut nähnyt häntä taannoisen pyhäseudun jälkeen; mutta eikö suhteita sopisi uudelleen solmita?

Bébé oli kiltti lapsi, olipa hän vaikka millainen tähti ja olipa valokuvia vaikka kuinka paljon. Hän oli kiltti lapsi — ja hänellä oli yllin kyllin puuhaa omissa tehtävissään, joten hän ei olisi Topin vastuksina. Se olisi mainio asia; hän ei olisi läheisyydessä puolta aikaa. Ja se oli Topista suuri hyvä puoli vaimossa. Ja lisäksi kaikkiin näihin Doriseihin, Enideihin, Pameihin, Maudeihin, Doreeneihin ja Esméihin verrattuna, joiden nimiä nyt rapisi huoneessa kuin konfetteja, mutta joista hän ei ollut ennen kuullut mitään, tämä Bébé tuntui Topista ihan vanhalta, hyvältä tutulta. Top tunsi olevansa jo ihan tottunut häneen. Olihan hän estänyt tytön katkaisemasta niskaansa; se oli murtanut jään. Hän oli ollut siellä — Bébén kotona.

Koska kerran tämä isoisänisän vietävänmoinen suunnitelma oli toteutettava, niin —

»Polvistus sievimmälle!» Taivaan kiitos, yksi vastuunalaisuus otettaisiin pois Topin hartioilta, jos hän kosisi neiti St. Clairia. Hänen ei tarvitsisi arvostella kuka oli kaunein. Se oli jo tehty hänen puolestaan. Top saattaisi astua maailman eteen vierellään tyttö, jolle virallisesti oli annettu nimitys »Kaunein»!

Puheensorinaa: »kaksisataa yhdeksänkymmentäkahdeksan —»

»Enemmän tyttöjä kuin miehiä.»

»Turkanen! Se ei kelpaa… Ericin on hankittava lisää.»

»Olet oikeassa. Meidän on saatava tanssiaisemme onnistuneiksi tai sorruttava huimaaviin ponnistuksiimme!»

»Kolmesataa —»

»Oi, rakkaat ystävät! Minä ihan elän sitä varten!» huoahti Gertrude sydämensä pohjasta. Kallistaen tuoliaan taaksepäin hän ojensi kätensä tumman, tuuheahiuksisen päänsä yläpuolelle ja lausui viehättyneenä: »Mitä puuhaisan, työteliään elämämme varrella muuta vielä sattuneekaan, olemme saaneet pitää yhdet, jumalalliset, kalliit kutsut. Sitä ei kukaan voi meiltä riistää! Oi kuinka minä odotan yhdeksättä päivää!»

Kaikki he (paitsi Topia) odottivat yhdeksättä päivää.

XIV luku

Syntymäpäiväjuhla

Ja vihdoin — mutta sittenkin ihan liian pian! oli yhdeksäs päivä, tanssiaisten päivä, päivä, jonka merkiksi nuori Tophampton olisi halunnut pystyttää mustan hautakiven.

Koko päivän Top teki työtä tiukasti, mutta innottomasti opistossa. Aikaisin hän palasi kotiin Oxfordin alueelle. Hän salli Hendersonin palvella itseään, pukea hänet hännystakkiin, sitoa hänen kaulanauhansa, tehdä hänen jakauksensa, järjestää hänen ulkoasunsa. Top söi aikaisen päivällisen eräässä rauhallisessa ravintolassa South Kensington-aseman läheisyydessä erään opistolaiskumppaninsa seurassa, joka ei voinut saapua Topin tanssiaisiin, koska hänellä oli aikaisempi sopimus mennä teatteriin.

Top kadehti sitä miestä.

Hyvissä ajoin Top lähti hotelliin. Hän astui eteiskatokseen, asteli loivia, paksumattoisia portaita myöten marmorihalliin, jonka seinät välkkyivät; tuikeasti hän tähyili virkapukuisia palvelijoita, ikäänkuin he olisivat olleet vartijoita vankilassa, jossa hänen olisi kärsittävä kuritushuonerangaistus.

Sitten hänen oli, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermostuneena vetelehdittävä käytävissä, pukuhallissa, tupakkahuoneessa, seurustelusalissa, ennenkuin koitti se kohtalokas hetki, jolloin hänen vierautensa piti saapua.

Arvokkaan näköinen, pieni, mustiin puettu rouvashenkilö, jolla oli pehmeä, harmaa tukka, tuli Topin luokse, hymyili ja sanoi arkaillen: »Oletko valmis, poika-kulta?» Top hätkähti ja silmäili tulijaa tuokion, ennenkuin oivalsi, että puhuja oli hänen virallinen emäntänsä. Hän ei ollut aavistanut rouva Mundyn voivan näyttää niin komealta.

»Haluatko cocktailin?» ehdotti hän epätoivoissaan.

»Kyllä. Kiitos», vastasi rouva Mundy yhtä epätoivoisena. »Minun lienee se juotava. Tue minua. Top! Me taidamme molemmat olla sen tarpeessa.»

He nauttivat cocktailinsa.

Ja sitten —se tuntui käyvän yhdessä minuutissa —olivat tanssiaiset alkaneet, huoneet olivat muuttuneet valoisiksi ja välkkyviksi kultaluoliksi, Tornado-kymmenikkö puhalsi ja paukutti ensimmäisen foxtrotin säveltä. Tanssiaiset olivat alkaneet; vieraita saapui.

Heitä tulvi pataljoonittain portaista; he pudistivat kättä Topin
kanssa, joka seisoi paikallaan, liian naurettavasti muistuttaen Denis
Bradleyn ilmoituksen juhla-asuun puettua, nuorta, kreikkalaista jumalaa
Tattler-lehdessä.

»Kuinka voitte?»

»Terve vain, vanha veikko!»

»Miten hurisee, Top?»

»Hyvää iltaa, herra Tophampton!»

»Vielä monta onnellista syntymäpäivää!» lisäsi joku humoristi ihmisvirrasta, joka pyörteinä solui Topin ohitse hänen kykenemättä sitä pidättämään sen enempää kuin nauttimaan juhlasta, kuten nämä muut näyttivät nauttivan.

Yhäti heitä tuli. Parvittain outoja nuoria naisia ja vielä oudompia nuoria miehiä. Sitten tuttuja kasvoja tuntemattomien leninkien tai juhlapukujen yläpuolella työntyi esille Tornado-soittokunnan rämistäessä säveliään.

»Haloo, Top! —

»Voi, lienen ollut kalpea,
hymyillen vaikka katsoin.
Onko osani jo unhola —»

Gertrude! Kaulassaan isoja helmiä ja yllään perin epägertrudemainen leninki sitruunanvärisistä strutsinsulista. Top ei ollut tiennyt, että Gertrudella oli sellaiset polvet ja kuopat lapaluiden kohdalla.

Hän ei ollut aavistanutkaan, että Phyllis, Bubblesin kärsivällisesti ompeleva äiti, saattoi näyttää tuollaiselta varieteevampyyriltä! Hyvä Jumala, millaisen erotuksen leninki ja tanssiaiset saattavat tehdä!

Juhlallisesti, ikäänkuin olisi kohdannut heidät ensimmäisen kerran, Top tervehti vuorotellen kutakin serkkuaan. Ihmeellisten, lainattujen näyttämöleninkien yläpuolella heidän terveet, säteilevät, tyttömäiset kasvonsa eivät näyttäneet kuuluvan heidän vartaloihinsa; he muistuttivat Brightonin aallonmurtajalla otettuja valokuvia, joissa kuvattavien päät työntyvät esiin realistiseen, pahviseen lentokoneeseen tehdyistä aukoista ja istujat näyttävät leijailevan korkealla pilvien yläpuolella.

Muodollisen juhlallisesti Top tilasi tanssit Gertrudelta, Marjorielta,
Tossielta, Phyllisiltä ja Joanilta.

Ei Heleniltä.

Muodollisesti hän yhdessä heidän kanssaan pahoitteli sitä, ettei Helen-Iapsonen ollut voinut saapua, koska oli balettikoulussa venähdyttänyt nilkkajänteensä.

Helen oli ottanut lainakirjan ja muka paneutunut makuulle; hän näytti kovin väsyneeltä. Aika paljon olikin Helen viime aikoina ollut huvittelemassa.

Syvällä Topin mielessä väikkyi muisto, että Helen oli jo aikaisemmin ilmoittanut hänelle »luulevansa», ettei hän voisi tulla näihin tanssiaisiin.

Oliko tämä kenties sitä? Mutta ehkä se ei ollut.

Joka tapauksessa Topilla oli yllin kyllin muuta ajattelemista, katsomista, ihmettelemistä, kuulemista.

»Felix käydä sipsutti». Soittokunta soitti Viulut värisivät, sello sykähteli; kiihkeästi — miten inhimillisesti — valitti saksofoni.

Pian Top tanssisaliin astuessaan huomasi, että tähän hänen täysikäisyysjuhlaansa oli ilmaantunut uusi tekijä, jonka vaikutuksen selvästi tunsi siitä huolimatta, että kirkkaasti valaistun salin täyttivät musiikki, puheensorina, loistavat värit, sinne tänne vilahtelevat tutut kasvot ja ohitse lipuvat oudot hahmot. Se vaikutus tuntui tarttuneen yli kolmisatahenkisen seuran ja pitävän sitä koossa, ja vaikka nyt ei ollutkaan Harry Tophamptonin vihkimätilaisuus, havaitsi hän, että hänellä kuitenkin oli puhemies.

Hänellä oli puhemies, joka tuntui järjestävän hänen puolestaan kaikki, esltteievän nämä tytöt noille miehille, tervehtien näitä toisia, valavan soittokuntaan lisää innostusta, kehoittelevan tarjoiluhuoneessa hyöriviä tarjoilijoita (käyttäen heidän ristimänimiään), näyttelevän pareille tupakkasalonkia ja tarjoilupaikkaa, nauravan, kertoilevan miehille »viimeisiä pörssikaskuja», päästelevän sopivia ihastuksen huudahduksia nähdessään tyttöjen uusia leninkejä, innokkaasti antautuen esiintymään Topin kutsujen sieluna.

Eikö hän ollut menetellyt siten ennenkin? Eikö se ollut hänen osansa elämässä?

Tämä mies oli tietysti Topin ystävä Jones.

»Näiden pitäisi olla Jonesin tanssiaiset», mietti Top tarkkaillessaan
Jonesin hiipivää hahmoa ja kiiltävää päätä kun viimemainittu,
käyttääksemme Gertruden laulun sanoja, liikkui »naisien seurassa».
Totisesti pitäisi näiden olla hänen kutsunsa.»

Sello sykähteli, piano liritteli naurua; saksofonin soittaja sieppasi megafonin ja ilmoitti, että »Felix käydä sipsutti vieläkin» - ja kaiken sen keskellä nuori Jones ihan silminnähtävästi ajatteli, että nämä olivat hänen kutsunsa.

Tanssiessaan ei Top malttanut kääntää katsettaan pois ystävästään. Jones oli ihme. Hyödytöntä oli koettaa olla hänen kaltaisensa. Ihminen joko on tai ei ole sellainen. Top ei ollut. Top saattoi vain tarkkailla, kuinka Jones oli. Äkkiä Top huomasi toisen vilkkaiden walesilaiskasvojen kirkastuvan vielä jonesmaistakin eloisammiksi.

Hänen suunsa avautui lausumaan nimen — koko tämän ajan oli Top itse vakavana pyörinyt erään tyyten tuntemattoman neitosen kanssa, joka näytti unohtaneen ottaa leninkiä unikonpunaisten liiviensä ylle.

No niin, jollei kaikki tämä tanssiminen merkinnytkään Topille mitään muuta, oli se ainakin koko hyvää ruumiinharjoitusta, tuumi hän hajamielisesti, piti miehen kunnossa. Ainakin hän koettaisi sillä tavoin nähdä siitä valoisan puolen, koettaisi olla olematta liian yrmeä.

Heti soiton loputtua ilmestyi hänen luokseen se vieras, josta tanssilla oli niin tyyten toisenlainen merkitys.

»Top, Top! Oi! Minulla on sinulle kertomista! Ja näyttämistä», huudahti ylenmäärin riemastunut Jones. »Kuulehan! Etkö aio toivottaa meille onnea, sinä vanha vei kulta?»

»Onnea —»

»Heräähän toki. Etkö tajua, että ilmoitan sinulle suuren uutiseni heti asian tapahduttua? Keskellä tätä äskeistä foxtrotia hän hyväksyi kosintani. Olen kihloissa, mies. Kihloissa!»

Seinään nojautuneena Top avasi ja sulki suunsa. Hämmentyneenä hän kysyi: »Kenen kanssa?»

»Mitä sinä tarkoitat, kenen kanssa?» ivasi Jones. »Suuri erehdys nimittää häntä puhemieheksi; hänhän oli itse sulhanen. Säteilevänä, toiveikkaana, elämää, aloitekykyä, varmuutta ja intoa pursuavana Jones oli juuri sellainen, jollainen sulhasen pitäisi olla (mutta jollainen sulhanen min harvoin on). »Kenen kanssa saattaisin todennäköisesti olla kihloissa kolmen viimeisen pyhänseudun jälkeen?»

Ilkkuvasti nauraen hän kääntyi tanssikumppaninsa puoleen. Hän veti kädestä esille tämän vaaleaverisen, välkkyvän ja kahisevan kaunottaren, jonka kasvot »kuvastivat» todellista tyttömäistä kainoutta ja hurmaannusta ja jonka vanhanaikaisiin, mutta viehättäviin kiharoihin takana palavat seinälamput loivat sädekehän.

»Herra Tophampton… morsiameni!… Mitä arvelet siitä? Miltä sinusta näytämme?»

Sinä iltana hän, Bébé St. Clair, näytti erittäin kauniilta!

Hänessä yhtyivät hänen parhaat filmimuotonsa omassa kodissaan olevan Bébén näköön. Niin, hän oli sellainen tyttö, jota rakkaus kirkastaa, ja nyt oli rakkaus tullut hänelle. Vilpittömästi oli tämä lapsimainen filmitähti rakastunut tuohon sulavaan, mustatukkaiseen, valehtelevaan keltiläiseen, jonka hänelle oli esittänyt Top — ei, ei edes niinkään! — joka oli käyttänyt Topia välikappaleena esittääkseen itse itsensä. William Richard Jones, joka nuoreen Tophamptoniin verrattuna oli mitätön sekä vartaloltaan että kasvoiltaan (luonteesta puhumattakaan), näytti morsiamesta miellyttävän miehekkyyden esikuvalta. Bébé näki hänet sellaisessa valossa — älkää kysykö minulta minkä tähden — hän näki hänet siinä valossa.

Top, jolle Bébé soi lempeän säälivän katseen, sai häneltä yhden tanssin. Mitäpä Top välitti siitä, että hän sai ainoastaan yhden! Mitäpä hän siitä, että hänen paras ystävänsä oli sotkenut hänen kosintansa ja siepannut hänen nenänsä edestä kuningaskunnan ihmeellisimmän, hurmaavimman kaunottaren — kuten nuoren Jonesin toisinto tästä asiasta kuului!

Siihenkö se päättyi? Bébé oli levittänyt vaaleaverisen lumous voimansa muualle? Se kelpasi. Bébéstä ei ollut Topille. Hyvä.

Tai paha… nyt oli etsittävä joku toinen… joku näistä muista tytöistä; täällä oli heitä yllin kyllin pyörimässä välkkyvinä, kultaisina, hopeisen vihreinä, ruusuisen valkeina ja tulipunaisina hahmoina… Runsas valikoima…

Kenties, kuiskutti Topin mielessä heikko toive, kenties he kaikki osoittautuisivat tilatuiksi!

Seuraavan tanssin hän tanssi tuoksuvan Lilithin kanssa.

Hilpeästi piano liritti, rummut pärisivät, saksofoni ujelsi, ja koko Tomado-kymmenikkö aloitti myrskyisesti: »Miksi tyttöä suutelin, oi niin, oi niin, oi niin?»

Ihan äsken oli Top ollut hyvin äkeissään tälle tanssikumppanilleen.

