SISÄLLYS:

I. Oikkuilijan esitys
II. Kauneudenpalvoja
III. Rauhattomuuden päivä
IV. Maanantainen mieliala
V. Soidinhöyhenet
VI. Vaaleaverisen lumousvoima
VII. Filmitähti-ilta
VIII. Luonteva seuramies
IX. Dianan puutarha
X. Nuori Venus
XI. Kalnostelematonta keimailua
XII. Väärä hälytys
XIII. Tanssiaiskutsut
XIV. Syntymäpäiväjuhla
XV. Haaveilijan vetoomus
XVI. Öinen säikähdys
XVII. Tuhkimon ilta
XVIII. Columbinen voitto

I luku

Oikkuilijan esitys

»Polvistus sievimmälle, kumarrus sukkelimmalle ja suudelma rakkaimmalle» on vanhanaikainen panttileikin ehto.

Huolettava määräys! Kaikkien ei ole helppo noudattaa sitä aina tarvittaessa. Sillä jotkut meistä ovat syntyneet rakkautta varten; toiset saavuttavat rakkauden; vain muutamille rakkaus työnnetään. Tässä esimerkiksi on kertomus nuoresta miehestä, jolle rakkaus työnnettiin, pakotettiin, suorastaan tungettiin kurkkuun.

Kenties ette pidä hänestä ettekä hänen tavoistaan… En minäkään niitä puolusta enkä pyydä teitä pitämään tästä nuoresta miehestä. Sallikaa minun vain kertoa teille, miten hänen kävi.

Hänen aikansa ei vielä ole esiintyä tässä kertomuksessa. Esiripun kohotessa on näyttämöllä (kodikkaassa arkihuoneessa eräässä Oxfordin vuokrakasarmi-alueen huoneistossa Lontoossa lähellä Thamesin rantaa) toisarvoisia naispuolisia henkilöitä.

Ikkunakomeron istuimella kyyrötti nuori tyttö, katsellen ulos, tähyillen, pälyillen — ikäänkuin odottaen jonkun juhlakulkueen ohimenoa.

Hänen toinen pitkä, hoikka säärensä ja toinen kaareva, hieman rapistuneen suèddkengän peittämä jalkansa lepäsivät matolla hänen aitansa. Toinen kyynärpää nojasi ikkunalautaan; toinen käsi oli hautautunut hänen tuuheaan, ruskeaan tukkaansa, toinen painettuna hänen pehmeitä huuliansa vasten. Hänen kirkkaat silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta kellertävään hämyyn, alas kadun litistyneiltä näyttäviin plataaneihin, huojuvien, täyteen sullottujen linja-autojen kattoihin, kotiansa kohti kiiruhtavien jokapäiväisten uurastajien hattuihin.

Ei suinkaan riemastuttava linnunsilmillä katseltu näky.

Mutta sittenkin Helen Mundy, joka oli juuri äsken täyttänyt kahdeksantoista, katseli sitä silmiä väräyttämättä ikäänkuin olisi odottanut jonkun juhlakulkueen tulevan sitä tietä.

Millaista juhlakulkuetta hän saattoi varrota?

»Top on myöhästynyt», lausui hänen äitinsä ääni hänen takanaan.

Vilkkaasti Helen pyörähti valaistuun huoneeseen päin. Sen seiniä verhosivat hyllyt, jotka olivat täynnä nuhrautuneita kirjoja — rivittäin punakantisia seitsemän pennyn romaaneja; sen matot olivat haalistuneet, mutta värikkäät, sen nojatuolit nukkavierut, mutta houkuttelevan näköiset, sen lumivalkeaan, ommelkoristeisen liinan peittämälle pöydälle oli järjestetty miellyttävä posliinikalusto. Sen uuninmatolla lepäsi kirjava, kiemuraan sykertynyt, karvaista toukkaa muistuttava kissanpoika, kehräten, yhä vain kehräten — ja koko sisustus tuntui pikemminkin sopivan vanhanaikaisen, onnellisen maalaispappilan koulusaliin kuin lontoolaisen, halvan vuokra-asunnon arkihuoneeseen. Se johtui siitä, että rouva Mundy —lukuisan perheen leskiäiti, jonka lapsista enää ainoastaan Helen oli hänen siipiensä suojassa — että rouva Mundy oli sellainen nainen, joka osasi tehdä majakan tornista, linnan vankiholvista tai lainsuojattoman luolasta tuon hymyilevän turvapaikan — kodin.

Mutta mikään ei olisi voinut tehdä kirjavampaa vaikutusta kuin Mundy-perheen kalusto. Minkään merkitys ei olisi saattanut olla selvempi. Se kuvasi perhettä.

Lattian välkkyvä, tumma vahakangas oli jäänyt perinnöksi edelliseltä asukkaalta. Kirjahyllyt olivat kotitekoiset. Bamburuokoinen sivupöytä, jossa oli kaksi lautaa — toinen perheen ompelukonetta, toinen käytettynä ostettua gramofonia ja sen levyjä varten — oli mahdollisimman halpaa tekoa.

Tähän olivat Mundyt johtuneet. Mistä he olivat lähtöisin, sen osoittivat uuninreunuksen kohdalla ristikkäin olevat meriväenmiekat ja sarja mustapuitteisia, pienoiskokoisia muotokuvia, uljaita, soturipukuisia miehiä ja kauniita, kiharatukkaisia naisia, joiden puvut olivat korkeauumenisia.

Rouva Mundyn miesvainaja oli palvellut laivastossa, Samoin oli hänen isänsä. Hänen äitinsä oli työskennellyt tupakkamyymälässä. Hänen puolisonsa iso-isä, joka vieläkin oli elossa ja uskomattoman vanha, oli harjoittanut teekauppaa. Hänen lapsensa olivat avioliittojen kautta joutuneet erilaisiin yhteiskunnallisiin kerroksiin; kaikissa heissä kävi halpa koulutus epätoivoista taistelua ihailtavaa kotikasvatusta vastaan. Heillä oli ystäviä kaikista piireistä, ja yhteiskunnallisesti he olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan tyypillistä sekaluokkaa. Pian tutustumme heihin kaikkiin; ikävä, jos he teistäkin ovat liian »sekalaisia». Tämä on jazzisekoituksen aikakautta; miksipä emme katselisi jazzin hilpeätä puolta? Jopa rouva Mundykin, vaikka hän oli Viktorian ajan loppupuolen luonteenomainen edustaja, teki niin. Hän ei vähääkään pyrkinyt olemaan »uudelleen nuortunut», ei millään tavoin tekeytymään tyttärensä sisareksi. Hän oli äiti, siitä ei voinut erehtyä.

Tämä pieni, hintelä, viidenkuudetta ikäinen nainen, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja tuuhea, harmaa tukka, hyöri huoneessa, pyyhki kaakeleilla päällystettyä uuma, otti kuihtuneen kehäkukan uuninreunuksella olevasta kristallimaljakosta, kohotti liedelle sijoitetun teeleipäastian kantta. Sitten hän vilkaisi isoon kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia vaille kuusi.

»Mikähän Topia viivyttää?»

»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita, suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii hänelle torttuja teetä varten -»

»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»

»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies. Minua miehet ellottavat. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon, jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen olentoon, Topiin —

Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.

»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla! Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan, rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään meille?»

»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa. Veri on vettä sakeampaa —»

»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»

»En minä siitä pahastu.»

»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta hän ei puhu koskaan mitään!»

»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»

»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa. Ei uskalla. Pässinpää!»

»St! Eikö hän juuri tulekin?»

»Kyllä!»

Ovi avautui; rauhallisesti astui sisään pitkä, vankkarintainen, vaaleaverinen nuori mies.

Hänen mukanaan tuli huoneeseen toisenlaisen ilmakehän henkäys, uutteran ulkoilmaelämän virkeä, alkuperäinen, miesmäinen tuntu! Silminnähtävästi hän oli juuri palannut lauantai-iltapäiväisestä potkupallo-ottelusta, tämä atleettirakenteinen nuorukainen. Hänen kasvonsa, hieman pienipiirteiset hänen muuhun olemukseenpa verrattuina, olivat sileiksi ajellut, poikamaiset, niiden ilme sopuisa, mutta pidättyvä. Hän oli senlaatuinen kotiintulija, jollaisen kuka taloutta hoitava nainen tahansa ilomielin näkisi väsyttävän päivän päättyessä.

»Heikel!» äänsi nuori Helen-tyttö välinpitämättömästi, kääntyi sitten jälleen, kyyristyen kasvot ikkunaan, selkä huoneessa olevaan mieheen päin.

»Kas niin, Top», virkkoi rouva Mundy ystävällisesti tälle nuorelle pikkuserkulleen. Top tuntui hänestä kuin omalta pojalta, jollaista hän itse ei ollut saanut. Hän oli tullut Australiasta opiskelemaan konerakennusta South Kensingtonissa, ja hänen täydellinen nimensä oli Harry Morse Tophampton, joka, kuten tunnettua, lausutaan »Toppain»; siitä hänen lyhennetty hyväilynimensä. »Siinähän olet.»

»Niin olen», vastasi Topin lempeä, syväsointuinen ääni. »Istuhan, poika-kulta; tässä on teetä. Teeleivät on pidetty lämpiminä sinua varten. Ruskeata leipää ja voita, jollaisesta pidät. Kierrä valo palamaan, ole hyvä.»

Liikahtamatta tuoliltaan nuori mies nosti kättänsä ja kiersi palamaan pöydän kohdalla olevan lampun. Sitä varjosti ruusunvärinen silkkireunus, jonka rouva Mundy oli laittanut vanhasta jumperista.

»Oliko iltapäiväsi hauska, Top? Eihän sinussa näy olevan ainoatakaan haavaa sidottavaksi tällä kertaa. Jätitkö reppusi eteishalliin? Mary purkaa sen. Kummat voittivat ottelussa?»

»Me», sanoi Top koruttoman ylpeästi. Olipa hänen ylpeytensä niin suuri, että se houkutteli hänet käyttämään kuitakin kuin yksitavuisia sanoja. »Viisitoista — yksitoista. Se oli tiukalla ajan puolivälissä. Voitimme viimeisten kahdeksan minuutin aikana. Hieno ottelu. Sivumiehemme vältti vaaran ihan viime hetkellä.»

»Ihmeellistä joukkoa, ettekö olekin?» pilkkasi nuori tyttö, kiertäen päätänsä taaksepäin.

Top hymyili hänelle. Mutta Helenin hiuspensas oli taaskin kääntynyt olkapäillä entiseen asentoonsa. Vain silloin, kun Top ahmiessaan ruskeata leipää ja voita vastaili emäntänsä hiljaiseen puheluun syvä-äänisillä: »Kyllä!… Niin!… Ahaa!… Oh!… Kiitos!» — vain jokaisen tällaisen lyhyen sanan jälkeen Helen loi veitikkamaisen vilkaisun olkansa ylitse, koettaen nähdä äitinsä katseen ja tarkoittaen »urahduksia».

Pahankurisesta lapsesta välittämättä rouva Mundy kehoitti:

»Ota lisää voileipää, Top!»

»Kiitos, ei enää; olen jo kylläinen.»