Mutta nähtyään hänen seisovan (hentona kuin norsunluinen paperiveitsi, jonka ympärille on kietaistu harsomaista, liekinväristä, turkisreunaista ninonkangasta — ympärillään kaikkien niiden miesten selät, jotka Top salissa tunsi) vastattuaan tämän villikissan hänelle suomaan säteilevään hymyyn, oivalsi Topkin heti, että tavallisen miehen oli mahdoton kovinkaan pitkää aikaa tuntea harmia Lilith Mournea kohtaan.

Hänessä oli jotakin — hänen miellyttävä, lämmin, ystävällinen tuntunsa, Helenin gardeniaa muistuttava tuoksu mikä riisti Topilta aseet. Viimemainittu tunsi antaneensa anteeksi harhauttavan suukon ja kuiskauksen, jotka yöksi, päiväksi ja vielä yhdeksi päiväksi olivat panneet hänen nukkuvat vaistonsa myllerryksiin. Hän oli antanut anteeksi. Lilith ei ollut tahtonut sinä iltana olla epärehellinen.

Näistä teatterilaisista ei se kaikki merkitse sen enempää kuin kädenpuristus, vakuutti Top itsekseen, ja tällä kertaa hän uskoi niin. Poissa oli sytyttävän Lilithin lumoushohde…

Vai oliko se ihan mennyttä? Eikö se aivan tyyten katoaisikaan, niin kauan kuin tuo lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu Topin mielessä liittyi hyväilyn hempeyteen?

Lil ei ollut häntä varten, jollei hän pystyisi syrjäyttämään toista miestä. Nyt se tuntui Topista merkityksettömältä pikku seikalta; mutta sittenkin —. Miellyttävän ystävällisesti Lil hymyili hänelle, katsellen häntä pitkien silmäripsiinsä lomitse, teki hänen olonsa huolettoman keveäksi, joten hän osasi keskustella!

»Minun on siis onniteltava teitä, olen kuullut.» Top silmäili tyttöä hymyillen, tarttui hänen hentoon käteensä ja solui hänen kanssaan valssin pyörteisiin. »Toitteko nuoren sulhasenne tänne, Lil?»

Ihan sellaiseksi, täysin huolettomaksi maailmanmieheksi Lil saattoi hänet tuntemaan itsensä. Hän kehui, kuinka herttainen »Top-kulta» oli muistaessaan onnitella häntä. Hän osoitti Henryään. »Tuo on Henry — tuolia, ovella —»

Top katsoi huoneen poikki isoa, kömpelötekoista, piirteiltään epäsäännöllistä, terävän näköistä, noin kahdeksanneljättä-ikäistä miestä, jonka pää alkoi olla kalju ja jolla oli kilpikonnanluisilla reunuksilla varustetut, tanssijoihin päin satiirisesti välähtelevät silmälasit.

Kamala, oli Gertrude arvostellut; Top oli yhtä mieltä Gertruden kanssa.

Mutta Topin kainalossa Lilith tanssiessaan leperteli Henryn ihmeellisyydestä, hänen persoonallisuutensa syklooneista.

Niin se siis oli, taaskin; se asia oli selvä!

»Olette hyvin ihastunut, ettekö olekin?» kiusoitteli Top.

»Oi, Top! Ette tiedä, mitä rakkaus on! Te ette —»

»Enkö? Selittäkää te se minulle!»

Ikäänkuin troopillisten seutujen hämärässä valaistus äkkiä himmeni rusottavaksi, hämyiseksi hohteeksi; piano äänteli nyyhkyttävästä viulut valittivat vihlovasti; saksofoni pysyi äänettömänä sävelen pehmeästi kohotessa. Soiton seasta kuului Lilithin kuiske:

»Oi, Top-kulta, rakkaus on ihmeellisintä maailmassa!… Kaikki muuttuu niin toisenlaiseksi, kun se on tullut ihmisen elämään. Silloin on hänen ja kaiken muun välissä taikakehä. Hän ei välitä mistään muusta, tapahtuipa mitä tahansa, ei edes teatterista, kunhan hän vain on maailmassa!» jupisi Topin tanssikumppani kiihkeästi — puhuessaan mahdollisesti (melkein) huomaamattaan silmäillen juuri Topia lämpimästi.

Se velho! Jos hänet olisi keskiajalla tuomittu roviolla poltettavaksi, ei hän olisi voinut pidättyä hellästi silmäilemästä hänen ympärilleen sytykkeitä kasaavaa pyöveliä. Kaikkina aikoina on ollut sellaisia naisia. Sellaisia naisia on aina vastakin. Sellainen tyttö oli Lilith Mourne - Ja sellaisena hänen täytyi pysyä.

Mutta silti hän oli järkkymättömästi kiintynyt ainoa rakastettuunsa,
Henryyn!

»Hyvä!» virkkoi Top, tarkoittaen kaiken olevan parhain päin.

Mahdotonta on saada tyttöjä luopumaan kiintyneistä rakastajista, joita kohtaan heillä on sellaiset mielipuoliset tunteet…

Säteilevänä Lilith liiteli takaisin Henrynsä luokse.

Top ei ohut kateellinen eikä mustasukkainen.

Niin, tanssittuaan Lilin kanssa nuori isäntä tunsi todella olevansa valmis pitämään hauskaa. Hän — mitä se tyttö olikaan tehnyt? Lil? Ikäänkuin reipastanut ja rohkaissut häntä, ajatteli Top, hypistellen Hendersonin niin taidokkaasti solmiamaa kaulanauhaansa. Hänen kauluksensa ympärille oli kiertynyt smaragdinvihreä, silkkipaperinen serpentiini… Näistä sukeutui aika hupaiset kutsut…. Valot leimahtivat palamaan. Soittokunta alkoi lämmetä. Kakofonijoukkue soitti nyt: »Nyt vien mä tyttöselle kaunihin meloonin.» (Se oli muotisäveliä — unhotettu tämän kirjan ilmestyessä — mutta se oli vuoden tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä syksyisiä säveliä.) Neekerit soittivat haltioituneina, rummut jymisivät miellyttävästi, ja symbalit kalisivat. Kaikki kävi vauhdikkaasti. Kaikki perin onnistunutta, tuntui Topista…

Kunnes —

Sisälle astui — se ainoa tyttö, jota Top ei ollut ollenkaan muistanut.

Hän saapui hyvin myöhään pienen, ketunnäköisen miehen ja lyhyen, pyylevän rouvasihmisen seurassa.

Heidän välissään kohosi hän kirkaspäisenä ja kauniina. Hän oli pitempi kaikkia muita tyttöjä ja pitempi kuin varsin moni salissa oleva mies. Klassillinen, yksinkertainen vaatteus toi esiin hänen vartalonsa kaikki kaarevat, veistoksen kaltaiset muodot; valkea, pehmeiksi laskoksiksi taipuva kreikkalainen asu sopi hyvin hengittävän Milon verhoksi.

»Hän on kasvanut!» mietti tyrmistynyt Top. »Sitä ei olisi hevin uskonut mahdolliseksi… Hän on, tulimmainen… Tyttö on kasvanut!»

Velvollisuutensa mukaisesti Top eteni sinnepäin pitkin seinänvierustaa. Hänen tanssitettavansa oli kadonnut; omituista, kuinka monet hänen tanssitettavistaan olivat jättäneet isäntänsä yksin! — Phyllis ei ollut tanssinut hänen kanssansa… Velvollisuutensa mukaisesti Top meni tämän sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittaisen tytön luokse, tarttui hänen isoon käteensä ja hymyili väkinäisesti vastaukseksi hänen sydämelliseen, syväsointuiseen tervehdykseensä: »Kas näin! Tuntui siltä kuin emme ikinä pääsisi perille. Ensin juna-vintiö myöhästyi tuntikausia, ja sitten sai auto-kekkula seistä —» Top esiteltiin hänen äidilleen ja isälleen.

Isoisänisä oli muuten kuvitellut, että Hannanit olivat mallikelpoinen pari, ruumiillisesti moitteeton.

Mikä harhaluulo!

Marjorien isä, majuri, oli englantilais-intialainen, vieläkin ruskeamman keltainen kuin näyttämöillä esitetyt Intian englantilaiset. Laihan vartalonsa ja pitkän nenänsä nojalla hän oli saanut rykmentissään tosiaankin sopivan liikanimen! Kurppa. Kuinka osuva!

Ja hänen vaimonsa — pullea, lyhytjalkainen — mikä omenapulla! Se, että nämä kaksi olivat antaneet elämän klassillismuotoiselle tyttärelle ja kahdelle komealle pojalle (jotka juuri äsken olivat hädintuskin suorittaneet pääsytutkinnon Sandhurstin kadettikouluun), oli yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, jotka sotkevat isoisänisän tapaisten rotuhygienikkojen laskelmia.

Nämä kolme nuorta Hannania olivat perineet joltakin jo unohdetulta esivanhemmalta ulkonäkönsä ja piirteensä, jotka olivat »harpanneet» heidän kurppa-isänsä ja omenapullamaisen äitinsä sekä heidän perin tavallisten tai mitättömän näköisten setiensä, enojensa ja tätiensä ylitse, tai sitten he olivat syntyneet jonkun onnentähden vaikutuksen alaisina — kukapa tietää?

»On kovin hausta tutustua teihin, herra Tophampton; teitte perin ystävällisesti, kun kutsuitte meitä», kiitti rouva Hannan rattoisasti. Hän pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli Topia pienillä, valppaan näköisillä silmillään. »Tehän kävitte opistolla katsomassa pikku Marjorietamme, ettekö käynytkin?»

(Tarpeetonta on selostaa Topin vastausta.)

»Tytöillä tuntuu kaikilla olevan sangen hupaista koulussa», jatkoi rouva Hannan, koettaen saada pakinaa vireille tämän (tavattoman kankean!) nuoren isännän kanssa. Seinään nojaten Top vastasi, että siellä näytti aika mukavalta hänen mielestään….

»Lienee ihan paikallaan», huomautti Marjorien isä happamesti, »että on sellaisiakin paikkoja ja että sellaisiakin ammatteja opetetaan tytöille, jotka eivät ole kyllin järkeviä ansaitakseen elatustaan millään muulla tavoin».

»Ha ha!» nauroi tytär äänekkäästi, hämmentymättömän hyväntuulisesti.
»Isä etsii nuorista vain älyä; hm, hän ei löydä sitä paljoa suvustaan!»

»Totisesti ei löydäkään», myönsi isä, perin äkäisen näköisenä.

Sen seikan nurjuus, että kohtalo syytää eräitä lahjojaan sellaisille, jotka mieluummin olisivat halunneet ihan toisenlaisia lahjoa, oli vieläkin tuntuvampi sen tähden, ettei hyvä ulkonako vähääkään tehonnut majuriin ja hänen puolisoonsa. Heistä ei heidän Marjoriensa ulkomuoto ollut kerrassaan mitään. Eikä heistä ollut mitään myöskään tämän nuoren Tophamptonin ulkonäkö, joka heistä tuntui vielä yhdeltä aivottomalta nuorukaiselta.

Mutta Top alkoi kohota tilanteen tasalle.

Soiton lakattua ja tanssijoiden hajaannuttua hän ehätti kutsumaan luokseen kelpo kumppaninsa, Newhavenin australialaiset ystävänsä. Hän kutsui useita muitakin tuttaviaan esittääkseen heidät neiti Hannanille, koska tämä tuntui olevan innokas tanssija.

»Innokas!» ärähti majuri, katsahtaen ympärilleen, ikäänkuin kaikki saapuvillaolijat olisivat hänen velallisiaan. »Nykyisten nuorten koko äly on keskitetty heidän jalkoihinsa. Tuossa Marjorie menee —»

(Siinä hän meni.)

Rouva Mundyn hupaisesti pakistessa rouva Hannanille, vei Top ärtyisen pikku majurin, miehekkäästi tupakkasalonkiin ja tilasi hänelle ryypyn. Tosissaan nuori mies toivoi keksivänsä jotakin, mistä olisi voinut puhua vanhemmalle. Komean olemuksensa jokaisessa solussa Top tunsi, minkä vaikutuksen majuri oli saanut: »Tämä nuorukainen on tomppeli! Elää vaatteitansa varten, mokomakin nuori pässinpää!»

»Oletteko koirien ystävä?» tiedusti majuri laskiessaan lasinsa pöydälle. »Pidättekö airedalelaisista?»

(Kuvaannollisesti hän oli tuonut ne muassaan tanssiaisiin.)

»Tunnetteko lainkaan cairnilaisia, Tophampton.»

Tophamptonista tuntui painostavalta ja ilkeältä, eikä hän osannut vastata muuta kuin sen, ettei hän välittänyt koirista.

Mitä majuri olisi virkkanut (jos hän olisi hiiskunut mitään), kukapa voisi sen arvata?

Sillä hetkellä astui tupakkasalonkiin ainutlaatuinen pari, näöltään kummallisempi kuin naamiaisissa on konsanaan nähty.

Se oli isoisänisä ja Henderson.

Yrmeänä ja onnettoman näköisenä, muistuttaen hautajaispuolisilla hovimestarin osaa esittävää Alfred Lesteriä, Henderson hiipi avaraan, raskaan loisteliaaseen huoneeseen tietoisena siitä, ettei hänen käsivarrellaan ollut tarjoilijan liina, vaan sen eltaantuneen, kuluneen, punaisen peitteen liiankin tutut laskokset, jota neljännesmiljoonan omistaja piti parempana kuin mitään vaippaa, peitettä tai runsasturkiksista kappaa, minkä Lontoo saattoi tarjota.

Isoisänisä, jonka toinen käsi oli Hendersonin käsivarren taipeessa, toinen kepin käyrässä kädensijassa, näytti juhlallisemman kohteliaiden aikojen herrasmieheltä. Vaikka isoisänisä olikin puettu kuluneeseen juhlapukuunsa ja — niin, todentotta! — vanhanaikaiseen röyhelöön, näytti hän arvokkaalta; isoisänisä oli laiha, kumarainen, hänellä oli hämähäkin jalat ja kilpikonnan pää, mutta sittenkin hänen olemuksensa oli sopusoinnussa hänen rypistyneen paidanrintansa kauniiden helminappien ja hänen vyötäisillään mustassa moirénauhassa riippuvien sievien, vanhojen sinettien kanssa.

Hänen kaljun päänsä laesta patenttinahkaisten kenkien kärkiin saakka — sellaiset kengät olivat varmasti jo viimeistä paria myöten kadonneet kaupasta — isoisänisän koko olennosta säteili sardonista voitonriemua. Hän oli tullut! Tässä hän oli! Hän ei ollut käynyt tanssiaisissa kolmeenkyrnmeneenviiteen vuoteen. Nyt hän oli täällä. Ulkosalla sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi pitänyt olla jo muutamia tunteja maannut vuoteessaan, tuon höyhenpeitteen alla. Tässä hän oli valmiina lausumaan sanansa kaikesta, mitä hänen nuoren sukulaisensa tanssiaisissa tapahtui!

Chesterfieldiläiseen tapaan hän tervehti majuri Hannania, johon tutustuminen oli hänestä »ihastuttavaa».

»Minulla on jo ollut onni —sangen suuri onni ja nautinto, jos niin saan sanoa — tutustua teidän — teidän viehättävään tyttäreenne, sir. Tanssiaisten tähti nousi hänen näyttäytyessään. Totisesti, niin. Emmekö mene takaisin saliin ihailemaan hänen säihkyään?»

Jättäen paikoilleen Hendersonin (joka oli luonut vanhan kumppanuuden silmäyksen erääseen lähellä hyörivään tarjoilijaan) he palasivat tanssisaliin katselemaan.

Tanssivaa Miloa saattoi tarkkailla kilometrin päästä, ja kaunis katseltava hän olikin. Sillä jos milloinkaan on viehkeä yhdeksäntoistavuotinen neito ollut huvittelemassa tanssiaisissa, niin sellainen oli Marjorie Hannan Harry Tophamptonin täysikäisyysjuhlassa.

Hän piti hurmaantuneesti tanssista, mutta ei sellaisesta riehakkaasta kuin jotkut muut; hän, joka heilutteli vartaloaan hockey-kentällä ja hyppivien ratsujen selässä, asteli tanssiessaan huvittavan rauhallisesti. Hän oli tanssilattialla hillitty kuin kuka Elisabetin aikainen vallasnainen tahansa. Mutta hän oli rattoisa seura-ihminen. Hän piti näitä »kekkereitä» ja niiden kaikkia outoja ihmisiä sanomattoman hupaisina.

Kaikki ihmiset olivat hänestä perin tavallisia. Jopa miehetkin! ajatteli hän silmäillessään milloin minkin Topin ystävän pään ylitse. Ainoa, jota hän ei hevin voinut pitää pienempänään, oli isäntä, tuo Tophampton-kolho itse. Hän oli aasi, mietti Marjone. Huu, millainen aasi! Päässä ei ainoatakaan ajatusta muusta kuin siitä, mitä hän pani ylleen; sellaisen vaikutuksen oli Top tehnyt häneen. Eli vaatteitansa varten, mokoma kolho. Ihan kuin tytöt. Enemmän kuin jotkut tytöt.

Tänä iltana oli Marjoriekin, joka ei elänyt vaatteita varten, mielissään uudesta, valkeasta leningistään; aika paljon päänvaivaa hänellä oli siitä ollutkin. Hän ei ollut ehtinyt teettää uutta; senvuoksi oli hänen ollut etsittävä äidin pieneksi jäänyt lepomekko, joka oli mainio, kun sitä oli hiukan levitetty rinnan kohdalta. Hieman kreikkalaismallinen, samoin kuin siiloin, kun hän oli esittänyt Afroditeä — älkää naurako! — opiston illanvietossa. Hirveän mukava myöskin. Kyllin väljä hengittämistä varten. Kuinka hän pitikään väljyydestä! Ainoa ikävä puoli olikin ollut kenkäkysymys. Niin lyhyessä ajassa hän ei ollut ennättänyt mistään saada ranskalaiskorkoisia silkkikenkiä, yhdeksännumeroisia isompia. Eikä niissä ollut kultasolkia, madam. Kultaiset soljet olisivat näyttäneet sievemmiltä, mutta nyt hänen oli turvauduttava korottomiin tanssilipokkaisiin, joita opistossa käytettiin — hyvin pehmeästä, mustasta nahkasta valmistettuihin, tasakärkisiin - ja joustaviin, hänen korkeiden, virheettömästi kaareutuvien jalkapöytiensä ylitse kulkeviin ristihihnoihin. Ne näyttivät olevan paikallaan ja olivatkin tanssiessa.

Tanssiminen tällaisella välkkyvällä parkettilattialla upeassa lontoolaisessa hotellissa oli ihanaa sen jälkeen, kun oli tanssinut opiston voimistelusalissa.

Mitä virvokkeihin tuli —

»Hjuu!» hengähti Milo hurmioissaan löytämättä sopivampaa sanaa suppeahkosta sanastostaan.

Mansikkajäätelöä suli möhkäle toisensa jälkeen tämän jumalattaren suussa; sinne oli kadonnut muna- ja lohivoileipä ja useita muita voileipiä — litteitä kuorettomiksi kolmioiksi leikattuja, mureketta sisältäviä samoin kuin sellaisia, joita tehdään pehmeistä, pitkulaisista ranskanleivistä, halki leikatuista, joten välistä pilkottaa esiin krassia, kun puolikkaat on pantu vastakkain ja väliin sijoitettu aikamoinen silava viipale — runsaasti silavaa; ja syöjän odottaessa leikkasi niitä yhä lisää pitkän pöydän takana seisova pullea ranskalainen, jolla oli keittiömestarin valkea lakki ja esiliina. Sitten olivat virvoitusjuomat, sekä kahvia että kermasuklaata ja mehevät, höyryävät kahvileivät kuten Pekka Poikasessa. Ja tortut ja leivokset, kirsikkahyytelöllä päällystetyt, ja nuo toiset, jotka ulkoapäin näyttivät niin kovilta, mutta joita syödessä piti olla varovainen, jollei mielinyt tyyten ryvettyä valkeaan vaahtoon, samanlaiseen kuin poikien parranajovaahto oli ainoa keino työntää ne kokonaisina suuhunsa, kuten tämä nuori Venus oli maininnut useille tanssilajilleen. Hedelmäsalaatti oli perin maukasta, ja — ajatella — nämä olivat ainoastaan virvokkeita, tarjoilupöydän ääressä, seisoalta nautittavia!

Pian tarjottaisiin oikein kunnollinen ateria, jolloin saisi istualtaan syödä tosikylläiseksi asti; ja ruokalista olisi hyvä, tyyten ranskalainen, nimittäin mayonnelaisia hummereita, kananpaistia, kalkkunaa ja tryffeleitä ja kaikenlaisia muhennoksia ja salaatteja; ja sitten olisi lisää jäätelöä, ei ainoastaan tuollaisia mitättömiä, pikku hiukkasia lasilautasilla, vaan kokonainen vuori todellista jäähyytelöä ja sen päälle sirotettuja manteleja — oi, herkullista!

Top tarkkaili hänen säteilyään.

Äkkiä hän jupisi anteeksipyynnön ja aikoi poistua ja jättää isoisänisän ja majuri Hannanin ovensuuhun katselemaan.

Isoisänisän laiha käsi sujahti esiin ja tarttui nuoren miehen karaistuneeseen hauislihakseen.

»Minne kiire. Poika?»

»Minun on tanssittava tämä tanssi, sir?»

»Kenen kanssa aiot sen tanssia?»

»Joanin.»

»Serkkusi, niinkö? Hän luopui sinusta. Minun on puheltava kanssasi tämän tanssin aikana…. Majuri, suonette anteeksi vanhukselle? Toivottavasti tapaamme taaskin toisemme pian, sangen pian. Nyt minun on neuvoteltava eräästä asiasta tämän nuoren sukulaiseni kanssa!… Käsivartesi, Poika.»

XV luku

Haaveilijan vetoomus

»Mitä tulimmaista lienee ukolla nyt minulle sanottavaa?» aprikoi Top alistuvasta saattaessaan verkkaisesti käydä köpyttelevää isoisänisää liukkaalla parkettilattialla hälisevän, värikkään, hetkestä nauttivan nuorisojoukon halki.

Heidän päästyään pois tanssisalista — pois kirjavasta vilinästa, kirkkaasta valaistuksesta, pois värähtelevien viulujen, sykähtelevän sellon, kiihkeästi valittavan saksofonin, naurun ja liukuvien jalkojen suhinan kuuluvilta — kuinka viehättävän hiljaiselta, hämärältä, yksinäiseltä tupakkasalonki tuntuikaan!

Se olikin jäänyt miltei tyhjäksi isoisänisän ja Topin välistä keskustelua varten. Vain tanssin lomassa tänne pujahtanut pari koetti pysytellä piilosalla ikkunakomerossa; huoneessa hääräili tarjoilija tai pari. Henderson, joka oli kadonnut, ilmestyi jälleen isoisänisän kolkutettua koukkukepillään.

Kuten kuivattu rusina uppoaa ja katoaa taikinaan, niin vaipui isoisänisän kuihtunut hahmo pehmeän, nahkapäällyksisen sohvan nurkkaan. Huolellisesti Henderson kiersi hänen luisevien polviensa ympärille tyranninsa korvaamattoman apuvälineen. (Samoin kuin lohikäärme on Pyhän Yrjänän, oli tämä herra Horace Mundyn vaakunamerkki. Joulu ja joulukuusi, Englanti ja Union Jack, velho ja noita sauva, isoisänisä ja hänen peitteensä.)

»Se on hyvin, Mies, se on hyvin. Älkää hyörikö, älkää hoppuilko!… Lähden kotiin piakkoin. Niin, en vielä, en vielä. Mihin aikaan? Mitä se teihin kuuluu? Kun haluan lähteä kotiin, kutsun teitä, mutta en ennen…. Nyt suvainnette poistua?»

Henderson poistui. Kun tuntee Hendersonin, saattaa otaksua hänellä olleen siinäkin hotellissa ystäviä, joiden seurassa hän sai välihetken edullisesti kulumaan.

»Nyt, POIKA —»

Top oli istuutunut leveän takkatuolin laidalle vastapäätä isoisänisää ja odotti valmistautuneena kuulemaan mitä pahinta — mutta kuinka totta onkaan, että se, mihin ihminen valmistautuu, ei koskaan tapahdu!

Isoisänisän laiha käsi oli sukeltanut kilisevien sinettien alitse taskuun.

Ihan odottamattomasti isoisänisä alkoi:

»POIKA, nyt on sinun syntymäpäiväjuhlasi, mutta sinä et ole saanut lahjaa — et varsinaista lahjaa — » Kädestä kuului kahinaa. »Tässä on viitonen — ei, pari. Tässä on kymppi sinun käytettäväksesi, POIKA.»

Top — varsin luonnollisesti — olisi saattanut kaatua selälleen takanansa loimuavaan takkaan.

Tuo hämmästyttävä vanha oikkuili ja syrjäytti käden heilauksella Topin sopertamat kiitokset. Muuten ne kaksi viitosta tulivat kuin Jumalan lahjana tälle nuorelle insinöörinkokelaalle. Olihan hän luovuttanut kaikki kuukausirahansa rouva MundyIle. Ja kuinka hartaasti hän olisi halunnutkaan muuttaa puhtaaksi rahaksi »ne» kalvosinnapit ja «sen» komean savukekotelon, ei sellainen menettely toki tullut kysymykseenkään. Vähän, kovin vähän oli Top saanut hankituksi vanhoilla napeillaan, kolhiutuneella hopeakotelollaan, vanhanaikaisella kellollaan ja perillään sekä parilla harvinaisella postimerkillä!

»Oi, kiitos teille, sir!» vakuutti Top sydämensä pohjasta.

»Pyh! Ei se ole mitään. Kun hoitaa talouttaan järkevästi» isoisänisä nykäisi kulunutta peitettään ylöspäin — »saattaa joskus panna rahaa menemään, jos haluttaa. Havainnollinen opetus sinulle, POIKA. Ja nyt—nyt— Haluan kysyä sinulta jotakin. Mitä arvelet — mitä arvelet tästä kokoelmasta, näistä lumoavista neitosista, joista yhden ja toisen kanssa olen nähnyt sinut lattialla?»

Top tyrmistyi. Hänen rohkeutensa oli elpynyt setelien hilpeästi, rauhoittavasti kahistessa hänen kädessään, mutta nyt se painui jälleen hänen tanssikenkiinsä saakka. Kas niin, mietti hän, nyt aikoi vanhus panna puukon hänen kurkulleen. Vielä pahempi! Hän aikoi tunkea sinne tyttöjä. Hylättyhän säädyllisen, chesterfieldiläisen, arvokkaan esiintymistapansa hän aikoi taaskin muuttua pahanilkiseksi, käärmeenkieliseksi kilpikonnaksi.

Top terästäytyi…

»Hän aloittaa», tuumi Top, »siitä isosta, möhkälemäises

Hannanin tytöstä».

Sellaiselta Milo näytti Topista. Hän ei Topin mielestä muistuttanut mitään muuta niin paljon kuin Victorian muistomerkin ympärille järjestettyjä jyhkeitä, kookkaita kivipatsaita, kuvaannollisia jättiläisnaisia, jotka edustivat kauppaa, edistystä, Afrikkaa ja mitä kaikkea….

»Hän aikoo aloittaa hänestä.»

Isoisänisä ei alkanut hänestä.

Hän alkoi perin miellyttävästi puhua kauneuden eri vivahduksista, joita saattoi havaita tämän seurueen nuorissa naisissa.

He olivat hyvin viehättäviä täysin nykyaikaisella tavalla!

Isoisänisä ei hyväksynyt kaikkien katkerien, keski-ikäisten arvostelijain lausuntoja nykyaikaisista tytöistä. Isoisänisän mielestä heidän viehätysvoimansa oli toisenlainen, mutta ei rahtuakaan vähäisempi kuin heidän äitiensä, isoäitiensä ja esiäitiensä. Poissa olivat tietenkin pienet jalat ja kädet, upeat hiuspalmikot…. Mutta ne oli korvattu! Tytöt olivat terveempiä, raikkaampia, parempi-ihoisia. Se johtui raittiista ilmasta ja ruumiinharjoituksista, joskin leikit ja urheilu olivat numerolla tai kahdella — tai enemmällä — suurentaneet naisten kenkiä Poissa olivat uhkean kaarevat muodot, kolmenviidettä sentimetrin mittaiset vyötäiset, rehevät lanteet….

Isoisänisä (kumma kyllä) ei surrut näitä piirteitä. Hänestä oli jäykkien kureliivien katoaminen erinomainen asia. Hän — joka oli aina rakastanut kauneutta — oli kyllin laajamielinen rakastaja ihaillakseen sen nykyisiä ilmaisumuotoja, kiristämättömiä, poikamaisia, yksinkertaisten liinaisten leninkien verhoamia vartaloja, somia, sileitä päitä — ja avointa hilpeyttä. Niillä oli hyvät puolensa, jos puutteensakin. Sitäpaitsi oli otettava huomioon nykyajan nuoret miehet, joita tämänlaatuisten tyttöjen oli täydennettävä.

»Jos» - jatkoi isoisänisä (punehtuen ja lämmeten omasta esitelmästään) — »jos joku minun nuoruuteni aikainen kaunotar ilmestyisi tänään ja jos hänen ruumiillinen puolensa, muotinsa, hiuksensa, käytöksensä, keskustelunsa ja muut sulonsa olisivat sellaiset, jollaiset niin kovasti miellyttivät minun aikalaistani vuonna tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäyhdeksän, niin luuletko —luuletko sinä, että hän saavuttaisi paljon menestystä ystäviesi ja opistotovereittesi keskuudessa, POIKA?»

Top ei tiennyt, sir. Eikä Top siitä välittänyt. Top vain terästäytyi siltä varalta, että isoisänisä muuttuisi jälleen entiseksi….

Nähtävästi ei sen aika ollut vielä tullut.

»Esimerkiksi, POIKA. Tuo viehättävä dresdeniläinen posliiniteos, sinun neiti St. Clairisi. Kuinka voidaan väittää, ettei tänä aikana ole naisellisuutta? Se pikku neiti näytti minusta sievältä kuin —»

»Hän on jo toisen», keskeytti Top hätäisesti, karkeasti. »Hän menee naimisiin erään läheisen ystäväni kanssa — Jonesin kanssa. Jones kosi tänä iltana, näissä tanssiaisissa; he ovat kihloissa!»

»Niinkö tosiaan? Onnellinen nuorukainen…. Mutta vielä on runsaasti kaunottaria, Poika, joista sinä saat valita.

— Ota huomioon, että vaikka sanoinkin 'Etsi mallikelpoinen tyttö', en sitonut sinua kehenkään erikoisesti. Sinun asiaksesi jätin valinnan. Sillä en ole niin järjetön enkä niin epäinhimillinen kuin te kaikki mielellänne uskotte», lisäsi isoisänisä, näyttäen vilahduksen tavallisista tavoistaan. »Lienen sortumaisillani vanhuudenheikkouteen, ruumiini pettää; mutta — silmäni ovat yhtä hyvät kuin konsanaan.»

Hän väläytti niitä Topiin päin; ne olivat kirkkaat kuin timantit, terävät kuin lasiveitsi.

»Enkö muuten nähnyt sinun tanssivan erään lumoojattaren kanssa, jolla oli liekinvärinen puku — jollen erehdy, liekinvärinen, turkiskoristeinen — kullanväriset kengät ja mitä sievimmät nilkat? Miellyttämistaidon harrastaja, luulisin. Joka kohta kultivoitua; joka katse puhuva. Kaunis hiuslaite, kauniit kengät, kiehtova hajuvesi —»

»Neiti Mourne.»

»Ahaa! Gertrude-serkkusi kaunis ystävätär, näyttelijätär?» huudahti isoisänisä. Eikö mikään ollut jäänyt tuolta vanhukselta huomaamatta? Oliko hän (epäilemättä loordi-vainajan entisen oikean käden tehokkaalla avulla) pitänyt silmällä Topin elämän kaikkia yksityiskohtia etsinnän alusta saakka?