»No, ota viimeinen viipale! Otathan? Se merkitsee kymmentätuhatta puntaa vuodessa ja sievää vaimoa.»

Top otti viimeisen viipaleen.

»Lisää teetä?»

»Neljäs kuppi», mutisi nuori potkupallonpelaaja. Pannessaan sokeria ammeenkokoiseen teekuppiinsa hän tiedusti: »Miten on hän ollut?» Samalla hän katsahti punertavakaihtimisen lampun ylitse laipioon.

»Me emme ole käyneet yläkerrassa koko päivänä, vaikka lähetinkin Hendersonin välityksellä hänelle pikku lahjani», vastasi rouva Mundy. »Nyt on hänen syntymäpäivänsä, kuten tiedät, mutta hän ei halua meidän menevän sinne, jollei meitä pyydetä… Hän ei ole kutsunut; mutta luulisin —»

Samassa kajahti ylhäältä laipiosta kolme koputusta, jotka panivat lampun värisemään. Kops, kops, KOPS!

»Kas siinä se! Minua.» Hätäisesti rouva Mundy juoksi pois teepöydastä.

Ennenkuin hän ennätti ovelle, kuului ylhäältä vielä kaksi kovaa kolausta. KOPS, KOPS!

Kääntäen vaaleatukkaisen päänsä ja harmaat silmänsä ikkunakomeroon päin nuori Tophampton huomautti. »Se on sinulle.» Helen oli jo solahtanut istuimeltaan ja juoksi ovelle. Hänen ehdittyään sinne kajahti huoneessa vielä yksi kolahdus, joka pani tee vehkeet kilisemään. KOPS!

»Ahaa! Hän tahtoo sinne minutkin.» Nopealla harppauksella Top oli toisten jälessä.

Kuinka meluttomasti hän liikkuikaan, tämä yli sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen, kahdeksankymmenenkolmen kilon painoinen nuori mies, joka oli opistonsa potkupallo joukkueen kapteeni ja jota pidettiin käyttökelpoisena urheilun monilla muilla haaroilla. Hän aiheutti esimerkiksi vähemmän melua kuin kömpelö Mary, joka nyt tuli korjaamaan pois teeastioita; hän vaati vähemmän tilaa kuin keijukaismainen Helen. Kuka muuten olisi uskonut, että tyttö kompastui Topin jalkoihin kaikkialla heidän pienessä asunnossaan; minne ikinä hän halusi mennä, siellä oli tuo olento vastassa. Nytkin oli Topin päästääksensä tytön edelleen painettava iso, komeanmuotoinen vartalonsa litteäksi kirjakaappia vasten.

Portaiden yläpäässä rouva Mundy pysähtyi yläkerran huoneiston suklaanväriseksi maalatun oven eteen; pelokkaasti hän katsahti molempien nuorten kasvoihin.

»Käy sisälle!» jupisi Top. »Täällä on onni tarjolla. Hän saattaa olla hyvällä tuulellaan.»

»Mikä toive!» huudahti Helen yleensä koko maailmalle.

Ovi lennähti auki, ja aukossa näkyi mustapukuinen mies, Henderson, palvelija.

»Suvaitsetteko ystävällisesti mennä suoraan sisälle?» kysyi hän hillityllä, nöyrän kohteliaalla ja perin kolealla äänellä.

Samassa kuului asunnon (ainoastaan portaista tihkuvan valon valaiseman) käytävän lävitse kolme kovaa koputusta, rouva Mundyä kutsuva merkki.

Sisällä huusi ääni, valittava ja tyytymätön — huusi käskevästä »NAINEN!»

»Kyliä, isoisänisä, olen juuri tulossa.»

Kuin kaniini juoksi rouva Mundy käytävässä raollaan olevaa ovea kohti.

Huone, johon hän joutui, tuntui painostavan kylmältä.

Sillä vaikka oltiin lokakuun lopulla ja seudun täytti joen viluinen usva, oli isoisänisä mieluummin valmis värisemään kuin sallimaan huonetta lämmitettävän. Isoisänisä (herra Horace Mundy) oli muuten Helenin eikä hänen äitinsä isoisänisä. Hän oli hyvin vanha, ennakkoluuloinen, omituinen, ja monet seikat olivat hänestä vastenmielisiä. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa hän kammosi rahan tuhlausta. Senvuoksi hänellä ei ollut valoa. Tätä Oxfordin vuokrakasarmialueen yläkerran asunnon kolkkoa arkihuonetta valaisi vain heijastus hevosenkengänmuotoiseen kaareen sijoitetuista (vuorotellen punaisista ja valkeista) lampuista, jotka oli sytytetty palamaan vastapäätä sijaitsevan elävienkuvien teatterin oven yläpuolelle. Niiden hohteessa näkyi pitkä, alaston, niukasti kalustettu huone. Yhdessä nurkassa välkkyi valkoisena joku korkea esine maljakko, veistos? ilma huoneessa tuntui kolealta kuin holvissa, se tuoksahti kylmältä korkkimatolta, joen usvalta, joka tunkeutuu kaikkien Thamesin rannalla olevien talojen jokaiseen rakoon; tähän hajuun sekaantui häive jostakin miellyttävämmästä… Heleniltä, joka rakasti tuoksuja, pääsi hiljainen, vaistomainen nuuhkaisu; se häipyi, se tuoksahdus… Nyt olivat vieraiden silmät paremmin perehtyneet pimeään, ja he kääntyivät kaukaisempaan soppeen ja siellä olevaan nojatuoliin päin. Siinä he tiesivät olevan mytyn mattoja ja peitehuopia sekä ikivanhan höyhenpeitteen, jonka takaa kohosi näkyviin pieni pää, ihan kalju, ja pari haparoivia, laihoja käsiä.

Jos isoisänisä näytti miltään maalliselta olennolta, niin ennen kaikkea hän näytti joltakin häijyltä kilpikonnalta.

Hän puhutteli heitä valittavaan, komentavaan sävyynsä »Te olette kaikki tulleet, oletteko? Tarvitsitte siihen jonkun verran aikaa. Etkö kuullut kolkutustani, NAINEN?»

»Kyllä kuulin, isoisänisä; olen pahoillani, jos annoin sinun odottaa», sopersi rouva Mundy-poloinen.

Hän oli viisikuudettavuotias ja toimellinen ihminen. Hän oli ollut hyvä aviovaimo, oli aina ollut mainio taloudenhoitaja ja oli ollut seitsemän vallattoman lapsen altis äiti. Mutta tn isoisänisän läheisyydessä nämä ominaisuudet jättivät hänet pulaan, ja hänestä tuli änkyttävä koulutyttö, jonka polvet pyrkivät pettämään.

»No niin», pitkitti isoisänisä, »kutsuin teidät tänne, ihmiset, koska tänään täytän yhdeksänkymmentäviisi vuotta ja mielestäni teidän on aika nähdä jotakin, mitä haluan teille näyttää».

Top aloitti: »Minä kierrän siis valon palamaan, sir —» »Ei sinnepäinkään, sir!» ärähti isoisänisä. »Tuhlataan sähköä! Tuhlataan kaikkea. Tuhlataan. Tuhlataan. Tuhlataan. Enpä ihmettelisi, vaikka olisitte jättäneet alakertaan kaikki valot palamaan, kun olette tuollaisia.» (Niin he olivatkin tehneet.) »NAINEN! Kuinka suuri oli sähkölaskusi viime neljännekseltä?»

Tämä pistoolinlaukauksen tavoin tullut kysymys pani nais-paran haukkomaan henkeään tavoitellessaan vastausta.

»Etkö tiedä sitä? Mitä oikein tarkoitat? Etkö sitä tiedä?» »Saan sen selville yhdessä minuutissa, isoisänisä», vikisi emäntä-rukka. »Olen pannut ne kaikki nippuun —»

»Nippuun? Mitä niiden niputtaminen hyödyttää? Miksi et ole painanut niitä mieleesi? Sinun olisi pidettävä ne päässäsi, sormenpäissäsi! Tyttö! Minä arvaan, mitä ajattelit.» Tämä syytös oli suunnattu Helenin pientä, tummaa hahmoa kohti, joka pörrötukkaisena kuvastui valaistua ikkunaa vasten. »Älä olekaan olevinasi ikäänkuin et olisi ajatellut, että 'äitisi on mahdotonta pitää asioita samalla kertaa päässänsä ja sormenpäissään’. Ahaa! Joko oivallat, että olen liian älykäs teihin kaikkiin verrattuna. Ihan liian älykäs!» Viimeiset sanat suhteellisesti ystävälliseen sävyyn. Melkein kuuluvasti rouva Mundy huoahti helpotuksesta.

Mutta jos hän toivoi isoisänisän aikovan näyttää harvinaista hyvää tultaan, oli se toive ollut ennenaikainen.

Entistä pahasisuisemmin hän alkoi uudelleen syytää syytöksiä tämän perheen jäseniä vastaan, soimasi heidän rikollisen kehnoa rahojenhoitoaan, heidän välinpitämättömyyttään pikku kuluista — vuodosta, joka upottaa millaisen laivan hyvänsä. Kuinka usein he olivatkaan kuulleet sen jo ennen. Mutta näissä tuhlaavaisuuden ja mielettömän huolimattomuuden syytöksissä oli nyt toisenlainen sävy. Tuntui silta kuin isoisänisällä olisi yhdeksäntenäkymrnentenäviidentenä syntymäpäivänään ollut jotakin erikoista kaunaa sukulaisiansa kohtaan. Mitä he olivat tehneet?

»Pikku seikka toisensa jälkeen, ja ennenkuin aavistattekaan, olette vararikko-oikeudessa. Juuri sinne te kaikki joudutte.» Sitten taaskin pistoolinlaukaus: »Kuuletko sen, POIKA?»

»Kyllä», vastasi nuoren Tophamptonin ääni pimeästä.

»Hyvä. Sillä joskin äskeiset sanani kohdistuvat teihin koko joukkoon, kohdistuvat ne erityisesti sinuun. Toivon sinun ymmärtävän tarkoitukseni, POIKA.»

Äänettömyys.

Pimeydessä kääntyivät rouva Mundyn ja hänen nuoren tyttärensä päät sukulaisensa ja maksavan vieraansa kookkaaseen ruhoon päin.

Mitä ihmettä oli Top tehnyt? Ja juuri Top! Jos isoisänisä oli milloinkaan osoittanut muita mieluummin haluavansa jonkun ihmisolennon seuraa, niin se olento oli juuri tämä verrattain vieras henkilö. Top, suosikki, epäsuosiossa.

Huolestuttavan hiljaisuuden rikkoi isoisänisä pamauttamalla äkkiä: »Tahdon tietää — kuinka paljon maksoit niistä? Häh? Älä koetakaan torjua kysymystäni. Suu puhtaaksi! Ja puhukin totta! Kuinka paljon ne maksoivat?» Taaskin äänettömyys kuten useinkin Topin lausunnon edellä. Kuten Helen oli pannut merkille, »oli aina pitkähkö äänettömyys edellä, kun oli tulossa enemmän kuin yksi tavu». Vaitiolon jälkeen kuului Topin tyyni vastaus: »Lasken sen, sir… Isot maksoivat kaksitoista shillingiä kuusi pennyä ja toiset kuusi shillingiä kuusi pennyä tusina. Ostin tusinan toisia ja puoli tusinaa —»

»Hyvä Jumala, POIKA! Onko sinun se laskettava? Etkö jaksa muistaa moista tuhlattua erää? Etkö edes tiedä, kuinka paljon olet päivässä menettänyt? Hävytöntä! En ikinä ole kuullut mistään niin kauheasta. Anteeksiantamatonta! Hävytöntä! Marraskuussa. Ostaa ruusuja — RUUSUJA!»