Vanhus selitti, että neiti Mourne oli »kuten ranskalaiset sanovat, une belle laide! Yksinkertainen, mutta kiehtova. Magneettinen. Eikö hän viehätä sinua, POIKA?»

Top liikahteli rauhattomasti, toivo saavansa tupakoida… Isoisänisä ei suvainnut savukkeiden sytyttämistä hänen puhuessaan…

»Eipä hyödyttäisi paljoakaan, jos hän viehättäisikin minua», virkkoi Top oltuaan tuokion vaiti. »Hänkin on varattu. Tarkoitan, että hänelläkin on sulhanen.»

»Se tuskin minua hämmästyttää», sanoi isoisänisä sulavasti. »Mutta ottaaksemme vielä toisenlaisen esimerkin —» »Nyt se tulee», tuumi Top. Hammasta purren hän sijoittui vankasti pehmeälle tuolilleen. »Nyt se tulee!»

»Jos saisin nuorentavaa juomaa, joka 'palauttaisi kahdennenkymmenennen kevääni’», haastoi isoisänisä vakavasti, »on täällä neitonen, jolle koettaisin heti osoittaa huomaavaisuutta.

Jumalten tytär, ihailtavan kookas ja jumalaisen valkoverinen!

— Arvannet, ketä tarkoitan, POIKA? Majuri Hannanin tytärtä.»

»Arvasin teidän tarkoittavan häntä, sir», vastasi Top nyreästi, »kun lausuitte sanan 'kookas'».

»Totisesti, niin. Turmeltumaton, uhkea nuori olento! Ihmeellisen sopusuhtainen! Uhkuvan terveyden esikuva! Eikö hän olekin, POIKA?»

»Siltä näyttää, sir», myönsi Top vastahakoisesti. »Ei ole paljoa vikaa, sir — hänen terveydessään.»

»Mitä on terveys muuta kuin se kallio, jolle kauneuden temppeli on rakennettu? Jos terveys on täydellinen, seuraa kaikki muu itsestään. Kaunis muoto, väri, raikkaus, taivaasta tullut terveellinen tuli. Terveys! Jos ruusun juuret ovat terveet, niin siinä on kukka. Mitä arvelet, Poika?»

Äänettömästi Top taaskin ajatteli, kuinka tarkalleen tämä isoisänisän »ihmeolento» muistutti Buckingham-palatsin kaiteiden edustalla olevia jättiläismäisiä kolosseja, kävelyasentoisia, isoja, valtavia, aaltoilevia naishahmoja, joista yksi pitää pelottavan isolla kädellään kiinni leijonan harjasta, taluttaen tavatonta otusta, ikäänkuin se olisi pommerilainen hevonen.

Mutta ainoakaan elävä patsas ei saisi talutella Harry Morse Tophamptonia. Ei todennäköisesti. Se päätös kuvastui hänen vaaleiden, itsepäisen päättävien kasvojensa jokaisesta piirteestä.

Sijoittuen yhä syvemmälle pieluksien ja peitteen suojaan vanhus kehitti edelleen pahaa taktillista virhettään, koettaen väkisin tykyttää neitoa nuorelle miehelle.

Kuunteleva Top kammosi sillä hetkellä kaikkia tyttöjä, mitä oli ikinä nähnyt. Hän inhosi filmitähteä ja hänen seurapiiriään; hänellä oli erikoisesti kaunaa Britannian viehkeimmälle vaalea veriselle kaunottarelle, Jonesin ihanalle morsiamelle. Eikö läähättävää Miloa ollut ensiksi mainittu juuri hänen luonaan? Top kammosi kaikkia ruumiillisen kultuurin opiston mekkoihin ja polvihousuihin puettuja tyttöjä. Kammosi — nyt, ollessaan hänestä loitolla! — tuoksuista, viekoittelevaa Lilithiä. Kammosi kaikkia niitä outoja tyttöjä, joiden kanssa hän isäntänä oli sinä iltana tanssinut. Kaikkia näkemiään hän kammosi, vaikka ei kenties niin hyisen kiihkeästi kuin tuota Venus-tyttöä, johon isoisänisä oli ihastunut. Hän muisti, mitä se tyttö oli vastannut eräälle tanssittajalleen, joka oli kysynyt, pitikö hän vanilja- vaiko mansikkajäätelöstä — »Parasta on pyytää niitä molempia ja panettaa ne samalle lautaselle!» Niin, se tyttö oli ruokaa varten. Jollei mitään muuta otettaisikaan huomioon, se kuvottava nuori herkkusuu, hameihin puettu ahmatti, eli yksinomaan syödäkseen, ruokkiakseen isoja, laajoja, typeriä patsaankasvojaan. Vimmastuneena Top ajatteli: »Häntä saattaisi hyvinkin nimittää syöväksi Miloksi!»

»Nuori jumal'olento», ihasteli isoisänisä, »Olympoksesta laskeutunut».

Topin oli kuunneltava. Ulkoisesti hän oli perin tarkkaavainen, mutta hänen sisällään kuohui synkkää vastustushenkeä, jäytävää harmia, voittamatonta, jäätävää, kasvavaa kiukkua, mikä tuntuu riittävän vastaukseksi niille idealisteille, jotka uskovat sellaisiin teorioihin, että puolison valinnassa määräävää vaistoa voidaan ohjata.

Mutta isoisänisä kehitti edelleen lempihaavettaan.

»Siinä, POIKA, on sellainen sydämenvaltiatar, joka toisi takaisin kultaisen ajan. Toivoisin», intoili yhdeksänkymmentä viisi vuotias, »itse olevani siinä iässä, että voisin osoittaa hänelle huomaavaisuuttani».

Ärsytetty Top pamautti: »Minäkin toivoisin teidän olevan, sir!» Kas siten! Niin! Äkkiä lausuen, miettimättä, ensin edes avaamatta ja sulkematta suutansa ei loukkaavasti, mutta päättävästi: »Minäkin toivoisin teidän olevan, sir!»

Syntyi äänettömyys, jonka aikana hiki kihosi Topin leveälle, matalalle otsalle.

Mitähän isoisänisä sanoisi?

Ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt vanhus virkkoi:

»Tarkoitatko sillä, Poika, ettet sinä itse halua yrittää siihen suuntaan?»

»Sitä tarkoitin», vastasi Top varmasti, mutta sisäisesti vapisten. Mitenhän isoisänisä siihen suhtaantuisi? Voi sitä räjähdystä, joka oli tulossa!… Mutta sittenkin! Mitä muuta hyvänsä mieluummin kuin taipua isoisänisän tähän toivomukseen… Se tyttö! Ylettömän iso, runsautta kuvaava olento, hirvittävän näköinen —ja huonokäytöksinen, niin, tyrmistyttävän huonokäytöksinen — suorastaan elukkamainen. Top muisteli, millainen hän oli ollut opistossa, marssinut palloilukengissään polulla kuin talonpojan renki — typerryttänyt Topin lausumalla: »Hoo! Minusta eivät sellaiset ole ystäviä.» Osoittaa huomaavaisuutta sellaiselle.

Hyvä Jumala!… Jonesin oli tapana lausua kaikista tytöistä, jotka eivät olleet hänestä vastenmielisiä: »No niin, taitaisinpa mieluummin suudella häntä kuin poliisia!» Topista tuntui, että huomaavaisuuden osoittaminen tälle tytölle olisi samanlaista kuin poliisin suuteleminen, prrr!

»Neiti Hannanin kaltaisen tytön tavoitteleminen ei mieillytä sinua?»

»Ei, sir», vahvisti Top, »ei miellytä».

Jyräystä ei kuulunut.

»Sellaisen ihanan tytön? Kankaalla ja marmorissa ei voida näyttää mitään kauniimpaa.»

»Tiedän sen, sir. Jotkut saattaisivat. Mutta» — häneltä pääsivät karkean koruttomat sanat — »minä en pidä sellaisesta. Minusta tuntuu, etten voi.»

Taaskin pitkä, peloittava hiljaisuus, jonka aikana Top odotti purkausta.

Nuori mies valmistautui kuulemaan purevia syytöksiä. Hän valmistautui kuulemaan raivoisaa kolkutusta tupakkasalongin lattiaan, ärjäisyjä, joiden tarkoitus olisi säikyttää tarjoilijoita, seuraavanlaisia salamaniskuja:

»Et pidä sellaisesta? Mitä sinä sitten tahdot, POIKA, haluaisin tietää? Mitä tahdot, sinä vihoviimeinen tomppeli, mitä tahdot?… 'En häntä', väität. Ketä sitten? Sinulla ei ole muita esitettäviä, niinkö? Siispä minä esitän valittavaksesi. Ja sinun on valittava, sir. Kuuletko minua? Sanon: joko tämä jumalainen tyttö tai ei ketään. Kuta pikemmin, sen parempi. Kosi häntä tänä iltana pannaksesi asian alkuun. Jos menet naimisiin hänen kanssansa, saat kymmenentuhannen punnan vuositulot. Jos teet vastoin toiveitani, et saa puolta Jennyäkään. Et puolta Jennyäkään. Siis valitse nyt!»

Top olisi vastannut: »Onko se lopullinen sananne, sir? No, hyvä sitten; minä luovun rahoista.» Top olisi tuntenut menetelleensä ihan oikein. Mitä varten nämä tanssiaiset oikeastaan oli järjestetty? Sitäkö varten, että hän saisi vapaasti valita, vai sitäkö varten, että häntä pakotettaisiin? Se ei ollut sopiva tapa kenenkään miehen käyttäytyä, olipa hän sitten yhdeksänkymmentäviisi- tai satayhdeksänkymmentäviisivuotias. Mutta jos vanhus oli menetellyt siten, oli Top valmistautunut pahimpaankin ja pitäisi kyllä puolensa isoisänisälle.

Taaskin isoisänisä esiintyi odottamattomasti.

Hän virkkoi kaihoisesti, murheellisesti, jopa valittavaan: »Siitäkö sinusta tuntuu, POIKA? Vahinko, erehdys.»

Miten arvelette Topin, kookkaan, lämminsydämisen, yksinkertaisen olennon pystyneen pitämään puoliaan tällaista vastaan?

Ällistyneenä Top silmäili isoisänisää, tuota kuihtunutta, iäkästä olentoa, joka oli melkein hautautunut sohvan nurkan ja höyhenpeitteen väliin.

Mundyn tytöistä oli isoisänisä jo kuinka kauan ollut hullunkurinen painajaisolento! Hän oli puolittain variksenpelätin, puolittain perheen kauhu, tarumainen pilahenkilö sättimisineen, juustonkuoritalouksineen, vankilankarkuripalvelijoineen, peitteineen, avioliittoja koskevine, haaveellisine ohjeineen. Koko hänen suvussaan kenties ainoastaan kaksi henkilöä käsitti isoisänisässä olevan jotakin muutakin.

Lempeä rouva Mundy säälitteli (isoisänisän »pahoinakin» päivinä):
»Yksinäinen vanhus-raukka!»

Alusta alkaen oli Top ajatellut: »Vanhus-poloinen; hänen osansa on kova!»

Nuori mies ei olisi osannut selittää, mikä isoisänisän osassa oli kovaa. Ei ainoastaan ikä. Elämä yleensä ehkä. Top, jolla, kuten tiedämme, ei ollut taipumuksia pukea asioita liian moni- tai liian pitkäsanaisiin muotoihin, oivalsi kummallisesti, sanattomasti, että isoisänisästä, joka ei ollut muiden ihmisten kaltainen, olivat muut ihmiset aivan yhtä kiusallisia kuin hän heistä.

Hän ei kuulunut tähän jazziaikaan. Hän ei ollut chesterfieldiläisen ajan ihminen, ryppyisen paidanetumuksensa ja sinettinippunsa mukainen. Hän ei ollut minkään menneen ajan ihminen, mutta kaikkina aikoina on ollut hänen kaltaisiaan. Hän oli yksinäinen, sopeutumaton, hyljeksitty, utopisti, sellainen henkilö, jonka juuret eivät ole kiinni maassa, joka ei kykene irtaantumaan haaveistaan. Unelmissaan utopisti elää jotakin tulevaa aikakautta. Se saattaa olla kolmaskymmenes, ehkä viideskymmenes vuosisata; kenpä tietää? Ainakaan se ei ole tämä kahdeskymmenes; sillä silloin ei ole tylyyttä eikä sairautta, ei köyhyyttä, ei sotaa eikä muita rikoksia; ja silloin eivät enää kuolema ja ero katkeroita ihmisten elämää. Sitä he kaipaavat, nämä utopistit, jotka eivät aina puhu samaa kieltä — mutta pääsisällöltään kuitenkin samaa.

Kuunnelkaa hetkinen näitä hartaan vetoavia säkeitä:

Luvattu rauhan aikaansa, oi, jospa koittais ja himon, vainon, kiistan iäks voittais!

Nämä ihmiset ovat vasta tieteen alkuasteella… Näiden ihmisten mieliä kalvavat pelko ja kiellot… On parempia unelmia!»

Missä, äiti, on onnen ihana maa?
Etsiä tahdon, se huoleni karkoittaa!

On meillä toivo, että hyvään
lopulta johtaa pahakin.

Lukemattomilla tavoin he elävät toivoansa varten. Kuollessaan he huutavat ääneen:

Valoa, enemmän valoa!

Niistä, jotka odottavat sitä aikakautta, saattaa tämä nykymaailma hyvinkin näyttää liian synkältä heidän voidakseen nurkumatta sitä katsella. Nämä utopistit, jotka ovat matkalla sitä aikaa kohti, pitävät tätä nykyistä maailmaa pelkästään risteysaseman odotussalina — ja törkyisenä, likaisena, vetoisena, kehnosti hoidettuna sen lisäksi. Ihmekö sitten, että utopisti tiuskii matkustajakumppaneilleen, rähisee asemamiehille, sadattelee rautatieyhtiötä?… Ihmekö, jos utopisti, joka vaatii terveyttä ja kauneutta, herkeää tavoittelemasta toisarvoista ja pyrkii suorastaan mahdottomiin!

Mundyjen isoisänisän paikka oli mahdollisesti jollakulla toisella taivaankappaleella. Jos hänet olisi voitu siirtää omalle tähdelleen, ei häntä mahdollisesti olisi pidetty eriskummaisena oikkuilijana, vaan tavallisena järkimiehenä, joka arvosteli asioita oikean mittapuun mukaan, koska hänestä oli »kaunis totia, tosi kaunista». Ja toinen ajatus. Mahdollisesti me — me, jotka nurisematta sopeudumme rakkauden kaikenlaisiin rumiin vivahduksiin, jotka pidämme luonnollisina sellaisia piirteitä kuin syrjäkujien asumuksia, oikeusistuimia, mielisairaidenhoitoloita, tavallisia lihamyymälöitä, keskinkertaisia ravintoloita, rujomuotoisia lapsia, — mahdollisesti juuri me olemme todenperäisiä, eriskummaisia oikkuilijoita.

Tällaiset olivat Topin tunteet, joita hän ei tosin pukenut niin moniin sanoihin, Topin, joka oli tullut aurinkoisesta, avarammasta, nuoremmasta ja (toivottavasti) puhtaammasta maasta.

Top, joka ei osannut sopeutua katselemaan Lontoon lapsia Lontoon takakujilla Lontoon sumussa, käsitti jossakin määrin isoisänisän kauneudenkaipuuta. Juuri senvuoksi Top isoisänisän täyttäessä yhdeksänkymmentäviisi vuotta ei valinnut lahjaksi mitään sopivaa, käyttökelpoista esinettä (sellaista kuin olivat makuusukat tai vuoteenkuumennuspullon päällinen, jotka rouva Mundy oli lahjoittanut tälle lähes satavuotiselle miehelle), vaan hyödytöntä, tuoksuavaa ja kaunista. Top oli tilannut kimpun punaisia ruusuja vanhuksen lempipatsaan eteen. Sen lahjan aiheuttama ymmärtämyksen välähdys selvitti Topille, ettei isoisänisä ollut niin naurettava, hullunkurinen eikä eriskummainen kuin — liikuttava.

Ja liikuttavan, hirveän tyytymätön.

«Vahinko. Totisesti ikävä erehdys», hoki isoisänisä, kaihoisasti silmäillen tämän mallikelpoisen nuorukaisen Herkules vartaloa ja Venus-suuta, jolle hän kypsyneenä arvostelijana toivoi löytäneensä mallikelpoisen puolison. Jospa nuoret olisivat käsittäneet!

«Vastaisuudessa sinä vielä ajattelet toisin! Sitten ymmärrät, kuten minä nyt ymmärrän —»

»Mutta en nyt, sir», tokaisi Top masentuneena, mutta taipumattomana.

»Et nyt; ehkä hiukan tuonnempana?… Punnitse tarkemmin!…. Mieti vielä; mieti!» kehoitteli utopisti. »Eikö ole toivoakaan siitä, Poika, että opit näkemään sen, mitä on edessäsi? Eikö ole mahdollista, että muutat mieltäsi?»

Ennenkuin kovaonninen Top ehti vastata, astui tupakkasalonkiin virkapukuinen hotellinpalvelija, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja riensi hänen luokseen.

»Oletteko herra Tophampton, sir?»

»Kyllä.»

»Teitä pyydetään puhelimeen, sir. Hyvin tärkeä asia.»

Saatuaan sillä hetkellä armonaikaa Top katsahti isoisänisään, jonka kalju kilpikonnanpää oli nyt vaipunut niin syvälle olkapäiden väliin, että se näytti niin sanoaksemme kuorien sisälle vedetyltä.

»Sallitteko minun poistua, sir?»

»Kyllä, mitä sinä aikailet? Älä seiso siinä koko iltaa töllistelemässä minua kuin täytetty porsas!» ärähti isoisänisä tavalliseen kärttyiseen tapaansa. »Mene ja lähetä mennessäsi luokseni se toinen tomppeli, Henderson! Sano hänelle, että olen valmis, vartoamassa häntä! Käske hänen tilata ajuri — auto ja tulla heti! Ja sinä mene, Poika — mene!»

Top meni.

XVI luku

Öinen säikähdys

Puhelimeen ehdittyhän Top aluksi kuuli vain sen tuttua, katkonaista surinaa.

»Selvittäkää linja, tehkää hyvin! En erota sanaakaan!»

Miten tämä pyyntö yleensä tehonneekaan, nyt se jossakin määrin tehosi.

Top erotti sanan — nimensä, Tophampton.

»Kyllä, puhelimessa. Haloo! Kuka puhuu?»

Ääni, jota Top ei tuntenut — miehenääni — lausui sanan »Helen», ja sitten taaskin surinaa.

»Haloo, haloo!» huusi Top levottomana. »Helen?»

Äkkiä hän tajusi, että vaikka hän ei ollut luullut lainkaan ajattelevansa Helen-lapsukaista, oli hän kuitenkin ollut sangen huolissaan tämän nuorimman serkkunsa tähden, joka ei ollut tahtonut — tai voinut — tulla ja joka ei ainakaan ollut tullut hänen tanssiaisiinsa…

Mitä tämä nyt merkitsi, ja miehenääni?

»Haloo! Mistä kysymys? Kuka puhuu?» tiedusti Top. »Mistä puhutaan?»

Ei vastausta. Sekavia ääniä. Sotkuisia, epäselviä sanoja samalla oudolla äänellä.

Sitten Top erotti kolme sanaa, jotka muistuttivat kolmea tulimerkkiä.

»… Helen… kuolemaisillaan!… tulkaa…»

Top ei kuullut enempää; oikeastaan hän ei jäänyt enää kuuntelemaankaan. Paljain päin, sieppaamatta päällystakkiaan tai kaulaliinaansa Top riensi silatun marmorihallin läpi, loivia portaita alas, ulos lasiovesta eteiskatokseen ja Lontoon sydänöiselle kadulle. Hän huusi autonsa, ennenkuin järjestäjä ennätti liikahtaakaan. Kiihkeästi Top ilmoitti Oxfordin alueen osoitteen ja käski lyhyesti: »Ajakaa niinkuin ikinä pystytte!»

Ohjaaja tuntui ajavan niin raatelemalla kuin suinkin osasi.

Miehen vika ei tietenkään ollut, jos koko Knightsbridgen ja Battersean välinen Lontoo näytti olevan jalkeilla ja jos yövahteja oli joukkueittain punalyhtyisten katosten suojassa vahtimassa sokkeloisia juoksuhautoja ja graniittionkaloita.

Tuskaisena Top hoki itsekseen, huomaamattaan puhuen ääneen:
»Kuolemaisillaan… Helen kuolemaisillaan…»

Mitä se saattoi merkitä? Minkä tähden?

Lapsi oli ollut ihan pirteä. Top oli nähnyt hänet aamiaispöydässä, nähnyt hänen lähtevän Chelseassa olevaan balettikouluunsa kädessään laukku, jossa oli hänen tanssikenkänsä ja puoliseväänsä. Senjälkeen Top ei ollut nähnyt Heleniä koko tänä sekavana päivänä… Hyvä Jumala, aikoiko tämä ohjaaja kiertää Hamsteadin kautta?… Kuolemaisillaan?… Miten olisi mahdollista ajatella sellaista Helenin kaltaisen tytön yhteydessä? Hänen lemmikkiserkkunsa… Helen! Tyttö oli kaihtanut häntä koko viime viikon… mutta silti pysynyt hänen lemmikkinään. Juuri sentähdenkö häntä oli pyydetty puhelimeen? Eikö hänen olisi pitänyt olla maltillisempi, tuoda rouva Mundy muassaan? Pitäisikö hänen kääntyä nyt takaisin? Ei… Kirottu vintiö, salli taaskin seisauttaa auton… Nyt käännös oikealle… OIKEALLE, tolvana… Vihdoinkin viimeinen käänne; auto pysähtyi ison vuokratalon kivioven edustalle.

»Odotanko, sir?» virkkoi ohjaaja tälle kiihtyneen näköiselle nuorukaiselle, joka oli hatuttomin päin kiiruhtanut tänne vuokrakasarmille, jossa sellaisen nuoren herrasmiehen ei juuri otaksuisi käyvän —

Top sysäsi kaikki taskussaan olevat pikku rahat miehen käteen ja lähti sanaakaan lausumatta juoksujalkaa kiitämään päämääräänsä, harppaillen rouva Mundyn asunnon kivisiä portaita vinhemmin kuin koskaan ennen.

Suinpäin hän syöksyi sisälle avattuaan oven avaimellaan ja huuteli hiljaa, mutta kiihkeästi Maryä, Mundyjen pientä palvelijatarta.

Mary, joka nukkui kuin murmeli, paneutui aina aikaisin levolle; mutta varmaankin hän nyt oli valveilla. Entä se miehenääni, mitähän se merkitsi? Lääkärikö? Top hoki itsekseen kysymyksiään koneellisesti, kuten oli hokenut koko matkan autossa, mutta torjui yhä mielestään kaikki vastaukset, jotka muistuttivat hänelle joen tämän puolen vuokrakasarmeissa sattuneista murhenäytelmistä… Niistä olivat sanomalehdet kertoneet… Ei! »Mary! Helen —»

Ei vastausta.

Top eteni käytävää pitkin, aikoen sen toisessa päässä olevalle ovelle. Sivuuttaessaan arkihuoneen oven hän seisahtui. Sen takaa kuului hiljaista liikettä. Oven alitse näkyi ruusuinen valoviiru. He — hän oli siellä.

Melkein suunniltaan levottomuudesta nuori mies kiersi ovenripaa, työnsi oven auki ja syöksähti arkihuoneeseen. »Helen —»

Helen oli siellä.

XVII luku

Tuhkimon ilta

Helen oli siellä ja kääntyi häneen päin… Nousi seisomaan ja katsoi häneen hymyillen!

Niin, aluksi ei Top tajunnut mitään muuta kuin sen, että Helen seisoi tuossa ja hymyili. Hänellä ei ollut mitään hätää!

Sanat »Sinä olet siis terve?» olivat varmaankin luiskahtaneet hänen huuliltaan, vaikka hän itse tuskin huomasi niitä lausuneensa, koskapa Helen naurusta värähtelevällä äänellä vastasi: »'Tervekö’? Ihan terve, kiitos. Enkö siltä näytä, Top?»

Häntä silmäillessään Top sitten sai jonkunlaisen kuvan ympäristöstä omituisesta, näyttämömäisestä, koristeellisesta, suppeasta ympäristöstä.

Kuinka suuresti se erosikaan siitä, mitä nuori mies oli tuskissaan kuvitellut näkevänsä!

Alkaaksemme Helenistä — hän oli sellaisessa asussa, jollaisessa Top ei ollut milloinkaan ennen häntä nähnyt; hänen yllään oli balettitanssijattaren tiukat, vaaleanpunaiset, kukannuppua muistuttavat liivit, pullottava, valkea röyhelöhame, pitkät, vaaleanpunaiset balettitrikoot, jotka päättyivät ristihihnaisiin kenkiin — ja hän seisoi huoneessa, joka oli alaston kuin pieni näyttämö ja yhtä kirkkaasti valaistu.

Huoneessa paloivat kaikki valot: seinälamput, pienemmälle uuninreunustalle sijoitetut kynttilät, oven yläpuolella oleva lamppu ja keskuspöydän kohdalle laipioon kiinnitetyissä ketjuissa riippuva iso, punakaihtiminen lamppu.

Mutta keskuspöytä oli viety pois huoneesta, pantu kai kokoon ja siirretty jonnekin muualle.

Tuolit oli työnnetty yhteen nurkkaan ja kasattu päällekkäin. Matot oli kierretty pois tummalta, kiilloitetuita korkkimatolta. Näytti siltä kuin huoneesta olisi tyhjennetty kaikki huonekalut. Ainoastaan yksi esine oli sinne tuotu. Se oli pitkä, valkopuitteinen peili rouva Mundyn huoneesta. Joka viikko äidin luona käydessään oli tyttöjen tapana, sen Top tiesi, sovittaa eri pukukappaleitaan saman peilin edessä, jonka edessä Helen nyt seisoi.

Peili, joka oli kuvastanut tuota somaa, ruusuisen ja valkean kirjavaa näyttämö-Columbinea, näytti nyt myöskin tytön yläpuolelle kohoavan Topin kuvan. Kookkaana ja sopusuhtaisena, himmentäen toisen ruusuista ja valkeaa väriä miesmäisellä mustalla ja valkeallaan, vaaleana kuin hunaja hän seisoi valon hohteessa, lujapiirteiset, heikosti punertavat huulet luonteenomaisesti raollaan.

Hän odotti, että Helen virkkaisi jotakin.

Myöskin Helen odotti jäykkänä, mutta vain sekunnin ajan, hän liikahti, ikäänkuin olisi kohentanut itseään, kooten itseensä koko ilmakehänsä sähkön, kaiken varavoimansa.

Sitten hän huojennuksekseen ja tyytyväisyydekseen tunsi olevassa jokapäiväisten tanssituntien Helen; hän teki toisen liikkeen, sellaisen, jonka hän teki joka päivä. Se oli naamio, jonka suojaan hän saattoi kätkeä myrskyn. Kohottaen käsivarsiaan hän kiinnitti tiukemmalle pientä, sileätä päätänsä ympäröivän valkean nauhan, joka sitoi tuuheat hiukset kokoon ja teki pään niin viehättävän pieneksi.

Sitten hän laski käsivartensa jälleen alas, niin että kädet riippuivat hameen kupeilla, ja katsoi nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat ällistyksestä ilmeettömät, yhtä ilmeettömät kuin hänen oma paidanrintansa.

Helen hymyili hänelle.

»No, Top.» Tyttö puhui huolettomasti, hillityn hilpeästi. Top ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kun hän lisäsi.

»Sinä tulit, niinkö? Kuinka kiltisti tehty!»

Topin suu avautui ja sulkeutui kokonaista neljä kertaa, ennenkuin hän sai sanotuksi: »Kuka sitten oli se mies?»

»Mikä mies?» kummasteli Helen muka iloisen, tyttömäisen uteliaana.

»Se mies, joka soitti minulle. Se oli miehenään!. Missä hän on?»

Ja kääntyen poispäin Helenistä Top vilkuili ympärilleen, tähysti oveen ja ikkunakomeroa piilottaviin verhoihin.

»Vai oli se miehenään!?» lausui miesääni hänen takanaan. Äkkiä Top pyörähti jälleen ympäri nähdäkseen —

Ei ketään!… Ainakaan ei näkyvissä ollut ainoatakaan miestä. Siellä oli vain tanssijatar Helen, joka seisoi vaaleanpunaisten kenkiensä kärjillä ja nauroi. Siinä hän seisoi, näyttäen niin yllättävän toisennäköiseltä. Vanhemmalta. Sievemmältä. Paljoa pitemmältä. Tavallisissa pukimissa — kudotuissa vaatteissaan ja ruskeassa juhlaleningissään, jonka rinnassa gardenia oli ollut — Helen oli näyttänyt keijukaismaiselta, milteipä mitättömältä. Mutta ammattipuku toi esille nuoren tanssijattaren siron voimakkaan ja viimeistellyn kauniin rakenteen, hänen olkapäittensä, käsivarsiensa ja raajojensa muodot, jotka olivat hennot, mutta samalla lihaksikkaat ja täyteläiset, täydelliset piirteiltään, jolleivät mitoiltaan; ne olivat sulavat ja jalot, jalot ja lupaavat, kuten ovat puolittain puhjenneen ruusun ja kypsyvän hedelmän puolinaiset piirteet. Puolinaiset piirteet, sanoin. Tämä nuori tyttö ei luonnollisestikaan ollut niin naisellisesti, Pheidiaan mittojen mukaisesti rehevä kuin hengittävä Milo.

Mutta ei tämä pikku Helen myöskään ollut mikään nykyajan pukutaiturien ihanne, muodissa oleva, rinnaton poikatyttö, ei mikään mannekini (valitan, että minun on sanottava tämä teille, jos tiukasti väitätte, ettei naisen vartalo voi olla viehättävä, jollei se muistuta roomalaista ykköstä), vaan kukoistava Hebe, joka tähän saakka oli tehokkaasti käyttänyt englantilaisen koulutytön valepukua.

Mikä voisikaan olla pettävämpi kuin ovat piilotetun ja vaatteihin kiedotun ihmisruumiin mittasuhteet! Kun on kysymyksessä kaunistaminen tai rumentaminen, sentimetrien vähentäminen tai lisääminen, mikä voi tehdä sellaisia ihmeitä kuin puku tekee? Tämä puku kaunisti Heleniä ja antoi hänelle lisää mittaa, tälle kotiin jääneelle Helenille, pienelle Tuhkimolle, joka nyt seisoi tuossa muuttuneena, nauraen, koko raikkaat kasvot naurussa, ja yhäti riemuisesti nauraen tyrmistyneelle Topille.

Viimemainittu tiukkasi: »Eikö täällä ollut mies?» »Minkä tähden», vastasi Helen nauraen, »pitäisi täällä olla mies?»

»Minulle soitti mies puhelimella.»

Helenin silmät säikkyivät, hänen poskissaan oli syvät kuopat, ja silminnähtävästi hän nautti. »Kuvitella sitä! Topille soitti mies keskellä hänen kutsujaan. Mutta — pulmallinen tehtävä: etsi mies!»

»Eikö täällä ole ketään miestä? Kuka sitten soitti?»

»Parasta, kun otat selkoa», kehoitti Helen — vekkulimainen jäljittelijä, joka ei turhaan ollut matkinut Gertruden Ericin, Tossien Johnin ja Topin itsensä ääntä, basso profundo — »Ota selkoa!»

»Sinä olet vetänyt minua nenästä», murahti Top, jolle asia selvisi kenties hieman myöhään, mutta sitten perinpohjaisesti. »Niinkö se olikin? Luulin — olin niin hirveässä tilassa — ja sinä teit sen minua narrataksesi?»