Top sanattomana.

»Teitkö sen, Top?» huohotti rouva Mundy liikutettuna.

»Lähetitkö isoisänisälle ruusuja syntymäpäivälahjaksi.»

»Kyllä.» Top tunnusti rikoksensa.

Heleniltä pääsi: »Tunsin ruusujen tuoksun tullessani tänne.»

»Hän ei voi väittää vastaan», ärisi isoisänisä. »Kelvotonta hulluutta; mutta minä arvasin niiden olevan häneltä! Ei minkäänlaista korttia; mutta olen liian älykäs koko teidän joukkonne petettäväksi.

— Katsokaahan niitä! Ei; älkää sytyttäkö sähköjä, ennenkuin käsken. MIES! Henderson! Kynttilä makuukamaristani… Sytyttäkää se, te pöllö! Kas niin. Pankaa se tuonne nurkkapöydälle.»

Nurkka, tuon synkän onkalon pimein soppi, muuttui äkkiä sen kirkkaimmin valaistuksi kohdaksi.

Ruusuliekkinen, lyhyessä, nelitahkoisella kannalla varustetussa hopeisessa jalassa palava kynttilä paljasti omituisen näyn, joka muistutti pakanallista alttaria! Pöydällä seisoi kuolemattoman milolaisen Venuksen jäljennös, lähes metrin korkuinen, ja maljakko ruusuja, tumman punaisia ja meheviä. Kaunis kukkakimppu ulottui jumalattaren polventaipeeseen saakka. Ne näyttivät uhrilta…

»Niinpä niin. Arvasin kyllä, kuka ne oli lähettänyt otaksuttavasti osaamatta tehdä mitään parempaa käyttövaroillaan. Niiden piti saapua tänä aamuna, eikö niin?»

»Niin.»

»Ja ostit ne kukkakaupasta, jonka ohitse menet kävellessäsi opistoon? En koskaan ole kuullut sellaisesta hulluudesta. Mitä sinä oikein ajattelit?»

»Arvelin teidän pitävän niistä, sir.»

»Miksi ihmeessä ajattelit sellaista?»

»Niin… Minä arvelin», vastasi yksikantainen Top,

»Pyh! Juuri sen tähden, koska kerran kuulit minun sanovan, että rakastan intohimoisesti kauneutta ja että toivoisin saavani elää loppupäiväni lainkaan näkemättä ihmisiä, ympärilläni vain kreikkalaisia veistoksia ja punaisia ruusuja Se oli syy, eikö ollutkin?»

»Oli.»

»Nuori hupsu!» ärjäisi omituinen vanhus.

Äänettömyys.

»Ajattelit, niin, ajattelit minun unohtaneen sanoneeni sinunikäisesi kuullessasi silloin kerran viime kesänä. Olen liian älykäs, ihan liian älykäs teille, koko joukolle! Te höyhenpäiset, heikkojärkiset tuhlarit… Te ette tiedä, kuinka suuri on sähkölaskunne tai kuinka paljon olette maksaneet kukista samana aamuna. Toivoton kokoelma tylsämielisiä. Viimeinen kolikko taskussanne; mutta sittenkään, sittenkään ette pane talteen jokaista penniä pahojen päivien varalle, mikä olisi ainoa toivonne, vaan tuhlaatte ne; ja mihin? Katkottuihin kukkiin; teeleipiin! (Enkö tuntenut niiden hajua? Enkö nähnyt tämän tytön juoksevan kadulle, heti kun se tomppeli tuli kohdalle ja kilisti kelloaan?) Herkkuja ja ylellisyyttä, ikäänkuin kieriskelisitte rahoissa — ja nyt olet ymmällä — NAINEN. Enkö arvaa, että olet usein pahoillasi, koska et voi lähettää mitään tyttäriesi mies-houkkioille, jotka menivät naimisiin ryysyläisten kanssa vain sodan vuoksi. Hyvin sinun sopii huoata. Entä sinä — TYTTÖ?» Sieltä, missä Helen seisoi, kuului kärsimättömän liikahduksen ääni. »Etkö olisi valmis antamaan mitä hyvänsä rahasta?»

»Jotakin olisin valmis antamaan. Mutta en mitä hyvänsä. Raha», päätteli Helenin kirkas, nuorekas ääni, hieman väristen, »raha ei ole kaikki kaikessa».

»Happamia pihlajanmarjoja, happamia pihlajanmarjoja! Juuri senvuoksi ei ainoallakaan teistä ole rahaa. Te ette ole säästäneet. (Säästäneet? Te?) Te ette ole käsittäneet asioiden arvoa. Minä olen; käsitin sen jo elämäni alkutaipaleella — niin, ennenkuin useimmat teistä olivat syntyneet. Minä olen ollut viisas siinä, missä te ette ole edes järkeviä. Olen osannut tulla toimeen ilman sellaista, mikä ei ole ollut tärkeätä, jotta myöhemmin minun kannattaisi hankkia sellaista, mikä on oivallisempaa.»

»Totisesti en tiedä, mitä se on», mietti rouva Mundy. »Mitähän se saattaa olla, se hänen 'oivallisensa'? Sillä miten hän elääkään nyt, kovaosainen vanhus-raukka! Surkean epämukavasti. Pitkän elämänsä lopussa vailla kaikkea! Viluisena, huonosti ravittuna, yksinäisenä; ei edes mattoa jalkojen alla; oleksii pimeässä kuin lepakko eikä syö voitakaan… Kuitenkin hänellä on se elinkorkonsa. Kun hän maksaa vuokransa ja Hendersonin palkan, täytyy hänelle jäädä jotakin jälelle. Varmastikin hän voisi suoda itselleen joitakuita mukavuuksia. Mutta hän kuluttaa vain —»

Hän aprikoi, kuinka paljon. Tuntui tosiaankin tuskin mahdolliselta arvioida tämän itsepäisen vanhuksen niukkoja menoja liian vähäisiksi.

Hänen palvelijansa Henderson teki työtä viidestätoista shillingistä viikon. Asunnon vuokra oli kuusikymmentä puntaa vuodessa.

Vanhus ei koskaan juonut ja söi vähemmän kuin Mundyjen kilpikonnanvärinen kissa. Vaatteita hän ei ostanut milloinkaan; tuo vanha, ikivanha, tippuneesta kastikkeesta jäykkä, munatahrainen päällystakki, nuo ennen vedenpaisumusta teetetyt housut, tuo höyhenpeite, josta levisi untuvia kaikkialle huoneeseen, kun hän vain liikahti —kas siinä isoisänisän pukuvarasto! Hänen ainoa minkäänarvoinen omaisuutensa oli tuo mustapuinen, käyräkahvainen keppi, jolla hän takoi lattiaa suvaitessansa kutsua luokseen aristelevia sukulaisiaan.

Mutta niin suuri oli hänen persoonallisuutensa voima, niin hellät heidän sydämensä, että he varoivat pahoittamasta hänen mieltään ihan yhtä tarkoin kuin olisivat eläneet jälkisäädöslahjojen toivossa.

Äkkiä hän rajusti kysyi: «Kuinka suuret tulot otaksutte minulla olevan?
Arvatkaa! NAINEN?»

Rouva Mundy pudisti päätänsä.

»TYTTÖ?»

»En tiedä, isoisänisä», virkkoi tyttö äänessänsä sävy, joka merkitsee:
»En siitä välitä.»

»Entä sinä, POIKA? Mikä on sinun arvauksesi? Kuinka paljon arvelet minulla olevan tuloja tässä istuessani?»

»En osaa arvata, sir.»

Viehättyneenä isoisänisä ilmoitti: »Hyvä joukko toistakymmentä tuhatta puntaa vuodessa.»

Syntyi pitkä, pitkä äänettömyys, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi vaikuttanut kuulijoihin tavattoman voimakkaasti. Mutta kuinka vähäisen vaikutuksen se olikaan tehnyt sukulaisiin!

Isoisänisä oli väittänyt hänellä olevan tuloja kymmenentuhatta puntaa vuodessa! Se oli todistus yhdestä seikasta, nimittäin siitä, että nyt taaskin oli isoisänisän »paha» päivä, tuumi rouva Mundy.

Helen ajatteli karkeasti: »Hullu!»

Top mietti: »Sekaisin, vanhus-raukka!»

»Kas vain; te ette näy välittävän siitä sen enempää kuin jos olisin sanonut kymmenen pennyä, niinkö? Te ette tietenkään usko minua. Mutta on ihan yhtä hyvä teille, että tiedän sen! Sillä tajuan kyllä, ettette te olisi juosseet portaita ylös ja alas useammin ettekä hoppuisemmin huolehtineet minusta, jos olisittekin tienneet minut rikkaaksi. — Te olette pitäneet minua köyhänä, koska olen ollut itara. Yhä typerämpää. MIES, Henderson! Enemmän valoa nyt!»

»Sähkövaloko, sir?»

»Niin, te apina. Arvelitteko minun tarkoittavan revontulia? Tahdon heidän näkevän —»

Sähkövalo syttyi, paljastaen huoneen alastomuuden sillä sisustusta ei mikään varjostanut. Tuli hehkut räikeänä paljaassa lampussa. Ainoastaan yhdessä nurkkauksessa oli edelleenkin pehmeän ruusuinen valaistus. Kynttilän liekki levitti yhäti hohdettaan vanhanaikaiselta hopeajalaltaan kauniita ruusuja sisältävään posliinimaljakkoon ja kauneuden jumalattaren pitkiin, verhottuihin raajoihin, verrattomaan vartaloon, kädettömiin olkapäihin ja pieneen, hymyilevään, klassilliseen päähän.

Vastaisessa nurkassa — mikä vastakohta! — kyyhötti kilpikonnamainen, iäkäs vanhus.

Häntä verhoavan höyhenpeitteen alta kuului kahinaa ja ratinaa.

»Näissä papereissa», virkkoi hän, »on se kaikki. POIKA! Ota ne ja silmäile niitä. Jollet sinä niitä ymmärrä, niin ajattelevat ihmiset kyllä ymmärtävät. Olen kirjoittanut käyttämääni lakiasiaintoimistoon. Sieltä tulee tänne mies huomenna… Ei, se ei käy päinsä — sunnuntaina. Hän tulee maanantaina. NAINEN! Sinä tunnet sen liikkeen. Vävysi oli työskentelemässä sen konttorissa. Mutta hän ei tiedä tästä mitään. Siitä ei ole hajuakaan kellään muulla kuin liikkeen päämiehellä. Hän se tänne tulee. Teidän on tuiki hyödytöntä uskotella itsellenne, että tämä on sekavia harhaluulojani. POIKA, oletko lukenut sen kirjeen?»