»No, älä ole siitä noin nyreissäsi! Nyt, kun sinä olet täällä

Se kävi nopeasti; miten tulit? Autollako? Äänettömyys merkitsee 'kyllä', otaksuttavasti. Nyt, kun olet täällä —» Hän pyörähti ympäri kenkänsä kärjellä, otti tuolin toisen päältä, sijoitti molemmat seinän viereen ja istuutui. Hänen hameensa levisi hänen ympärilleen kuin sekaisin menneet joutsenensulat; hänen pitkät, hoikat, vaaleanpunaiset jalkansa olivat ojennetut eteenpäin ja kuvastuivat himmeästi tummasta, kiilloitetusta korkkimatosta, kuten luistelijan jalat kuvastuvat jäästä. Helen lisäsi hilpeästi: »Kun nyt olet täällä, etkö istu seurassani tämän tanssin aikaa, Top?»

Top tuijotti häneen ikäänkuin hän olisi ollut vieras. Niin hän olikin.

»Minkä tähden olet tuollaisessa nukenasussa, Helen?» »Etkö pidä siitä?» Tyttö, tilanteen hallitsija, nosti nilkkansa ristiin, tehden vähäisen heilahduksen, joten puku paremmin näkyi.

Sitä pukua ovat sadat taiteilijat Degasista Laura Knightiin saakka hellien kuvanneet! Sen yläpuolella hiusside ja puhkeamatonta nuppua muistuttavat liivit. Tuo äkkiä leviävä hamekiehkura saattaa arvoonsa pitkät, hoikat, lihaksikkaat jalat, jotka ovat trikooseen verhotut ja päättyvät balettikenkiin, vaaleanpunaisiin, tylppäkärkisiin, lapsenkasvojen lailla viehättäviin. Oliko kuvittelua, että ilmassa värähteli kuulumattomia säveliä, Chopinin, Lisztin, Straussin kuolemattomia sointuja… Faustin ja Coppelian balettimusiikin kaikua? Muistot lisäsivät vanhan, vanhan lumouksen taikavoimaa…

Tämä merkityksellinen puku, joka tekee naisesta osittain kukan, osittain perhosen —lyhytaikaisen, mutta kuolemattoman — selvitti Topille tämän tuntemattoman Helenin.

»Kaikki muut pukeutuivat mennäkseen tanssiaisiin», puhui Helen. »Minkä tähden en minä olisi saanut pukeutua istuakseni kotona? Juuri niin tein. Koska en voinut tulla sinun tanssiaisiisi, Top — muistathan, että minun ei pitänyt tulla — arvelin, että sinun oli ainakin tultava—minun tanssiaisiini!» Hilpeästi hän viittasi pienillä käsillään tyhjennettyyn huoneeseen ja taputti vieressään olevaa tuolia. »Etkö tule istumaan?»

Itsepäisesti Top seisoi.

Helen nauroi hänelle. Top tuntui unohtavan, että koko ajan hänen asuessaan Mundyjen luona oli koko perheen ollut tapana nauraa hänelle hänen siitä lainkaan pahastumatta. Koskaan ennen ei hän ollut siitä harmistunut. Mutta nyt alkoi synkkä raivo hiljaa, hitaasti, varmasti kiehua tavallisesti tyynen Topin rinnassa.

Hän ei uskonut sitä, mitä Helen oli hänelle kertonut. Istumassa kotosalla? Eikö mitä! Ennenkuin itsekään aavisti, mitä aikoi sanoa, hän huomasi karjaisevansa: »Tuollaisessa nukenasussa tähän aikaan yöstä?»

»Kello on tuskin kahlatuista. Sinun tanssiaisiasi jatkuu kolmeen saakka. Arvelin —»

Hänestä välittämättä Top jatkoi: »Tähän aikaan yöstä! Täysin puettuna —»

»'Eikä muka menossa minnekään?'» täydensi Helen vallattomasti.

Happamesti Top kysäisi: »Mitä varten olet pukeutunut?»

Sadasta eri syystä, jotka sekavina olivat tulvahtaneet hänen mieleensä, kun toiset olivat jättäneet hänet yksin. Ja yhdestä syystä. Sillä kaiken sen taustana, mitä nainen tekee, on aina enemmän kuin yksi syy. Juuri senvuoksi kai miehet pitävät meitä käsittämättöminä — koska miesten mieli on suoraviivainen (kuten he meille vakuuttavat). Mahdotonta oli Helenin olla hautomatta jotakin kepposta, niin pian kuin hänen sisarensa olivat suostuneet poistumaan hänen luotansa. Otaksuttiinko hänen kesysti pysyvän kylmässä, yksinäisessä makuuhuoneessaan, haudattuna pieneen, luostarimaiseen, valkeaan sänkyynsä? Maata siellä? Hän, yksinkertaisessa, vaatimattomassa yöasussaan, kuvitellen toisten ihania leninkejä? Sitä teennäistä filmityttöä jossakin »taideluomassa»? Tuota kuvottavaa Miloa, mikä hänellä lieneekään ollut yllään, tanssimassa Topin kanssa, kun soitettiin »Sinunhan juuri piti tulla»? Olisiko Helenin kaikkea sitä kuvitellen pitänyt maata rauhallisesti vuoteessaan, kunnes olisi vaipunut uneen? Oliko se todennäköistä? Hän nousisi ylös. (Hän nousi ylös.) Hän pukeutuisi siihen ainoaan pukuun, joka yksin, sen hän tunsi, oli todella Heleniä. (Hän pukeutui siihen.) Ja kauniisti hän olikin pukenut sen yllensä, musliinihame oli juuri tuotu pesulaitoksesta, ja se oli tahrattoman valkoinen kuin äsken auennut, valkea kaksoisnuppu! Ja niin somannäköiseksi hän oli tasoittanut tuuhean tukkansa!

Huiman vallattoman koululapsen tavoin hän sitten oli sipsuttanut puhelimen ääreen, soittanut hotellin numeroon ja kysynyt herra Tophamptonia (»Asia on tärkeä!») Henkeä pidätellen hän oli, kuten oli pyydetty, odottanut hetkisen?… Kuinka vähällä olikaan hän ollut juosta tiehensä pelkästään kuullessaan torvesta Topin »haloon»! Mutta hän oli koonnut kaiken sisunsa pystyäkseen toteuttamaan suunnitelmansa joka, kuten hänen sydämensä vakuutti, ei ollut pelkkä kepponen. Niin vastustamattomasti hän oli kaivannut Topia luoksensa kotiin… vain kymmeneksi lyhyeksi minuutiksi.

Puhelin oli ollut mahdoton… Puhelin on aina mahdoton, kun on tärkeätä saada asia pian selväksi! Harmikseen hän oli erottanut Topin huudon; »En kuule sanaakaan. Harmissaan hän oli jäljitellyt karheata miehen ääntä: »Otaksuttavasti ette kuulisi, vaikka Helen olisi kuolemaisillaan ja lähettäisi teille sanan: tulkaa?» Harmistuneena hän oli pannut kuulotorven paikalleen varmana siitä, että Top tulisi Rauhattomasti! hän oli ajatellut »Kymmenen minuuttia ei ole paljon, elinajasta!»

Odottaessaan hän oli sitten lohdukseen turvautunut rakkaaseen tanssiinsa. Hän oli harjoitellut askelia ja käsivarsien liikkeitä; ja hyvin se oli käynyt, joten oli vahinko, ettei Madame itse ollut näkemässä, kuinka Helen Mundy työskenteli Topia odottaessaan.

Kymmenen minuuttia Topin seuraa hän oli luvannut itselleen.

Se oli ilkeätä. Se oli juoni. Mutta vain hänen ja Topin välien selvittämiseksi. Tuskaisia olivat olleet nämä muutamat viimeiset päivät, kun Top ja hän olivat olleet — niin kohteliaita! »kylmäkiskoisia» toisilleen, kun oli valmistettu noita kiusoittavia tanssiaisia, joihin pääsyn Helen itse oli itseltään evännyt. Puuhaisia päiviä, eikä lainkaan tilaisuutta asian selvittämiseen.

Nyt oli ollut hänen ainoa tilaisuutensa.

Kuultuaan auton pysähtyvän kadulle heidän asuntonsa kohdalle oli hän henkeä pidätellen vakuuttanut itselleen, että nyt vihdoin hän kenenkään muun kuulematta voisi sanoa: »Top, olen pahoillani siitä, että olin äreä silloin sinä iltana, jolloin sinä kysyit, kuka minulle oli antanut gardenian, ja jolloin minä vastasin, ettei se kuulunut sinuun, ja sanoin, etten tulisi sinun tanssiaisiisi. Olen pahoillani siitä. Sinä sanoit.- 'Tee, kuten haluat!» Oletko sinä pahoillasi siitä, että olit sellainen peto?» Sitten Top sanoisi: »Kyllä. Kumppanuksia jälleen?» Ja Top hymyilisi hänelle jälleen kiltillä, herttaisella tavallaan, joka tekisi hänet min kovin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

Sellaista oli Helen kuvitellut.

Suuri erehdys! Suuri erehdys!

Sillä tässä Top nyt oli. Taaskin peto, pahempi kuin koskaan. Voi, millainen hairahdus koko temppu oli!

Erehtyneenä luulemaan väärin ja kiukkuisena Top ärähti: »Minun ei tarvinne kysyä, aiotko lähteä joihinkin muihin tanssiaisiin?»

Ja silloin Helen, joka oli ollut niin varma, niin tyytyväinen itseensä, tyrmistyi ja meni sekaisin.

»Top —»

Silmät levällään hän katseli Topia. Lapsellisesti hän koetti saada heidän katseensa vastakkain. Hän ei halunnut muuta kuin houkutella toiselta hymyilyn, Topin oman hymyn, Topin oman toverillisen, jokapäiväisen äänen. Mutta Topin suusta lähti vain oudon tyyntä ääntä, jota ei tuntenut hän eikä Top.

»Ymmärrän. Sehän on selvä. Olet lupautunut joihinkin muihin tanssiaisiin. Et minun. Niin, ei. Pukutanssiaisiin.» Muistaen käyntinsä Lilith Mournen asunnossa hän jatkoi: »Ja joku mies kai tulee pian sinua noutamaan?»

Pikku Helen, joka ei ollut ikinä kuullut mitään niin kauheata kuin tämä syytös oli, ähkäisi; naurahti sitten, mutta värähti kesken naurunsa.

»Kuinka paljon sinä tiedätkään, Top! Lähdössä tanssiaisiin? Kenen kanssa?»

»Mistä minä sen tietäisin? En tunne niitä miehiä, joiden kanssa seurustelet. Olen niistä vain kuullut», vastasi toisen rauhallinen, jääkylmä ääni.

Se lannisti pahasti Helenin rohkeata uhmaa. Hän oli järjestänyt kaiken tämän tyttömäisen päähänpiston kannustamana, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan hyvin. Hän oli kutsunut Topin luokseen — siepannut hänet — joskin ehkä vain muutamiksi minuuteiksi — pois noiden toisten seurasta. Mutta voi, jatko ei kehittynytkään sellaiseksi kuin hän oli tarkoittanut. Kaikki oli toisenlaista, peloittavaa. Helen oli kyllä tiennyt panevansa paljon alttiiksi. Hyvin uskaliaasti hän oli ajatellut, mitä koko perhe sanoisi. Hän oli punninnut vaaroja. Tämä ei ollut kuulunut niihin. Että Topin itsensä piti ottaa kaikki tältä kannalta!…

Teennäisen hilpeä ja liikuttava oli hänen julkeutensa kun hän lausui:
»Kuinka epämiellyttävästi sinä puheetkaan kumppanillesi —»

»Totisesti sinusta tuntunee keskusteluni erittäin vajavaiselta.»
Tällaiset harvinaiset, monitavuiset sanat valahtivat tämän oudon Topin
suusta. »Se kai tuntuu vajavaiselta esimerkiksi oltuasi ystäväsi herra
Smithin seurassa?»

»Herra Smithin?»

»Älä väitäkään, ettet tiedä, ketä tarkoitan! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Se herra Smith, jonka kansaa käyt huveissa ja joka lahjoittelee sinulle gardenioita!»

»Tarkoitatko — voitko tarkoittaa Poppy Smithin veljeä Ralphia?»

Kiukku äityi Topin kylmän kohteliaan pinnan alla. »Hänen nimensä on
Ralph, niinkö? Ja juuri hänkö on tulossa sinua noutamaan? Käsitän.»

»Sinä et käsitä mitään; et ole koskaan käsittänyt!» huudahti Helen. Samoin kuin isolle tanskalaiselle verikoiralle sähähtävä kissa ponnahtaa äkkiä taaksepäin, oikaisihe hänkin suoraan istumaan ja tuijotti Topiin. Sitten hän koetti uudelleen nauraa. »Sanon sinulle: en lainkaan ajatellut pukutanssiaisia enkä noutajiani, vaan ainoastaan sitä, että sinä tulisit (tavallisen kohteliaana miehenä) — istumaan kanssani yhden tanssin ajan. Odotin sinua. Pukeuduttuani olin parhaillani harjoittelemassa peilin edessä —»

»Mitä tekemässä?»

»Tätä.» Keveästi Helen nousi pystyyn. »Katso!» Ja Topin katsellessa pikku tanssijatar täysin viattomasti ja ammatillisesti suoritti liikkeet, jotka hän suorittaisi Madamen itsensä ja balettikoulussa olevien kumppaneittensa näkyvissä. Sillä — käsittäkää se! — tyttö piti tanssiaan yhtä vakavana hommana kuin Top insinöörinpuuhiaan. Hetkiseksi hän unohti Topinkin.

Ojentaen toisen mallikelpoisen paljaan käsivartensa Helen tuki itseään uuninreunustaan, kohotti sitten toisen pitkän, ihonvärisen trikoon verhoaman jalkansa suoraksi eteenpäin, niin että se muistutti etsivän etanan tunnustelevaa sarvea, ja piirsi sillä ympyrän ilmaan. Käännyttyään ympäri hän vaihtoi jalkaa, kääntyi sitten uudelleen ja siirtyi hitaasti eteenpäin, hitaasti eteenpäin ja alaspäin tässä klassillisessa asennossa, pää ja kasvot ja tiukkaliivinen rinta eteenpäin taivutettuina, muistuttaen oksalla olevaa ruusua.

Hitaasti eteenpäin, hitaasti ylös ja taaksepäin, ikäänkuin laimea tuuli olisi keinuttanut ruusua kannattavaa oksaa, hän jälleen kohosi pystyyn; ja hänen silmissään oli hehkuva katse, joka muutti Topin koko kasvot. Top ei ollut aavistanut hänen osaavan sellaista, voivan näyttää sellaiselta.

Se ei ollut rehellistä…

Top murahti: »Entä nilkkasi? Sinähän et muka voinut tulla tanssiaisiini, koska olit venähdyttänyt nilkkasi; ja nyt olet pyöritellyt sitä kuin tuulimyllyä —»

»Pieni harjoitus on toki tehnyt sille hyvää

»Nilkkasi ei ole venähtänyt sen enempää kuin niskasikaan on katkennut», syytti Top häntä. Miehen rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi juossut. »Sinä teeskentelit. Sinä et aikonutkaan tulla tanssiaisiini.»

»No, sanoinhan sen sinulle jo viime viikolla!» kivahti Helen nyt puolustautuvasta kohoten ja laskeutuen vaaleanpunaisten, silkkikenkien peittämien varpaittensa varassa niin sulavasti, että se olisi ollut mahdotonta, jos hänen nilkkansa olisi vähääkään venähtänyt. »On kohteliaampaa, etkö ymmärrä, esittää muille säädyllinen tekosyy?… Kun kerran sanoin, etten aio jotakin tehdä, miten voisin tehdä sen myöhemmin? Mutta arvelin suoda sinulle yhden tanssin —»

Yltyvää raivoa uhkuva Top virkkoi: »Sinä soitit minulle, jäljittelit puhelimessa miehenääntä» — hänestä tuntui, ettei hän ikinä antaisi sitä anteeksi — »ja kerroit minulle Nevasi kuolemaisillasi».