»Kyllä.»

»Alkuperäinen, eikö niin? Kirjoitettu eilen, vai mitä? Antaa varmuuden, eikö totta? Ja sen lisäksi — nämä pikku tavarat —»

Taaskin kahinaa höyhenpeitteen alla. Luisevat kädet toivat esille ison, mustan, lakeeratun lippaan ja kilistivät avainnippua. Hän avasi lippaan, sysäsi syrjään tukuittain papereita, joiden laatua hänen sukulaisensa eivät tunteneet — ne olivat haltijalle asetettuja arvopapereita. Näkyviin tuli vanha, punainen nenäliina, nelikulmaisesti laskostettu. Sen sisältä vetivät petolinnun kynsiä muistuttavat sormet jotakin, mikä lipui ja välkkyi pehmeästi, maitomaisesti.

»Tässä helminauha», äänsi vanhus ja riiputti kaulaketjun kimaltelevia pallerolta ilmassa. »Tämän korun väitetään olleen keisarinna Josephinen omaisuutta. Helmisiä korvarenkaita… Tässä timantteja.» Hän aukaisi sametilla sisustetun kotelon ja käänteli sormusta, josta säihkyi häntä vastaan äkäistä, vihreän ruusuista valoa. »Houkkamaiset timanttikauppiaat väittivät näitä liian vanhanaikaiseen tapaan hioituiksi. Ne on muka hiottava uudelleen muodikkaasti, upotettava platinaan tai mikä nyt muodissa lieneekään. Ne muka muutoin menettivät puolet arvostaan. Paksupäät! Tämä sormus timanttineen… TYTTÖ, nämä jalokivet saat sinä…»

»Kiitos, isoisänisä», sanoi Helen hillityn vastahakoisesti.

»Nämä saat sinä, rakas neiti Ynseä, kun minä olen kuollut. Missään tapauksessa en ole kuollut vielä nyt, joten sinun ei olisi tarvinnut vastata niin ihastuneen innokkaasti! Hyvin kaukana kuolemasta vielä. Mutta kuoltuani epäilemättä saat jotakin, mikä turvaa sinua joutumasta vaivaistaloon, jossa sinun tuhlaavaisuutesi tähden pitäisi päiväsi päättää, sinun ja äitisi!»

»Isoisänisä», sekaantui puheeseen ääni, rouva Mundyn kiihtynyt, hellän surullinen ääni. »Olette kovin hyvä, mutta —»

»Olet kovin vilpillinen, NAINEN, saneessasi sellaista. Missään nimessä en ole ollut kyllin 'hyvä’ jättääkseni rahojeni pääosaa sinulle tai tuolle huonosti esiintyvälle tyttärellesi. Omaisuuteni sattuu olemaan häntä varten.» (Kilpikonnanpää käännähti.) »POIKA. Kuulitko sen? Kymmenentuhatta puntaa vuodessa odottamassa, että sinä otat ne.»

Tällä tavoin puhuteltu Harry Morse Tophampton seisoi häikäisevässä valossa liikkumattomana kuin patsas, kuin nuori poliisi, kuin liikenteen pysäyttämä vanttera autonohjaaja. Topissa olikin sillä hetkellä jotakin niistä kaikista, niin kookas, niin kalpean vaalea verinen, niin hiljainen hän oli.

Hän oli kuin heittoansa arvioiva nuori kiekonheittäjä taidekoulun antiikkisten teosten huoneessa. Hän oli kuin hyvännäköinen nuori konstaapeli, joka avatakseen kävelijöille tien Strandin poikki ojentaa ison, valkean puuvillakäsineen peittämää kättä tavattoman laajan öljykangasverhon liepeessä. Hän oli kuin matkanne ahdinkoisella pääteasemalla luoksenne rientänyt, miellyttäväpiirteinen, nuori kantaja, jonka lakin lipan alta tuikahtava harmaa katse lupaa: »Hankin sen teille tuossa tuokiossa, neiti!» Hänessä oli myöskin jonkun verran nuorta prinssiä, jota on kiidätetty valtakunnan äärestä toiseen ja joka väsyneenä, mutta hienotunteisena hymyilee väkijoukolle avuttomasti, vastustamattomasti.

Toisin sanoen Top oli järkkymätön nuori anglosaksilainen, hieman vaiteliaampi ja soreakasvuisempi kuin ikätoverinsa, mutta suuresti monia heistä muistuttava.

Kuten huomautin, ette kenties pidä hänestä. Salaa, torjuvasti, peittäen tunteensa sättimiseen, isoisänisä (omituinen oikkuilija) oli aina pitänyt hänestä.

»Sinä siis saat kymmenentuhannen punnan tulot vuodessa, POIKA; eikä sinun tarvitsekaan odottaa kuolemaani saakka, vaan ainoastaan siihen asti, kunnes —»

Hän keskeytti lauseensa silmäilläksensä Topia, joka seisoi odottavana, tarkkaavana.

»Rahaan liittyy ehto. Ymmärrätkö?

»En», virkkoi Top.

»Mitä tarkoitat? Etkö tiedä, mitä 'ehto’ merkitsee?»

»Kyllä; mutta en tiedä teidän ehtoanne, sir.»

»Sen kyllä selitän. (Te toiset — te naiset! Jääkää kuuntelemaan, jos haluatte; oikeastaan se ei vähääkään koske teihin, ja olen teille kiitollinen, jos pidätte asian omina tietoinanne. Siihen nähden minun on luotettava teihin.) No niin, POIKA, kuinka vanha olet?»

»Kaksikymmentäyksi vuotta ensi kuussa.»

»Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinkö todellakin?» Äkkiä kuin pistoolinpamaus singahti taaskin kysymys: »Onko sinulla jo tyttö?»

»Mikä, sir?

»Tyttö, Tunneliitto.»

»Ei», vastasi Top entistä vilkkaammin, jopa levottomasti.

»Ei tyttöä? Ah! Mitäs se on! Kummallista; kummallista! Sinunkaltaisesi nuorukainen. — Mutta minä uskon sinua.

Oikeastaan olinkin jo edeltäpäin varma, ettei sinulla ole. Mistä se johtuu?»

Tätä suorasukaista kysymystä seurasi vaitiolo. Rouva Mundy ei hievahtanutkaan; Helen ei kääntänyt päätänsä. Mutta kylläpä he kuuntelivat! Naisellinen uteliaisuus näytti äkkiä tehneen heidät molemmat samanikäisiksi naisiksi.

Sitten puhkesi nuori mies puhumaan. »Asian laita on se, sir, että minä en taida tuntea — ainoatakaan tyttöä —»

»Perin harvinaista, eikö olekin?»

»En tiedä, sir. En kai ole sitä ajatellut. Hm — minä nähtävästi haluan vain —»

»Tällä hetkellä merkitsee sangen vähän, mitä sinä haluat. Kuuntele, mitä minä toivon. Sinun on etsittävä tyttö, seurusteltava hänen kanssansa, taivutettava hänet suvaitsemaan huomaavaisuuttasi, mentävä hänen kanssaan kihloihin ja naimisiin. Sillä ehdolla sinä saat rahani. Ymmärrätkö, POIKA? Varmastikin olen käyttänyt kyllin alkeellisen selvää kieltä sinunkin tajuttavaksesi. Tyttö. Eikä tyttö saa olla minkälainen tahansa, muista se. Ei, ei. Hänen on oltava —»

Vaikutusta tehostava pysähdys. Sitten omituinen vanhus lausui ultimaattuminsa.

»Hänen on oltava moitteeton tyttö. Nimittäin moitteettoman, virheettömän kaunis. Etsi hänet ja rahat ovat sinun!»

II luku

Kauneudenpalvoja

Pysähtymättä kuuntelemaan, mitä hänen kuulijoillaan olisi sanomista tästä eriskummaisesta ehdotuksesta, jatkoi vanha herra Mundy (saituri, oikkuilija, teoreetikko) dogmaattista, narisevaa saarnaansa.

»Kauneus on hallitseva intohimoni. Sellaiset ihmiset, joilla on joku hallitseva intohimo, ovat myöskin lujasti takertuneet elämään. Juuri sentähden olen minäkin tänään yhdeksänkymmentäviisivuotias. Aina on minulla ollut intohimo pitämässä minua hengissä. Minkä luulette sen olleen? Rahanko?»

»Isoisänisä —»

»NAINEN, hillitse kieltäsi ja kuuntele — jos nainen yleensä kykenee sellaiseen. POIKA, kierrä nuo valot sammuksiin! Oletteko luulleet, että intohimonani on ollut raha? Onnelliset sijoitukseni viisikymmentä vuotta takaperin? Jatkuneet keinotteluni neljäkymmentä vuotta sitten, joiden nojalla nyt olen —mikä? Neljännesmiljoonan omistaja. Se on sivuharrastukseni. Olemukseltani olen kauneudenpalvoja. Kauneus on määräävä tekijä elämässäni.»

Epäuskoisina toiset kuuntelivat. Mitä hän nyt sanoisi? Tuossa kammottavan epämukavassa, pimeässä ja kylmässä huoneessa pitkitti vanhuksen sortunut ääni:

»Tähän maailmaan on ahdettu liian paljon rumaa.»

Mitä oli siihen vastattava?

Vilpittömän katkerasti isoisänisä täydensi ajatustaan: »Minun on ihan tuskallista katsella ympärilleni ja nähdä sellaista kauneuden puutetta! Nyt en pääse liikkeelle, kuten tiedätte. Mutta silloin kun pääsin — niinä viimeisinä vuosina, jolloin liikuskelin kaupungilla — mitä näinkään kaikkialla ympärilläni! Niin paljon inhimillistä rumuutta kuin jos olisin kuluttanut päiväni tähyilemällä omaan parranajopeiliini! Maailma, varsinkin Lontoo, muuttuu yhä rumemmaksi joka päivä. Katsokaahan sitä!»

Tällöin vanhus täräytti keppinsä paljaisiin lattialautoihin ikäänkuin olisi taaskin kutsunut Topia.

»Katsokaahan totisesti sen ihmisiä. Normaalista kehnompia! Elinvoimiltaan heikkoja! Katsokaa kaduilla tungeksivia ihmisiä, jotka sohivat sateenvarjoillaan toistensa vastenmielisiä kasvoja. Katsokaa heitä parvissa, kun he tyytymättöminä sysivät toisiansa koettaessaan päästä omnibusvaunuihin! Katsokaa heitä, kun he matkustavat maanalaisilla radoilla! Niin. Siellä luullakseni voi heidät nähdä heidän huonoimmalta puoleltaan — ihmiset. Menkäähän istumaan jollekin maanalaisen radan asemalle; tarkkailkaa matkustajia, jotka kapuavat täyteen sullottuihin juniin, yksi kerrallaan, loputtomana virtana! Heitä on liian paljon, ihan liian paljon ja ihan, ihan liian rumia.»

Hän selvitti kurkkuaan; mutta hän ei ollut vielä lopettanut. »Turmeltuneita olentoja kaikki järjestään, toinen toistansa surkeampia. Vääntyneitä vartaloita, pöhöttyneitä tai kuivettuneita, inhoittavimmissa, muodottomimmissa puvuissa mitä vuosisatoihin on nähty», valitti isoisänisä, kiertäen peitettä tiukemmin luittensa ympärille. »Raajat roikkuvat miten sattuvat; päät pistävät esiin rinnasta. Piirteet nähtävästi kutistuneina vetäytyneet sellaisiksi, joita ihmiset nimittävät 'alempien eläinten’ ilmeeksi. Verikoiramiehiä, turskanaisia — apinamaisia lapsia… Heidän muotonsa on kamala — entä sitten heidän värinsä! Hipiä kuin säilykeliha tai kylmä kaurapuuro —»

Tällöin pääsi Heleniltä heikko, hermostunut, miltei hillitty naurahdus…

»Se ei ole mikään naurunasia, TYTTÖ. Näitä värittömiä naamareita näkee nuorillakin naisilla. Tytöillä! Minkä tähden?»

Mitä oli taas tähän vastattava? Tuossa pimeässä huoneessa, jossa oli yksi ainoa ruusuisen hohteen valaisema soppi, ruusujen koristama Venuksen alttari, vallitsi tiukka hiljaisuus.

»Kaikkialla rumuutta! Sivistyksemme vika, niinkö väitätte?» huudahti isoisänisä kolmelle kuulijalleen, jotka eivät olleet hiiskahtaneetkaan. »Sitä pahempi sitten sivistyksellemme. Perustuuko se valheeseen? 'Kaunis on totta, tosi kaunista.’ Eikä ainoatakaan penniä», lisäsi hän, laskeutuen ylevästä sävystä asialliseen, »ei penniäkään minun rahoistani säilyttämään asioita ennallaan. Ei ropoakaan rumuuden jatkamista varten. Ei! Se on pisara meressä —»

»Missä meressä?» aprikoi rouva Mundy.

»Pisara meressä, mutta minä panen vastalauseeni. Jos lasken pohjan yhden ainoankaan terveen ja kauniin perheen onnelle, niin enkö silloin ole tehnyt jotakin?»

Äänettömyys.

Ehkäpä hänen pojanpoikansa vainio, seitsemän lapsen altis äiti, ajatteli myöskin tehneensä jotakin.

Kenties me kaikki arvelemme tehneemme jotakin.

Otaksuttavasti isoisänisän työn kaltainen teko työntäisi syrjään kaikki, mihin me voisimme viitata.

Hänen äänensä värähti. »Maailmassa täytyy olla viehättävääkin. Siellä täällä keidas tässä kelvottomuuden erämaassa. Totisesti täytyy olla olemassa joku nuori nykyajan tyttö, joka voisi pitää tuota» —hänen petolinnunkynttä muistuttava sormensa sujahti kipsistä jumalatarta kohti — luuta kylpyhuoneensa pöydällä tarvitsematta joka aamu punastua verratessaan sitä itseensä. Täytyy olla olemassa joku sellainen tyttö, nykyisinkin. Tuo hänet tänne, POIKA!»

Top avasi suunsa.

Ei Topin suu ollut suinkaan mikään ruusunnuppu. Tällä nuorella miehellä oli joidenkuiden vaaleaveristen henkilöiden kiinteä iho, joka sileänä, tasaisen kalpeana kuin marmoripinta peittää syvällä sen alla kuohuvaa verta. Hänen Kaunismuotoisten, lujapiirteisten huuliensa väri oli mahdollisimman vaalea, terveen punertava. Muodoltaan hänen suunsa muuten aika paljon muistutti nurkassa seisovan patsaan suuta Hänen raottuneiden huuliensa välistä lähti henkäys, eräänlainen huokaisu. Ei ainoatakaan sanaa.

Hän sulki suunsa jälleen.

»Vaikka saattaisitkin näyttää kuuromykältä ja vähäjärkiseltä», jatkoi isoisänisä kohteliaasti Topille, »olet sinä koko sukuni ainoa jäsen, jolla on hämärintäkään aavistusta siitä, mikä minua miellyttää.» Häneltä pääsi äkäinen tirskahdus ja hän loi nurkkaan päin katseen, joka olisi saattanut kuihduttaa siellä olevien ruusujen terälehdet. »Tarkkaile makuani, ja sinä saa palkkiosi. Poika, etsi ja tuo tänne moitteeton tyttö!»

Top pysyi vaiti.

Lempeällä äänellään virkkoi rouva Mundy empivästi:

»Isoisänisä, kuka olisi — kuka on tuomarina ratkaisemassa, onko tyttö, jos hänet löydetäänkin, kuten sanot, moitteettoman kaunis?»

»Asiantuntijoita luonnollisesti. Lääkäri, kuvanveistäjä, maalari ja minä. Me olemme neljä suurmiestä —»

Jollakulla selittämättömällä naisellisella tavalla rouva Mundy sai sen vakaumuksen, että hänen opettavainen sukulaisensa oli ajatellut noita kolmea muuta arvostelijaa vasta sillä hetkellä…

»Ja jolleivät muut kolme olisi yhtä mieltä minun kanssani, niin heidän arvostelunsa tietysti syrjäytettäisiin», lisäsi isoisänisä kuivasti. »Kauneuden laatu taas jää tytön kosijan mieskohtaisen maun varaan.» Kilpikonnanpää kiertyi yhäti ilmeettömänä ja äänettömänä seisovaan Topiin päin. »Emme välitä siitä, onko hän tumma vaiko vaalea, pitkä vaiko lyhyt, Juno vaiko Hehe, germaanilais- vaiko latinalaisverinen. Mutta hänen täytyy olla virheetön laatuaan.»

Hiljaisuus.

»Varmastikin voidaan Englannista — näyttämöiltä, korumyymälöistä, opistoista — varmastikin sieltä löytyy joku määrä tyttöjä, joiden vartalo, kasvot ja iho ovat virheettömät. Minä haluan vain yhtä», selitti isoisänisä kaihoisesti. »Vain yhtä, joka on kyllin hyvä saamaan rahani, jotta minä ollessani vielä tässä maailmassa, joka on minusta niin huono, saisin siitä vähän lohtua. Hanki minulle se lohdutus, POIKA; se merkitsee sinulle viehättävää morsianta ja samalla omaisuutta.» (Taaskin hän nopeasti muuttui ärtyneeksi.) »Onko se selvinnyt paksussa päässäsi?»

Hitaasti, hyvin hitaasti tuli nuoren miehen vastaus.

»Kyllä. Käsitän sen, sir. Mutta —» (Pysähdys.) »Se ei hyödytä mitään. Älkää luottako minuun, pyydän. Siitä ei tule mitään. Jollette pahastu —tarkoitan —minä en voi tehdä sitä.»

»Mitä? Et voi tehdä sitä? Mitä tuo nuori tomppeli tarkoittaa sillä, ettei hän voi sitä tehdä? Etkö osaa löytää tyttöä, joka on kyllin kaunis —»

»Ei, en talkoita sitä», vastasi Top, jolta jokainen tavu näytti vaativan ponnistusta.

Sivusta kuunteleva rouva Mundy saattoi melkein tuntea 'kuinka tuskainen poika oli loukatussa kainoudessaan. Helen seisoi hiljaa kuin nurkassa välkkyvä Venus.

Höyhenpeitteen verhoama, inhimillinen kilpikonna käänteli pientä, kaljua päätänsä puolelta toiselle ikäänkuin tähyillen jonkunlaista järjen välähdystä. Hän toisti:

»Mitä tarkoitat väittäessäsi, ettet voi sitä tehdä? Taivaan nimessä, miksi et?»

»En tahdo, sir», sanoi Top koruttomasti.

»Et tahdo, sir? Mitä tarkoitat: et tahdo? Oletko sinä vaistoiltasi normaalinen nuorukainen vai etkö ole? Vai oletko pähkähullu, POIKA? Mielipuoli, järjetön? Mitä minä pyydän sinua tekemään? Sellaista, mihin kenen hyvänsä sinunikäisesi ja sinunnäköisesi pojan uskottaisiin ryhtyvän omasta aloitteestaan. Rahanuolta huomioonottamatta. Mutta asiain näin ollen — etkö tajua, että tämä on tarjous, jonka saadakseen kuka opistokumppanisi tahansa antaisi vaikka korvansa? Kuka järjillään oleva nuori mies tahansa hypähtäisi ilosta, jos saisi vaihtaa paikkaa kanssasi.»

»Kyllä, tiedän sen.»

»Mutta sinä et tahdo?»

»Minä — minä en voi.»

»Etkö, vaikka saat kymmenentuhatta puntaa vuodessa?»

»En —luullakseni en, vaikka saisin kaiken maailman kullan.»

»Mitä tulimmaista sinä sitten haluat?»

»En halua sitä, sir», vastasi Top äärimmäisen koruttomaan tapaansa.
»En tahdo tyttöä. En tahdo vaimoa. Enkä — hm —»

»No?»

»En tahdo käydä —»

Hän ei täydentänyt lausettaan.

Ne sanat, joita hän ei lausunut — karkeat sanat »kauppaa itsestäni» — häilyivät ilmassa.

Hiljaisuus häiriytyi äkkiä.

Hätkähtäen kuin säikähtynyt kissanpoikanen Helen syöksähti liikkeelle ja juoksi ovelle. Se avautui ja sulkeutui nuoren tytön jälkeen. Toiset kuulivat hänen askeleensa, kun hän pakeni kerrosta alemmaksi.

Mitä se merkitsi? Mahdotonta sanoa’. Vaikea on sanoa, minkä tähden kuka nuori tyttö tahansa suorittaa kolmannen osan päiväisistä teoistaan! Mutta tämä ei enää ollut pilaa! Syöksyä pois huoneesta pyytämättä sanallakaan anteeksi! Tämä oli majesteettirikos.

Säikähtyneenä tytön äiti odotti isoisänisän purkausta.

Sitä ei kuulunut. Nähtävästi ei vanhus ollut huomannut Helenin pakoa. Nähtävästi ei myöskään se uskomaton seikka, että Top oli asettunut vastustamaan hänen toiveitaan, ollut nostattanut hänessä odotettua raivonpuuskaa.

Hän virkkoi vain: »Sinä et tahdo, niinkö? Olet nuorukainen. Et tiedä, mitä tahdot. Tänään toista, huomenna toista. Mutta minä tiedän, mitä tahdon, ja tiedänpä vielä senkin, että minä sen saavutan! Saavutan sen aina. Mitä sinuun tulee, punnitse asiaa, POIKA. En välitä siitä, kuinka kauan tarvitset pohtiaksesi. Kulje omaa tietäsi. Kuluta aikasi insinöörinopinnoissasi ja potkupallo-otteluissasi Twickenhamissa ja missä tahansa — sitä ei kestä ikuisesti. Kutsun sinut luokseni joka päivä tiedustaakseni, miten ajatuksesi edistyvät. Nyt saat mennä.» Isoisänisä kohotti koukkukeppiään. »MIES! Henderson! Minun on aika saada kuppi sitä törkyä, jota te minua varten valmistatte — Cowlickin mallasjuomaa vai miksi te sitä nimitätte.»

Pimeästä riensi Henderson aavemaisena esiin.

»Hyvästi siis, isoisänisä.»

»Hyvästi, sir.»