»Niin minä olinkin!»

»Mitä?»

»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»

»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa — kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset, poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.

Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta, jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen heitä heittäytymään syvyyteen.

»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä, tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»

He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi, mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.

Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan, viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.

»Sinusta tulee 'sulhanen'? Ja koska sinä aina 'punastelet'», sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»

»Älä toki höpise joutavia!» sai Top hieman vaivoin puristetuksi hampaittensa lomitse. Tuossa kirjoitettuna se näyttää kohteliaalta? Mutta Harry Morse Tophampton ei suinkaan vaikuttanut kohteliaalta lausuessaan nuo kaksi korutonta lyhyttä sanaa — »älä» (kasvot liikkumattomina, kalpeina, uhkaavina), ja »toki».

»Minä», intti Helen, heikosti ähkäisten, »puhun niinkuin tahdon —»

»Varo sitten itseäsi!» tokaisi Top mitä tuimimman, hilliyimmän ja voimakkaimman vimman vahassa. »Sillä jollet herkeä, vannon sieppaavani sinut syliini ja —» Hän aikoi sanoa: »ja pudistavan! sinua».

Joku tuntematon ääni sai hänet muuttamaan lauseen, joten se hänen huuliltaan lähtiessään kuului: »Sieppaan sinut syliini ja suutelen sinua — suutelen sinua, kunnes olet niin hengästynyt, ettet voi puhua — ja se on sinulle niin turkasen parhaiksi!»

Pingoittunut hiljaisuus. Silloin romahti Helenin uhmaileva rohkeus lopullisesti. Levottomuus lehahti hänen pehmeille, kiihtyneille kasvoilleen, se valtasi hänen joustavan vartalonsa. Hän oli säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen. Sitten värähtelevä sopraanoääni vetosi:

»Älä — Ethän —»

»Olisi sinulle parhaiksi, jos sen tekisin», jupisi nuori Tophampton uhkaavasti. Seisten jännittyneenä, pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä ja hieman kumarassa, hyökkäystä mielivän härän asennossa, korkean rinnan yhä noustessa ja laskiessa ikäänkuin juoksun aiheuttamasta ponnistuksesta, nuori mies tähysti soukenneilla silmillään tyttöä silmiin. »Hyvä Jumala, tytöt tuntuvat luulevan saavansa sanoa ja tehdä miehelle mitä tahansa. Olisi sinulle oikein —»

Helen peräytyi peiliä vasten. Hänen pyöreä hameensa painui sitä vastaan litteäksi kuin verho lasilevyyn. Hänen peilinlasia vasten painetut käsivartensa liittyivät kuvaiseensa, kuten joutsenen kaula liittyy vedestä kuvastuneen joutsenen kaulaan.

Häntä jäyti pelko, että Top kiukustuneena, peloittavan, hillityn, hehkuvan raivonsa vallassa sieppaisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä karkeasti, äkäisesti, turmelisi sen, mikä olisi niin hurmaava nautinto…. Saattoiko hän väittää, ettei hän ollut tuhannesti siitä uneksinut? Mutta nyt häntä hyyti pelko, kun hän näki Topin — niin toisenlaisena kuin hänen haaveillessaan — seisovan pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä, uhkaavana, jonkun rajun, ahnaan, hurjan tunteen vallassa! — silmät, jotka eivät näyttäneet Topin silmiltä, häneen tähdättyinä.

Vavahtaen hän pyysi: »Älä pilaa kaikkea —»

Se pelko, että Top ei ehkä ymmärtäisi, sitoi hänet liikkumattomaksi.

Hän näki miehen peräytyvän askeleen. Top kohotti vaaleata päätänsä. Hurja ja raju näkyi hetkisen kamppailevan hänessä lempeän, voimakkaan ja herttaisen kanssa. Se horjui, se hurja.

»Top», äänsi Helen nyt varmemmin, ja tuntui siltä kuin hän olisi kutsunut Topia turvakseen jotakuta outoa vastaan. »Top!»

»Älä hätäile, lapsi!» huudahti nuorukainen — ja nyt oli ääni Topin hänen omansa! »Älä hätäile! En minä tee mitään.» (Sitten hän ymmärsi.) »Älä ole niin pelästyneen näköinen — en minä!»

Heleniltä pääsi hiljainen, väräjävä huokaus. »Tiesin kyllä, ettet niin tekisi.»

Kuulostiko se iloiselta? Vaiko surulliselta? Vai molemmiltako?

XVIII luku

Columbinen voitto

Heti Top taaskin liikahti.

Mutta tuntui melkein siltä, kuin se ei olisikaan tapahtunut hänen omasta tahdostaan, ikäänkuin hän itse ei olisikaan astunut tuota joustavaa, melutonta askelta. Tuntui siltä kuin olisi Helenin ääni vetänyt häntä — vetänyt häntä vetänyt häntä tuonne, missä tyttö seisoi niin vetoavana, niin hentona — eikä enää säikähtyneenä.

Äkkiä Top näki hänet liikuttavimpana olentona, mitä oli milloinkaan nähnyt. Hän ulottui tuskin Topin sydäntä korkeammalle, pieni armas….

Top laskeutui toisen polvensa varaan kiiltävälle korkkimatolle hänen pienten, tylppäkärkisten tanssikenkien verhoamien jalkainsa juureen ja katsoi hänen pieniin kasvoihinsa.

»Olen pahoillani, Helen…. Pahoillani äskeisestä…. Mutta kuitenkin
—? Arveletko —?»

Jos Helen Mundy sillä hetkellä ajatteli mitään, niin hän ajatteli tällaista rukousta: »Hyvä Jumala, suo hänen pysyä noin kuin hän nyt on! Älä salli tämän koskaan päättyä!»

Polvistunut Top vei isot kätensä kevyesti hänen soukille, silkkiverhoisille vyötäisilleen. Ne olivat kuin vyö hänen ympärillään…

Pidellen häntä, katsoen hänen silmiinsä Top lausui: »Arveletko sitten voivasi sallia minun tehdä näin, ihan näin.»

Yhäti polvillaan hän taivutti päätänsä, johon valot loivat kaksi leveätä, kultaista juovaa, yhden kummallekin puolelle jakausta. Hän taivutti päätänsä. Hyvin hellästi hän painoi suudelman Helenin kummallekin silkkiverhoiselle polvelle, ensin toiselle, sitten toiselle harjaantuneen tanssijattaren pehmeälle, lihaksikkaalle polvelle.

Sitten hän nosti päänsä jälleen pystyyn ja katsoi Heleniä silmiin.

Hän polvistui, sievimmän eteen.

Sillä nyt hän tunsi, hyvä Jumala, hän tunsi kuinka hän rakasti Heleniä. Top rakasti häntä - - älkää kysykö minulta, minkä tähden! Top rakasti häntä.

Lämpimänä, lohdullisena se varmuus tulvahti hänen mieleensä; kuinka toisenlainen olikaan tämä tyttö kuin kaikki nuo toiset, joita olisi tahdottu hänelle tyrkyttää ja joiden pelkkä ajatteleminenkin herätti Topissa hiipivää, hyytävää, ellottavaa vastenmielisyyttä. Tämän tytön ajatteleminen lämmitti häntä; se huimasi, nostatti, kannusti häntä enemmän kuin mikään muu oli häntä koskaan kannustanut. Vain kerran olivat hänen vaistonsa häntä kiihoittaneet, ja silloinkin ne olivat nukkuneet; nyt ne olivat täysin valveilla, hivelevästi, äänekkäästi ylistäen tätä tyttöä, tätä ainoata.

Luotu häntä varten! Minkä tähden hän ei ollut ennen sitä tiennyt? Miksi hän ei ollut sitä aavistanut eikä nähnyt, hän, tomppeli, sokea? Hän oli antautunut muiden heiteltäväksi etsiessään tyttöä; hän oli sallinut itsessään herätä inhon koko tyttöajatusta kohtaan; hän oli uskonut, ettei kaikessa tässä, mistä niin paljon touhuttiin, ollut kerrassaan mitään. Nyt hän oivalsi, mitä sillä tarkoitettiin — tai koetettiin tarkoittaa. Ketään muuta ei Topin tarvinnut kiittää siitä, että hän vihdoinkin tajusi, mihin ihmiset tähtäsivät lörpötellessään avioliitosta ja muusta sellaisesta. He olivat olleet vähällä tehdä Topin hulluksi — määräämällä ohjeen — lähettämällä hänet etsimään tyttöä, totisesti, kun —

Huumaantuneena Top virkkoi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa: »Sinä olet ollut täällä koko ajan!»

Se ei ollut kysymys. Se oli yksinkertaista, väärentämätöntä Topia, tosiasian suora toteaminen.

Hän hellitti kätensä tytön vyötäisiltä, nousi pystyyn ja kertasi: »Sinä olet ollut koko ajan täällä!»

Säteilevänä Helen kuiskasi: »Missä koko ajan?»

»Täällä tietysti.» Ja yhdellä pyyhkäisyllä pojan kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja painoivat häntä riemuista ja huojentunutta nuorta sydäntä vasten. »Täällä! Ei, älä liikahda!» (Helen oli vain nostanut omat kätensä ylöspäin kiertääkseen ne hänen kaulaansa.) »Älä liikahda! Nyt en päästä sinua.»

»Oi, luuletko, että minä tahtoisin?» puhkesi Helen sekavasti puhumaan. »Sen jälkeen, kun olen niin pelännyt, ettet sinä koskaan? Kaiken tämän ajan jälkeen? Kaikkien näiden monennonituisten kuukausien jälkeen, joina olen rakastanut sinua niin hirveän kovasti, että olen ohut vahalla haljeta, Harry?»

Top hellitti hänet hetkiseksi, jättäen hänet toisen käsivartensa varaan, otti hänen leukansa toiseen leveään kämmeneensä ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hieman levottomana tyttö aprikoi: »Aikookohan hän kysyä, minkä tähden nimitin häntä 'Harryksi' enkä 'Topiksi'?» Hän ei kysynyt; värähtävällä äänellä Helen kuiskasi uudelleen: »Harry!»

»Niin; ymmärrän. Sano niin!» kehoitti toinen koruttomasti. »Pidän siitä.»

Ja sitten Helen tiesi hänen ymmärtävän. Miksi hän vaivautuisi monisanaisesti selittämään: »Tietenkään et nimitä minua Topiksi, koska toiset niin tekevät, kaikki muut. Heille olen Top. Äidillesi, sisarillesi, heidän puolisoilleen, muille tytöille, kaikille opistokumppaneilleni, koko jalkapallo joukkueelle, venemiehistölle, uimakerholle — koko joukolle olen Top. 'Harry' sinulle, koska sinä olet minun. Sinulle toisenlainen kuin muille. Sinulle kokonaan toinen mies, jota heistä kukaan ei tunne, jota kukaan heistä ei ole koskaan nähnyt, mies, jolla on uusi, käyttämätön nimi — ainoastaan sinua varten!… Niin se on, eikö olekin? On.»

Harry ei puhunut niin. Hyväillen hän jupisi: »Katso minuun!»

»Katso?» Kuinka olisi Helen jaksanut kiskoa katsettaan hänestä.

Silmät levällään hän katseli Harrya ikäänkuin hänen niin lähellä hymyilevät kasvonsa olisivat olleet juhlakulkue, jota hän tarkkaili. Eikö se ollut ihmeellinen juhlakulkue? Ja kuinka kauan, oi, kuinka kauan Helen olikaan odottanut, että se joutuisi hänen kohdalleen! Nyt, vihdoin….

»Tahtoisin sinun suutelevan minua, suutelothan?» virkkoi poika, hyväillen häntä, houkutellen hänet taaskin nostamaan pehmeän suunsa ylöspäin. Taaskin nuorukainen painoi huulensa niitä vasten hätäilemättömään, hyvin suunnattuun, lämpimään suudelmaan. Koskaan ei tämä tyttö saisi tietää, kuinka paljosta hän sai kiittää toista naista, joka empimisen hetkellä oli opettanut Topin suutelemaan. Koskaan ei Top tietoisesti sitä käsittäisi. Suudeltuaan hän sopersi: »Sinä suloinen olento, sinä!… Helen — Helen — Helen! Tiedätkö, minusta tuntuu siltä kuin olisin ollut kihloissa monen monta armasta viikkoa eikä vain kellon viimeisestä lyönnistä asti!»

»Niin, ja sinun on lähdettävä, ennenkuin se lyö uudelleen —»

»Lähdettävä? En kuolemaksenikaan! Mihin?»

»Sinun on palattava kutsuihisi.»

»Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin, kuten sinä sanoit itsestäsi, neiti. Sitäpaitsi voin puhelimitse ilmoittaa… kohdakkoin, ei vielä… kuten sinäkin teit —»

»Mutta mitä sinä voisit —»

»Väitän olevan! kuolemankielissä. Minun vuoroni. Ainoakaan sielu siellä ei ole tietääkseenkään; he ovat kaikki illallispöydässä. (Se tyttö! Se ahmiva Milo, suu täpötäynnä sokeroituja hedelmiä; laupiaat jumalat…) Tai sanon, että sinusta on tarttunut minuun venähtänyt nilkka», lasketteli Top, sydän keveänä tämän gardeniansuloisen tytön tuottamasta riemusta, tytön, jota hän tuntui kantavan sydämensä kohdalla kuin kukkaa. »Samahan se on, mitä sanon. Vai palaanko sinne tanssimaan yhden ainoan tanssin?»

»Kenen kanssa?»

»Sinun kanssasi. Minkä tähden kysyit sitä niin rajusti, armas? (»Armas» hän sanoi ihan luonnollisesti.) Tiedänpä mitä teen; vien sinut mukaani; pyöräytän sinua yhden kerran salin ympäri, ja sitten tulemme takaisin tänne. Teemmekö niin?»

»Harry! Minäkö tässä puvussa?»

»Miksikä ei?»

»Katsohan sitä!»

»Niin katsonkin. Se on kovin kaunis.» Ensunmaisen kerran elämässään löytäen sopivan sanan Top ylisti: »Se on romantillinen. Ja, armas, sinä näytät siinä jumalallisen viehkeältä.» Top ei lainkaan muistanut kuulleensa tätä lausetta toiselta tytöltä, herättäjältä, joka oli häntä ensiksi suudellut. »Helen, armas, armas. Niin mielelläni tahtoisin näyttää sinua kaikille. Kaikille, jotka ovat tanssiaisissa. Erittäinkin — niin, kyllä. Siellä on muuan ystäväni, jolle erikoisesti haluaisin sinua näyttää! Hyvin läheinen ystävä. Jones-niminen mies. Mutta sinä et saa tanssia hänen kanssaan, muista!» pakisi tämä uusi, tämä sujuvapuheinen Top, pitäen sivuttain tyttöä, joka ei saanut suunvuoroa. Useita muutoksia, väitetään, saa rakkaus aikaan; sen osoittavat todeksi tämä kielevä Top ja tämä hänen sylissään oleva puhumaton Helen! »Jonesilla on oma tyttönsä; hänen sopii sangen hyvin tanssitella omaansa. Sinun on tanssittava vain minun kanssani; kerran.»

»Mutta mitä, mitä muut ajattelevat —»

»Ajatelkoot, että me olemme antamassa tanssinäytöstä! Ajatelkoot, että olemme juuri tulleet baletista Coliseumista. Tai ei; sinun ei tarvitse tulla, jos sinusta on todella vastenmielistä. Minä pistäydyn sinne pariksi silmänräpäykseksi ja tulen sitten takaisin. Sitten voimme olla täällä, kunnes toiset tulevat takaisin ja voimme ilmoittaa heille», suunnitteli Top onnellisena. »Me olemme täällä vähän aikaa kaikessa rauhassa —»

»St! Kuuntele!» huudahti Helen, äkkiä vetäytyen pois hänen rinnaltaan.
»Kuuntele! Eikö se ollut —»

»Mitä?»

»Joku koputtaa.»