Isoisänisä nähtävästi vaipui aatoksiinsa kiinnittämättä enää vähääkään huomiota poistuviin vieraisiinsa.

III luku

Rauhattomuuden päivä

Seuraava päivä oli sunnuntai, rouva Mundyn puuhaisin viikonpäivä! Sinä päivänä hänen naimisissa olevat tyttärensä — joskus yksi, joskus useampia, toisinaan kaikki puolitusinaa puolisoineen ja perillisineen — aina lehahtivat hänen luoksensa kotiin palaavan lintuparven lailla. Usein tämä hellä nainen lievästi aprikoi, mitä Englannin lait sanoivat liian täyteen sullotuista asunnoista. Sillä sunnuntaiaamuisin tämä perhe, jolle kaksi miespolvea aikaisemmin eläneiden Mundyjen koti, laajatiluksinen, avara maalaiskartano, olisi tarjonnut sopivat puitteet, täytti hänen ahtaan, neljännessä kerroksessa olevan vuokra-asuntonsa, niin että seinät tuntuivat pullistuvan ulospäin.

Alhaalla eteishallissa (koska näissä taloissa ei ollut hissiä) seisoivat isot, kaksipuoliset lastenvaunut, joissa Tossien kaksoset nukkuivat.

»He eivät liikahda kahteen tuntiin, ja jos joku heidät varastaa, niin lyönpä vetoa, että hän tuo hyvin kiireesti heidät takaisin», oli Tossie sanonut. Tossie, ei vielä yhdenkolmatta-ikäinen, oli naimisissa erään pankinkonttoristin kanssa. He molemmat ynnä lapset olivat melkein joka sunnuntai päivällisellä Oxfordin vuokrakasarmialueella. Tulinen, sydämellinen, raukea Tossie oli huono keittäjätär ja vielä huonompi taloudenhoitajatar.

Rouva Mundyn sunnuntaipäivällisen suunnitteli ja valmisti tavallisesti hänen ainoa käytännöllinen tyttärensä Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, joka oli mennyt naimisiin nuoren taiteilijan kanssa. Mies piirteli ruokalistoihin tushilla viehättäviä, omaperäisiä pikku otsikkkoja, siroitellen niihin perin uudenaikaisia väriläikkiä. Joanin puolisolla oli kyllä lahjoja. Onneksi Joanilla oli yllinkyllin työtä. Tällä viikolla (kovaksi onneksi hänen sisarilleen ja äidilleen) hänen oli järjestettävä suuret puoliskutsut Mayfairissa. Tänään senvuoksi myöskin Tossie oli äidin apuna kuorimassa perunoita ja valmistamassa vihanneksia vähäisessä keittiössä.

Mieltäni pahoittaa, että minun on vietävä teidät tällaiseen ympäristöön; kenties teistä Mundyjen asunto, yksi tuhansista samanlaisista, on halpa.

Mutta onko mikään sellainen asunto halpa, jossa vilisee kukoistavia, hilpeitä, nuorekkaita kasvoja ja kajahtelee iloisia ääniä?

Arkihuoneeseen oli rouva Mundyn tytär Gertrude, joka kirjoitteli kertomuksia kuvalukemistoihin, tuonut kirjoitussalkkunsa ja veti sieltä esiin käsikirjoituksia.

Gertrudin puoliso (boheemi, hilpeä entinen upseeri, sellainen mies, joka on valmis menemään minne tahansa ja tekemään mitä tahansa ja josta oli tullut jotakin epämääräistä jossakin teatteritoimistossa) oli täksi pyhänseuduksi ottanut heidän huoneisiinsa näyttämöystäviä, jotka oli häädetty asunnoistaan ja olivat »lepäämässä», mutta jääneet ilman suojaa, johon olisivat päänsä kallistaneet. Heidän luonaan ei Gertrude senvuoksi saanut tilaa eikä rauhaa lopettaakseen kertomuksen, jonka oli maanantaina oltava valmiina toimituksessa. Niinpä hän oli tuonut työnsä äidin asuntoon.

Gertrudia ympäröivät hajallaan olevat paperiliuskat kuten syreenipensasta varisseet kukat.

Hänen vastassaan istui pöydän ääressä hänen seuraava sisarensa Phyllis, ommellen harsomaisen ohuita, aprikoosinpunertavia alusvaatteita, joilla hän toivoi voivansa lisätä (»jonakin» moottorimaailmassa toimivan) nuoren puolisonsa tuloja.

Eikö Phyllis olisi muka voinut suorittaa ompelustansa kotonaan? Mutta Phyllis oli samanlainen kuin monet nuoret, laajasta, eloisasta perhepiiristä lähteneet aviovaimot; häntä painoi raskaasti verrattain yksinäinen avioelämä. Oltuaan vuoden naimisissa hän yhäti väitti, että hänestä oli kaameata olla makuuhuoneessa seuranaan vain yksi mies, lanaan oli eräs autoilijaystävä vienyt hänen nuoren puolisonsa pelaamaan golfia; mielihyvin Phyllis palasi sisarellisen kumppanuuden pyörteeseen tänne muiden tyttöjen täyttämiin huoneisiin.

»Älä rohkenekaan puhella!» varoitti kirjailijatar häntä, itse edelleenkin puhuen ja kirjoittaen melkein yhtä aikaa. »Mihin kummaan olen pistänyt yhdeksännen liuskan? Ahaa! Tässähän se on. Tämä kertomukseni kuvailee poliisitarkastusta jossakin hämärässä yökerhossa…. Kunpa minun kannattaisi kerran käydä sellaisessa kerhossa, jollaisissa tarkastuksia pidetään, saadakseni kertomukseeni paikallista väritystä!»

Ompeleva sisko virkkoi: »Ennenkuin menimme naimisiin, kutsuttiin Guy usein tanssiaisiin johonkin paikkaan, jossa solisi ihana hopeinen suihkukaivo palmujen ja saniaisten keskellä, jotta poliisien saapuessa tarkastamaan, juojinko kerhossa määrätuntien jälkeen, kulein saattoi hätäisesti kaataa luvattoman samppanjansa suihkulähteeseen —»

»Mikä mainio piirre!» riemuitsi Gertrude, pyyhkäisten otsaltaan suvulle ominaisen, tuuhean, tumman tukan ja tarttuen uuteen paperiliuskaan. »Sen sovitan heti kertomukseeni. Tämän himmeästi valaistun, ruusuhohteisen, epäillyn paikan keskellä solisi suihkulähde' — oliko se neliskulmainen vai pyöreä, Phyl?»

»Osaanko minä sen sanoa? Olenko minä ollut siellä? Sopiiko meidän suoda itsellemme epäiltäviä huvituksia? Minä kuvaisin suihkulähteen jonkunlaiseksi vanhanmalliseksi, millaiseksi hyvänsä, kunhan siinä vain on 'lirinää’ ja 'hopeista'.»

»Ja ahdan sen täyteen humaltuneita, pyrstö edellä uivia kultakaloja», ehdotti Gertrude kirjoittaessaan. »Mitähän jos kirjoittaisi tämän kappaleen uudelleen, ottaen lähtökohdaksi kultakalojen katselemisen? Olen jo kuvannut paksulti maalattua vampyyriä ja pappilan raikasta ruusunnuppua —»

»Mitä tekemistä hänellä on yökerhossa?»

»Hän on vastakohtana vampyyrille. Toivoisin sinun pysyvän vaiti ja sallivan minun jatkaa… (Kymmenes liuska, yhdestoista liuska.) Tämä viaton tyttö on tullut erään seurueen mukana — tosiasiallisesti hän ei olekaan kirkkoherran tytär —»

»He eivät koskaan ole sinun kertomuksissasi. Sankarittaresi esiintyvät aina vieraassa naamiossa.»

»Mielestäni riittää hyvin olla oma itsensä tosielämässä… Tämä tyttö on oikeastaan pieni kamaripalvelijatar, joka kaihoisasti toivoo vaikka yhden tunnin kestävää loistavaa elämää ja muuta sellaista. Niinpä hän onkin sujauttanut yllensä nuoren emäntänsä leningin ja tullut. Emäntä itse on tanssiaisissa jossakin muualla epävirallisen sulhasensa seurassa. Valepukuinen kamarineito on tosioloissa rakastunut raikashipiäiseen nuoreen poliisiin, joka sattuu olemaan kerhoa tarkastamaan lähetettyjen siviilipukuisten poliisimiesten joukossa. Ja siellä, paheen pesässä, maalattujen ja avorintaisten tuntemattomien keskellä hän tapaa — lemmittynsä… Kauhistus, kohtaus ja hirveä hälinä.»

»Miten kertomus loppuu?» kysyi Phyllis, pujottaen lankaa neulansilmään.
»Onnellisesti kaiketi.»

»Miten sinä ehdotat? Sopiiko minun käyttää ylpeän kyynillistä kieltä vai — Kas vain!» huudahti hän, kun ovi äkkiä avautui. »Sisälle astui komea serkku puettuna villapaitaan ja polvihousuihin… Minkä tähden olet noin ällistyneen näköinen. Top?»

Top oli nähtävästi palannut kotiin suoritettuaan aamuisen juoksunsa puiston ympäri, aikoen pari tuntia tutkia hydrauliikan teoriaa makuuhuoneessaan. Siellä — kummako, että hän näytti ällistyneeltä? — siellä hän oli nähnyt pieluksellaan uinumassa oudon lapsen — ajatteles! — pitkämekkoisen pienokaisen.

»Niin, kyllä. Se on minun. Se on vain Bubbles», selitti Phyllis, ommellen rauhallisesti edelleen. »Laskin hänet sinne, Top; en löytänyt mitään muuta sopivaa paikkaa, koska Madge on sovittamassa Helenin ylle ruskeata leninkiään äidin huoneen pitkän peilin edessä, ja Helenin oma vuode on pukutarpeiden peitossa. Ethän pahastu siitä, Top, ethän? Muuta vaatteesi kylpyhuoneessa; siellä ei ole ketään muita kuin Rex uittamassa moottorivenettään. Ja tule sitten lukemaan tänne; kukaan ei virka mitään. Gertrude työskentelee.»

Gertrude, samoin kuin muutkin Mundyn tyttäret (paitsi Heleniä) tunnusti suoraan pitävänsä kookkaasta, suoramielisestä siirtomaaserkusta.

Topin jälleen näyttäytyessä pyhäasussaan Gertrude tervehti häntä ystävällisesti: »Top, etkö vielä ole naimapuuhissa?»

»En vielä.» Vanhan Mundyn edellisenä iltana tekemän hurjan, eriskummaisen tarjouksen muisto sai Topin harmaat silmät välähtämään hänen istuutuessaan takan viereen sijoitetun notkoselkäisen tuolin käsinojalle. Tänä aamuna hänen ei maksanut ajatellakaan työntekoa, arvasi hän.

»Sallitteko minun polttaa piipullisen?… Kiitos. Mitäs muuten kuuluu?»

Gertrude kertoi, että hänellä oli ollut huono onni, mutta että hän toivoi pääsevänsä köyhäinkotiin ensi viikolla.

»Hm!» äänsi Top myötätuntoisesti.

Hän tiesi, mitä tämän tyttömäisen pilan takana piili. Vaikka hänen serkkujensa avioliitot olivatkin onnellisia ja he olivat nuoria ja uljasmielisiä, olivat he kuitenkin kaikki ihan umpikujassa rahahuolien tähden. »On suvunmukaisia avio liittoja, ihan samoin kuin on sukupiirteitä», sanoi Gertrude. »Me kaikki siskokset olemme olleet samaa maata ja menneet naimisiin miellyttävien köyhien miesten kanssa. Enää °n vain Helenin vuoro tehdä samoin.»

»Pikku Helen-parka on liian allapäin kovasta onnestaan, ajatellakseen minkään tekemistä tänä päivänä», jupisi Phyllis ommellessaan. »Lapsi on murheissaan!»

Sen kuullessaan Top vilkaisi toisiin päin, otti ruman, vanhan, mustan piippunsa raikkaiden, nuorekkaiden, vaaleanpunaisten huuliensa välistä ja kysyi: »Murehtiiko hän? Minkä tähden?»

»Oi, eikö Top tiedä? Poika-kulta, poloinen pienokainen tahtoisi niin kovin mielellään saavuttaa menestystä omalla alallaan —»

»No niin, eikö hän saavuta?»

»Ei, jollei hän saa edelleen harjoitella, ja äiti vakuuttaa että se on mahdollisesti lopetettava, koska hänellä ei ole kylliksi rahaa edes maksaakseen Helenin oppitunneista.»

Helen oli näet kolmen viime vuoden aikana käynyt balettikoulua. Joka päivä hän oli, kantaen pienessä käsilaukussaan eväspalojaan puolista varten, liittynyt siltaa myöten Cityyn virtaavaan palkkatyöläisten joukkoon. Helenin koulun, jota pidettiin tilavassa atelierissa Chelseassa, oli alunperin perustanut kuuluisa venakko — yksi taiteellisen baletin uranuurtajia! — tanssijatar, joka tunnettiin nimellä Madame itse.

»Kuinka hävytöntä, jollei Helen saa jatkaa», pahoitteli Gertrude. »Eric vakuuttaa» — Eric oli hänen teatteritoimistossa työskentelevä puolisonsa — »Eric vakuuttaa, että kun Helen on saanut täydellisen harjoituksen ja hieman kokemusta, hänestä sukeutuu yhtä etevä kuin June tai Ripple tai kuka kuuluisa tanssijatar tahansa. Helenillä on taipumuksia. Ja sitten vielä — Helen on synnynnäinen ilmehtijä. Ihan vilpittömästi luulin lapsen valittavan viime sunnuntaina, kun Helen parkui. Entä ettekö ole nähnyt hänen matkivan —»

Tässä Gertrude katkaisi puheensa, visusti varoen katsahtamasta sisareensa.

Yhtä aikaa olivat sisarukset muistaneet, mitä Helen parhaiten jäljitteli, juuri Topin ominaista tapaa, kun hän aina avasi suunsa ikäänkuin lausuakseen jonkun huomautuksen ja sulki sen sitten jälleen, jättäen huomautuksensa iäksi lausumatta.

»Hävytöntä, jos Helenin taipumus menee hukkaan! Lapsi-raukka, hänen sydämensä pakahtuu murheesta… Hän on niin kunnianhimoinen… Tuntee, että hänessä on kykyä tulla tähdeksi —mutta mitä toiveita hänellä on, kun hänen hyväkseen ei voida uhrata varoja? Ajatella karvasta totuutta — näyttämöllä ei kukaan saavuta varsin suurta menestystä, jollei hänen käytettävissään ole runsaasti rahaa! Kova onni, ettei kukaan meistä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.»

»'Köyhä köyhää auttaa’», lausui Gertrude. »Siispä, Top, mitä sinä osaat minua auttaaksesi kertoa nykyisin muodissa olevista, hienoista tanssikerhoista.»

»En paljoakaan. En ole ollut ainoassakaan niistä.»

»En myöskään minä. Se minua juuri vaivaa», valitti lyhyiden kertomusten kirjoittaja. »Miten, kysyn sinulta, osaan kuvata poliisitarkastusta vakuuttavasti? Kuulehan. Top, jos sinä olisit poliisi, niin etkö olisi tuntevinasi tyttöä! Vai huudahtaisitko: 'Mary! Sinä! Täällä! Ja arveletko, että hän enää koskaan olisi ihan samanlainen sinulle? Tarkoitan, olisitko sinä enää milloinkaan ihan samanlainen häntä kohtaan?»

»Ketä kohtaan?» tiedusti Top luonnollisesti hämmennyksissä.

»No, tietysti sievää, hienostunutta, pikku kamaripalvelijatarta kohtaan, jota olet aina rakastanut —»

Piippu kädessä Top avasi suunsa, mutta aiheeseensa viehättyneenä Gertrude jatkoi: »Se on ihan paikallaan, ymmärräthän, mutta minun käsittääkseni ei sinulla ole yhtään enempää syytä ylpeillä itsestäsi kuin hänelläkään. Jos minään paljoa. Onhan joka tapauksessa likaista mennä pukeutumaan kerhon vieraiden tapaan, syödä mainio illallinen kuohuvine maljoineen, tanssia muotitansseja kaikkien kiehtovimpien vampyyrien kanssa ja sitten — sitten mennä oikeussaliin todistamaan, että ‘kerhossa oli elämä perin säädytöntä… Samppanjaa ja konjakkia valui kuin vettä kello neljä aamulla!… Maudien nimellä tunnettu tyttö istuutui polvellani', kerroit, ‘ja suuteli minua useita kertoja —'»

»Mitä kaikki tämä merkitsee?»

»Se on vain Gertruden juttu kuvalukemistoon», vastasi Phyllis nauraen.

Sata kertaa kirjailijatar yhtyi omaan työhönsä kohdistuvaan nauruun; kenties kerran kahdestasadasta kerrasta hän punastui loukkaantuneena.

Nyt hän äkkiä pahastuneena tokaisi:

»'Vain juttu’? Kyllä se on enemmän kuin juttu, jos sinun täytyy se tietää. Se on vain puolet Ericin takaamasta vekselistä, jonka tunnustaja, joku vintiö, on jättänyt hänet pulaan ja joka eräytyy maksettavaksi tiistaina. Siinä kaikki … mihin olen pistänyt kahdennenkymmenennen liuskan?

Tietääkö kukaan?»

Katuvaisena Phyllis otti kadonneen liuskan takan ristikolta ja ojensi sen sisarensa puolelle pöytää.

»Olen pahoillani, sisko-kulta!» supatti hän toisen tuuheaan tukkaan. »En tarkoittanut sanoa ‘vain’. Ja useinhan puhun 'vain Bubblesista'.»

»Ei mitään, Phyl. Ikävä, että ärähdin. Rahan puute on kaiken huonon tuulen juuri! Joka tapauksessa tämä» — hän järjesti paperejansa — »merkitsee kahtasataakymmentä shillingiä, kun vien sen toimitukseen; ja ne tulevat eh-dotto-masti kuin Jumalan lähettäminä. Sääli vain, että tulee vielä kalliimmaksi hankkia minulle juhlaleninki, pari hopeakudoksisia tanssikenkiä ja liput kullatun paheen näyttämölle, jota minua on pyydetty kuvaamaan 'luonnollisesti'. Gertrude syrjäytti koko asian nauraen.

Sekä vähäisellä purkauksella että sitä verhoamaan tarkoitetulla naurulla oli ollut vaikutuksensa Gertruden poika serkkuun, joka kopisteli piippuansa tyhjäksi, naputtaen sitä uuninreunukseen, eikä näyttänyt huomaavan mitään, mutta kätki kaikki sydämeensä.

Koko ajan oli nuori Tophampton tuntenut surua näiden englantilaisten serkkujensa tähden, jotka olivat hyvin tiukalla ja huolestuneita, ponnistelivat saadakseen jalansijan tässä liian täydessä kaupungissa, tarttuen jokaiseen oljenkorteen tässä muuttuvien olosuhteiden sodanjälkeisessä Pyörteessä, mutta olivat aina valmiit auttamaan niitä, jotka kykenivät pysymään pinnalla huonommin kuin he.

Top oli tuntenut myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ei samalla tavoin kuin tänä sunnuntaina. Tänään hänen poikamaisen, heidän puolestaan surevan sydämensä pohjalla heräsi myöskin omituinen vastuunalaisuuden tunne, siellä ruiski vaivaava ajatus: »Minä saattaisin auttaa heitä! Voisin — jos —»

Saman sunnuntaipäivän kuluessa se ajatus syöpyi hänen mieleensä.

Sunnuntaipuoiiselle istuutui perhe yhdeksänhenkisenä huoneessa, jossa olisi ollut mukavasti tilaa kolmelle.

Mukana oli myöskin Madge, jonka puoliso oli Cityssä »jokin» (ei suinkaan »joku»), vanhin serkku, jota kysyi keinoista ja varoista nähtävästi pahimmin kiusasi. Kaikilla muilla, myöskin Tossien kaksosilla ja Phyllisin Bublesilla oli aseenaan Mundyjen vankka rakenne. Vain Madgen pikku poika Rex ei ollut lujatekoinen.

Pojan nuori äiti näytti kalpealta, ja hänen tumman tukan varjostamissa silmissään oli hajamielinen ilme; mutta hänellä riitti hilpeä sana jokaiselle, kun huoneeseen tunkeutuva lauma sommittelutehtävän kappaleiden lailla sovittautui vanhan ristijalkaisen pöydän ympärille, jolta ensin oli korjattava pois käsikirjoituskasat ja puolivalmiit liinavaatteet, ennenkuin se voitiin kattaa puolista varten.

Topille Madge sinkautti välttämättömän pilan: »Etkö vieläkään ole kihloissa?»

Top ravisti vaaleaa päätänsä. »En; en vielä, Madge.» »Jotakin on tässä asiassa tehtävä. Minkä tähden hän ei ole joutunut kiinni? Etkö edes ole rakastunut, Top?»

Taaskin Top pudisti päätänsä, samalla kun heikko punerrus alkoi (hyvin hitaasti) levitä hänen poskiinsa, syventäen hänen kiinteän, kermankarvaisen ihonsa väriä.

»Älä mene istuttamaan ajatuksia mies-paran päähän!» virnaili John, Tossien pankinkonttoristi-puoliso. »Topin aika tulee kyllin pian, kuten hän surukseen saa huomata.»

»Niin totisesti. Kuta kauemmin hän voi pysytellä rakastumatta, sitä parempi», myönsi Tossie juhlallisesti. »Sitä kauemmin hän säästyy siltä pulmalta — (Ei; he saavat pullon ensi kerralla, äiti.) — mistä hänen olisi etsittävä ruokaa perheensä suihin ja kenkiä perheensä jalkoihin.»

»Ja alppeja lastensa rintaa varten», lisäsi Madge. »Koska lääkärit väittävät, ettei Englannin talvi ole suotuisa Rexille (ikäänkuin Englannin talvi olisi suotuisa kenellekään muille kuin vesilinnuille), aion mennä kamarineidoksi johonkin sveitsiläiseen hotelliin, pannen ehdoksi, että poikaani siellä hoidetaan ja ruokitaan talvisella urheilukaudella.»