Kenties vasta sitten he tajusivat, että joku koputti silloin ja että jo useita minuutteja — joiden aikana maailman kaksi uutta nuorta rakastunutta oli kinastellen, pilaillen ja suudellen sovittanut toisiaan oikealle paikalle luonnon järjestyksessä — oli jatkunut kepin kolkutusta laipioon ikäänkuin pilkallisena, jymisevänä säestyksenä.

KOPS! (»Kerran — äitiä.»)

KOPS —KOPS! (»Kahdesti — minua — oi, Harry!»)

KOPS — KOPS — KOPS!

(»Minua hän tahtoo nyt — POIKA, varmasti.»)

Sitten: KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS —

Kuulosti siltä kuin olisi yläkerrassa ollut joukko villejä, puukenkäjalkaisia, puna-ihoisia intiaaneja tanssimassa sotatanssia.

Ähkyen Helen, joka oli jälleen temmattu maan pinnalle, olisi kiskoutunut pois sulhonsa käsivarsista. Mutta ne sulkeutuivat hänen ympärilleen tiukasti kuin hissinovet. »Ei!» »Voi, minun täytyy… Isoisänisä! Voi, Harry, miten saatoimmekaan niin tyyten unohtaa hänet? Hän on varmaankin jo tullut takaisin tanssiaisista. Mutta ainahan kuulemme kun autot pysähtyvät kohdallemme; kuulitko sinä mitään?»

»En; en kuullut mitään.»

»Enkä minäkään; en kuullut risahdustakaan —!»

Nyt he kuulivat.

KOPS — KOPS — KOPS — KOPS!

»Mene ylös, Harry! Sinun on suorastaan mentävä!»

»Niin — »

»Mene sitten heti!»

»Vain sinun kanssasi. Tule mukaan!»

»Minäkö? En; en mitenkään voi tulla isoisänisän näkyviin.»

»Mutta sinun pitää tulla mukaani.»

KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS.

»Kas niin!» huohotti Helen. »Rakas, rakkain, hän tulee tänne alas laipion lävitse. Voi, katso, miten rappausta tippuu lattialle! Harry, jos rakastat minua — jos sittenkään rakastat minua rahtustakaan, niin menet —»

»Sinun kanssasi.»

Siispä rakastuneet riensivät yhdessä käsikkäin hämäriä portaita myöten viidenteen kerrokseen isoisänisän ovelle.

Ovesta ilmestyivät jo Hendersonin kasvot kalpeina ja pitkinä pelosta.

»Herra Tophampton, sir — olin juuri tulossa, sillä herra Mundy sai sen vaikutelman, että alapuolella olevassa huoneistossa oli joku, että joku liikkui siellä; ja teidät oli kutsuttu pois hotellista ja muuta sellaista. Sitten hän tuli rauhattomaksi, sir, kun ei saanut ketään kuulemaan itseään… Ehkä teidän olisi parasta —»

»Kiiruhtaa» oli mahdollisesti se sana, jota Henderson aikoi käyttää. Toiset eivät kuulleet. Puristaen rakastettunsa kättä Harry Tophampton oli jo kiitänyt käytävää pitkin isoisänisän luokse — valaisemattomaan kellarimaiseen huoneeseen, jota lämmitettiin ainoastaan pienellä, vanhain tavarain kaupasta King's Roadin varrelta ostetulla primuksella; ja siitäkin lähti mahdollisimman vähän lämpöä ja mahdollisimman paljon katkua.

Nurkassa olevasta tummasta mytystä kajahti kova ääni, joka muistutti auton renkaan puhjetessa kuuluvaa pamausta.

»POIKA!»

Kerkeämmin kuin koskaan ennen Top vastasi: »Tässä olen, sir.»

»Siinä olet — ja minkä tähden olet siinä? Minkä tähden olet täällä lainkaan — juuri sen tahtoisin tietää. Vastaa minulle, sir, vastaa minulle, vastaa, vastaa minulle — minkä tähden et ole tanssiaisissasi? Minkä tähden et ilmoittanut edes rouva Mundylle, mitä se puhelinsanoma koski? Mitä on tapahtunut? Miksi et ole mennyt takaisin? Miksi et sinä, isäntä, ole huolehtimassa vieraistasi? Minä järjestän puolestasi kutsut; näitä ihmisiä on pyydetty tulemaan, sinä pujahdat — pujahdat tiehesi niistä. Mitä merkitsee kaikki —»

»Kuulkaahan —»

»Niin, kyllä minä kuulen, Mitä sinulla on puhuttavaa puolustukseksesi?»

»Kerron teille kaikki», alkoi Top miellyttävällä äänellään, »niin pian kuin ehdin. Erikoisesti tahtoisin ilmoittaa teille erään asian, sir; erikoisesti haluaisin saattaa tietoonne —»

Lupaa kysymättä nuori mies ojensi kätensä seinään, kiellettyyn sähkönappulaan.

»Oi, hyvä Jumala; oi, hyvä Jumala», rukoili pieni Helen poloinen, »älä salli isoisänisän kuolla suuttumuksesta, koska Harry rakastaa minua eikä isoisänisän tahdon mukaan mene naimisiin Milon kanssa. Älä salli isoisänisän vaipua lattiaan taudinkouristuksissa ja sortua sydänhalvaukseen kauhistuksesta, mikä olisi niin hänen tapaistaan. Älä salli sitä nyt, älä! Voi, ei nyt, kun kaikki on käynyt niin hirveän onnellisesti. Ei nyt, oi, hyvä Jumala, ei nyt —»

Valo syttyi.

Kolkkoon huoneeseen tulvahtanut valo osui Heleniin pieniin, ylöspäin käännettyihin kasvoihin, joista kuvastui kiihkeätä mielenliikutusta ja vielä säteili rakastetun suutelojen aiheuttamaa kirkastusta.

Valossa tuli näkyviin koko hänen kiehtova olemuksensa, kuolematon, kaukaisilta ajoilta periytynyt tanssijatar — esikuvallinen nainen, joustava, notkea, sopusuhtainen, rytmillinen, ryhdikäs. Utuisen valkea ja ruusuiselle hohtava puku korosti hänen columbinemaista kauneuttaan.

Häntä kohti työntyi isoisänisän kiukkuinen kilpikonnanpää höyhenpeitteen punaisten laskoksien välistä.

Vanhus kohotti timantinteräviä silmiä varjostavia kulmakarvojaan.

»Häh! Kuka on tämä, joka on muassasi, POIKA?… Kenet olet tuonut tänne?… Kuka tämä on?»

»Minä vain, isoisänisä», huohotti tyttö. »Helen!»

»TYTTÖ?»

»Sir», alkoi Top sellaisen miehen äänellä, joka tietää, mitä tahtoo, ja pysyy päätöksessään, vaikka saisi kaikki maailman voimat vastaansa. »Sir, pelkään teidän hyvin kovasti pahastuvan meihin, mutta asia on niin —»

»Hillitse kieltäsi, Poika! Puhu silloin, kun sinua puhutellaan, muistatko? Ja sinä, TYTTÖ» (tyynempään sävyyn) »tule tänne! Seiso niin, että näen sinut; tule tänne —»

Tiukasti puristaen Topin kättä, valkeasiteinen pää vapisemisesta huolimatta pystyssä, Helen astui eteenpäin.

Timantinterävät silmät tarkastivat häntä. Hiljaisuus.

Pureva, kimeä ääni virkkoi: »Ahaa! Asia on niin, niinkö?… Odotahan sitten —»

Timantinterävät silmät yhäti tähystivät Heleniä, vielä sittenkin, kun luiseva käsi hapuili sanoinkuvaamattoman peitteen ja tuolipielusten alla, löysi, veti esille ja avasi lippaan, jonka nämä molemmat nuoret olivat nähneet. He olivat nähneet sen isoisänisän syntymäpäivänä, sinä iltana, jona tuo iäkäs rotuhygienian harrastaja oli esittänyt vaatimuksensa. (»POIKA, jos tuot tänne mallikelpoisen tytön, saat rahat.»)

Rohkenematta uskoa silmiään ja korviaan pikku Helen aprikoi, saattoiko olla totta, että hän kuuli isoisänisän jupisevan jotakin morsiuslahjasta… näki hänen ojentavan tuota nauhaa, kauniita, välkkyviä helmiä… maitomaisia, hohtavia…»

»No, tyttö, no? Kieltäydytkö ottamasta helmiä, nyt?»

»Oi — minulleko?»

»Enkö maininnut sinulle, että sinä saisit ne minun kuoltuani. Eipä silti, että olisin kuollut», lisäsi isoisänisä kammottavasti hihittäen. »Se, mitä olen tänä iltana nähnyt, saattaa pidättää minua täällä vielä hyvän ajan… Ota helmet! Käytä niitä, lapsi — käytä niitä! Pane ne hänen kaulaansa, POIKA — jollet ole liian kömpelö!»

»Sir», sopersi Harry Morse Tophampton. »Totisesti, sir, te olette liian hyväntahtoinen meitä kohtaan — kovin hyväntahtoinen.»

»Ensi kerran kuulen kenenkään valittavan sitä», ärähti utopisti. »En käsitä, mitä tarkoitat? Tässä ei ole kysymys hyväntahtoisuudesta. Hyväntahtoisuus olkoon kirottu! Se tukee sairaaloita, rakentaa hourujenhoitoloita, hellii heikkoja, säilyttää hengissä sellaisia, joiden olisi parempi kuolla. Hyväntahtoisuus syöksee maailman turmioon. En siedä hyväntahtoisuutta. Minä tahdon vain pitää sanani. Sopimus on sopimus. Sinä olet täyttänyt toiveeni, POIKA.»

Helenin kuoppaisen olan ylitse — hän oli seisonut tytön takana kiinnittämässä hänen kaulaansa helmiä, joiden lämpimän valkoinen väri tuskin erottui tytön ihosta — näkyi Top (viimeisen kerran tässä kertomuksessa) avaavan ja sulkevan suunsa.

»Niin. Olet täyttänyt toivomukseni, etkö olekin? Olet löytänyt hänet — harhailtuasi ensin väärillä poluilla!» ivasi isoisänisä ystävällisen unohtavasti. Eikö hän enää muistanut hengittävää Miloaan, jota hän oli pitänyt mallikelpoisena puolisona, kultaisen ajan palauttajana? Eikö hän muistanut? Vai oliko hän oivaltanut, ettei kultaista aikaa voitu tarkoituksellisesti «järjestää», kuten näytelmä saatettiin tehdä? Sellaista ei saada rukoilemalla eikä paastoamalla; ne asiat tapahtuvat jonkun sellaisen sattumantähden vaikutuksesta, jonka rataa taivaalla ei kukaan kuolevainen astronomi pysty laskemaan. Oivalsiko isoisänisä sen? Koettiko hän kääntää kaikki parhain päin? Ajatteliko hän, että näin oli sittenkin parasta? Kukapa sen tietäisi?

Ei ainakaan hänen edessään seisova kiihtynyt, punehtunut, kirkastunut pari. Ei värähtelevä tyttö; ei ylpeä, hurmaantunut poika, johon tyttö nojasi. »Vihdoinkin olet löytänyt hänet, sattumalta, nenäsi edestä, jossa hän on ollut koko ajan, josta jokainen hitusenkaan järkevä mies olisi nähnyt hänet jo viikkokausia sitten. Vihdoinkin olet tuonut hänet tänne näyttääksesi minulle häntä, mallikelpoista tyttöäsi.» (Helenistä timantinterävät silmät kääntyivät kauneuden jumalattaren aavemaisesti, elottomasti välkkyvään kuvaan. Vertasiko vanhus ruusuisen valkeata, elävää olentoa kipsiin?) »Niin!… Valintasi ei ollut huono, Paris… Epäilemättä otaksutte, että 'Paris on se paikka, mihin lähdette viettämään kuherruskuukauttanne?… Nyt tiehenne! Olen saanut teistä kyllältäni täksi illaksi. Menkää!… MIES! Henderson!»

Henderson astui esille.

Edessään olevaan ryhmään — peitteeseen kiedottuun, kuvatusmaiseen, eriskummaiseen oikkuillaan, ihastuttavaan, punaisen ja valkean kirjavaan balettitanssijattareen ja kookkaaseen, juhlapukuiseen nuorukaiseen (joka niin suuresti muistutti loordi-vainajan komeata, hyvin läheistä mieskohtaista ystävää) — Henderson loi nopean, arvostelevan, kaikkikäsittävän, ovelan, mutta ystävällisen silmäyksen.

Ensimmäisen kerran hänen ollessaan palveluksessa täällä Oxfordin alueen vuokrahuoneistossa Hendersonin pitkille, yrmeille kasvoille levisi inhimillinen hymy.

Avatessaan ovea tälle sangen nuorelle parille Henderson (myöskin ensimmäisen kerran asuessaan tässä paikassa) puhkesi hilpeästi puhumaan.

»Varmaankin», mutisi Henderson, »te, neiti Helen ja herra Tophampton, suotte minulle anteeksi, jos otan vapauden toivottaa teille molemmille kaikkea parhainta».

»Kyllä suomme anteeksi. Kiitos, Henderson!»

»Kiitos, Henderson!» Tunnepuuskassa pikku Helen ojensi pienen, pehmeän, lämpimän kätensä ja puristi mustan hihan verhoamaa luisevaa kättä.

»Kiitos teille, miss. Ja —» Salaperäisesti Henderson astahti sivuttain askeleen käytävään. »Suokaa anteeksi, että mainitsen sellaista, mutta jos joskus sattuisitte tarvitsemaan vaatteuksia, neiti, mitä parhaita laatuja ja perin kohtuullisiin hintoihin, erikoisesti morsiuskapioita, niin minulla on ystävä —»

(Hendersonin ystävät —1)

Nauraen rakastuneet riensivät käsi kädessä takaisin rouva Mundyn turvaiseen arkihuoneeseen.

Ajatella niitä tunteja, jotka he olivat istuneet siellä yhdessä — Helen parsien, Top muistamatta häntä, syventyneenä oppikirjoihinsa.

Nyt Top piteli Heleniä ikäänkuin korvatakseen ne hukatut tunnit.

»Mutta, Harry — nyt sinun täytyy mennä takaisin, sinun täytyy!»

»Pois sinun luotasi?»

»Niin, kaikkien parhaiden tyttöjesi luokse», laski Helen leikkiä säteilevänä, varmana. »Lähde jo! He kaikki varmasti odottavat.»

»Odottakoot! Odottakoot iät kaiket minun puolestani! Ymmärrätkö sen?

»Olenhan aina sen tietänyt», riemuitsi toinen. »Luuletko minun koskaan olleen peloissani heidän tähtensä?»»Etkö ollut?»

»En! En koskaan.»

Top oli rypistävinään otsaansa. »Etkö hiukkasen mustasukkainen?»

»En, sen jätin sinun asiaksesi. Ikävä, jos olet pettynyt. Mutta mitä mahdan sille, että tiesin (paitsi kenties ihan alussa, paitsi sinä kauheana sunnuntaina, sen kamalan hetken jälkeen, jolloin isoisänisä puhui meille) —mitä mahdan, jos liesinkin, ettet sinä lähestyisi, ettet suorastaan voisi lähestyä ainoatakaan noista tytöistä kosiaksesi häntä?»

»Tiesitkö sen, Helen?»

»Miten muuten olisin jaksanut elää? Enkö pitänyt sinua silmällä? Joka kerta, kun tulit takaisin ja kun olit lähdössä? Vain yhdessä ainoassa muussa tytössä sinä näit vähääkään tyttöä —»

Viimeisen kerran tässä kertomuksessa Top punastui — ja sulki sitten
Helenin suun, samoin kun Lilith oli sulkenut hänen suunsa.

Hänen hyväilemänään Helen pitkitti: »Minä olin sinulle tarkoitettu; sitä sinä et voinut kiertää. Olin varma, ettet voisi — ja vähät niistä ohjeistasi, Harry.»

»Mutta enkö minä ole täyttänyt niitä? Kaikki niinkuin pitääkin, eikö ole? Polvistus sievimmälle! (Minä tein sen.) Kumarrus henkevimmälle! (Teen sen; sinulla on enemmän älyä kuin niillä kaikilla muilla yhteensä!) Ja (kuka vois minua estää?) suukko rakkaimmalle!»