»Se ei ole huono suunnitelma, Madge.»

»On aina huono suunnitelma tehdä työtä rahasta», vastusti

Phyllis suu täynnä.

»Ansaitsemattomat lisät ovat pääasia, tyttöseni!»

»Tai testamenttilahjat!»

»Mikä toive! Testamenttilahjat! Tässä suvussa ei ole yhtään sielua, joka jättäisi meille ropoakaan! Ainakin on meillä kovin huonot tiedot isoisänisän elinkorosta.»

»Entäpä avioliitto ansion kannalta? Niin, hankkikoon Helen» (Helen rypisti koomillisesti otsaansa) »itselleen rikkaan puolison!»

»Tai Top!»

»Niin; miksi ei Top?»

»Nuoret miehet ovat tässä maassa harvinaisia. Tytöt ovat markkinakamaa!»

»Luotetaan siis kaikki Topiin. Top ei olekaan niin kovin vastenmielisen näköinen, rauhallisessa valaistuksessa! Joidenkuiden mielestä siirtomaalaisilla on ulkolaisten viehätysvoima —»

»Jossakin kertomuksessani tulee Topista, sitten kun hän on nainut biljoona vaimonsa, tarukummi, ja hän laskee pohjan meidän onnellemme.»

»Top, rakas — (Ojenna kastiketta, ole hyvä; minä kikkaan hänelle!) — Top rakas, vähällä vaivalla luulisin sinun pystyvän lumoamaan jonkun perijättären — vanhanlaisen!»

»Sinun tapaisesi», jupisi australialainen.

Heikko puna, joka oli levinnyt hänen poskiinsa Marjonen kysyttyä, oliko hän rakastunut, oli vasta nyt ehtinyt haihtua.

Nyt se alkoi uudelleen näkyä.

»Oi, jättäkää poika rauhaan!» kehoitti Tossie. »Älkää häiritkö hänen kandidaattimahdollisuusmietteitänsä!»

Mutta Top ajatteli kokonaan toista.

He laskivat pilaa, nämä nuoret naiset ja heidän nuoret puolisonsa, ovella vaanivasta sudesta. Mutta leikinlaskusta huolimatta, susi oli ovella.

Heidän äitinsä tiesi sen istuessaan pöydän päässä ja leikatessaan viipaleita raavaspaistista, jonka paistamiseen hän oli kuluttanut aamun ja josta tämän perheaterian jälkeen ei jäisi jälelle muuta kuin paistinpuikko. Myöskin Top tiesi sen.

»Kuuromykkä ja vähä-älyinen» — sellaisen arvostelun oli isoisänisä lausunut hänen luonteestaan, itse hyvin tietäen, kuinka väärä se oli. Top, joka istui pöydässä, uurtaen lumiauran tavoin vakoja kelpo paahtopihvin, vihannesten, pasternakan, piparjuurikastikkeen ja yorkshireläisen muhennoksen muodostamiin nietoksiin — Top, joka yksitavuisilla äännähdyksillään lisäsi keskustelun hälinää — Top, ulkoisesti yhtä tunteeton kuin se ainoa kylmä peruna, joka ehkä jäisi jälelle tästä juhla-ateriasta, oli yhtä herkkä kuin kuka nainen hyvänsä tuntemaan, mitä ilmassa liikkui.

Hän tarkkasi Marjorien huolien ja Gertruden ajatusten kaikkia heilahduksia. Hän oivalsi, että tämä oli ensimmäinen kunnollinen ateria, jonka ystävällisen rattoisa Tossie ja hänen yhtä ystävällisen rattoisa Johninsa olivat kokonaiseen viikkoon nauttineet. Hänen mieltänsä kalvoi, että nuori Phyllis istui ompelemassa liinavaatteita muutamista shillingeistä eikä saanut mennä reippaalle kävelylle ulko-ilmaan. Vielä kovempi osa oli Madge-paralla, jolla oli tuo poika… Entä Helen sitten? Pikku Helen istui toisten joukossa äänettömänä, hautoen aatoksiaan tuuheiden hiuksien peittämässä päässänsä. Hän ei ollut suonut Topille ainoatakaan katsetta eikä sanaa; perin lamassa oli Helen tänään. Surkeata, jos hän koko sydämestään halusi saavuttaa mainetta näyttämöllä eikä siitä tulisi mitään. Mitä Helenistä myöhemmin tulisi? Mitä tulisi heistä kaikista muista? Hänellä, Topilla, ei ollut mitään heikkoa. Hänen queenslandilaiset omaisensa eivät tosin olleet varakkaita, jollaisiksi englantilaiset tuntuivat kaikkia »siirtomaalaisia» kuvittele van, mutta heidän kannatti hyvin lähettää hänen määrärahansa. Jos toiveet konealalla pettäisivät, sopisi heidän poikansa aina palata hyvään kotiin ja työhönsä maatilalle; kovaa työtä, mutta paljon hauskaakin, ulkoilmaelämää, auringonpaistetta…

Mutta hänen serkkunsa? Heillä näytti kaikki olevan sattuman varassa, epävakaista. Kuinka huonosti olikaan tämä maallinen varallisuus jaettu! Kaikilla näillä nuorilla, iloluontoisilla, rohkeilla ihmisillä ei kerrassaan mitään, ei yhdelläkään, ainoastaan taakka kannettavana, vekselit, vuokrat, korot ja verot, lääkärinpalkkiot, liha-, leipä- ja kaasulaskut, rautatie- ja omnibuspiletit, kengät…

Seuraavassa kerroksessa kyyhötti vanha, hyvin vanha ukko, jolla oli neljännesmiljoona ja joka ei tehnyt sillä mitään muuta kuin hautoi oikullisia suunnitelmiaan ja kohteli omaisiaan hirmuvaltaisesti —

Tuttu merkki kajahti voimakkaasti Topin pään kohdalla.

Baabelimainen perhehälinä vaimeni. Ensimmäisen kerran aterian aikana Helen loi nopean silmäyksen Topiin, kääntäen sitten taas katseensa heti toisaalle. Päivällispöydän ympärille ahtautuneet henkilöt huudahtivat toinen toisensa jälkeen:

»Isoisänisä!»

»Saanko mennä ylös?» mutisi Top selvitellessään pitkiä raajojaan huonekalujen jalkojen seasta.

Rouva Mundy nyökkäsi, ja hän meni.

»Minkälaisen», tiedusti Gertrude, »otaksutte isoisänisän olleen, ennenkuin hänestä tuli tämä 'Ääni minaretista’? Mitä kuvittelet hänen puuhanneen nuorena ollessaan, John?»

Punatukkainen John virkkoi: »Olen kuullut hänen olleen teekauppiaan, niitä vanhojen, hyvien tee-aikojen miehiä, jotka lahjoivat merikapteeneja kiidättämään teelasteja purjealuksilla valtamerien ylitse Englantiin vallatakseen markkinat —»

»Nähtävästi hän ei ole pystynyt niitä kovinkaan suuresti valtaamaan, sillä muutoin hän ei olisi niin huonoissa varoissa kuin hän näyttää aina olleen. Hän olisi tehnyt 'leikkauksia', keinotellut ja kasannut tuhansia», tuumi Gertrude viattoman tietämättömänä siitä, kuinka likipitäen hän arvasi isoisänisänsä yksityisasiain oikean laidan. »Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, vaan sitä, minkä näköinen hän oli. Onkohan isoisänäiti, minkänäköinen hän lieneekään ollut, saattanut olla milloinkaan rakastunut tuohon olentoon? Saattoiko hän, äiti? Ei, ei! Älä väitä: 'Tietysti, rakas, eikö hän mennyt avioliittoon hänen kanssaan?’ Tiedän sen. Mutta hän kuoli yhdeksäntoistavuotiaana, joten ukko kenties vielä oli ihan järjellisen inhimillinen —»

»Gertrude —»

Kyynärpäät pöydän varassa Gertrude liikahti, syrjäyttäen rouva Mundyn lievät vastalauseet. »Minusta on viehättävän hupaista arvailla, millaisia omien esi-isien rakkausasiat ovat olleet, jonkunlaisia rakkausjuttuja heillä on täytynyt olla; muutoinhan ei olisi olemassa meitä. Ja aprikoinevathan Bubblesin lapset vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi: 'Vanha isoäiti Gertrude-poloinen, onkohan kukaan noista oudon sievistä, vanhanaikaisista urheiluhousuisista nuorista miehistä koskaan pitänyt hänestä vähääkään?»

»Tosiaankin, Gertrude!»

»Niin he tekevät, äiti! Haluaisin vain tietää, minkälaisen nuoren miehen te kaikki arvelette isoisänisän mahdollisesti olleen Ericin ikäisenä.»

»Älä kysy minulta, tyttö-kulta!» torjui kahdeksankolmatta-ikäinen Eric. »En kärsi ajatella semmoista. (Lisää vanukasta, äiti, ole hyvä.) Minä kunnioitan liian paljon Ikää!»

Madge kummasteli: »Entä minkätähden — (Syö se kaikki, Rex, armaani! Enää vain hiukkanen!) — minkätähden isoisänisä kutsui Topia kesken päivällistä?»

»Hän kai vaatii Topia kertaamaan itselleen joitakuita säihkyviä pöytäpuheitaan. Mitä tahansa, kunhan se vain häiritsee», äkäili Tossie. »Niin isoisänisän tapaista!»

Vähemmässä kuin viidessä minuutissa Töppäiäsi hälisevän puolisseurueen keskuuteen. Hänen ilmeensä oli muuttumaton, jollei oteta lukuun tuikahtelevaa väikettä — harmin, huvituksen aiheuttamaa? — jonka nyt saattoi havaita pojan harmaissa silmissä, kun hän siirsi taaksepäin (keittiö-)tuoliansa ja sulloutui jälleen istumaan, melkein ihan rouva Mundyn syliin.

Hänen vastassaan istuva Helen katseli värähtämättä poispäin hänestä.

»Miten hänen Kärtyisyytensä jaksaa?» kysyi John. »Miltä kannalta hän ottaa elämän tänään?»

»Ihan kuin ennenkin.»

»Kas vain! Eikö Top selitä oivallisesti?» ihasteli Gertrude»Top, rakas, kuinka sulavia ovatkaan sanakuvasi, kuinka mestarillisia luonnekuvauksesi! Niinpä niin, jos sinä minun sijastani kirjoittaisit —»

»Top on hieman taipuvainen sanahelinään —»

»Niin, mutta jos Top opettelisi karsimaan tyyliään —» Tämän lörpöttelyn suojassa rouva Mundy tiedusti sotto voce: »Eikö hän tahtonut meitä tai — mitään muuta, Top?»

»Ei», vastasi nuori Tophampton yhtä hiljaa. »Hän vain sanoi: 'Oletko vielä samaa mieltä kuin eilenillalla, POIKA:'’ Vastasin: 'Olen, sir.' Hän virkkoi: 'Hyvä. Näkemiin, sitten. Nyt saat mennä.’ Niinpä lähdin.»

Rouva Mundy ei enää kysellyt mitään.

Hän, epäitsekäs sielu, olisi mieluummin hakannut poikki oikean kätensä kuin suonut nuoren serkkunsa alistuvan mokoman vanhuksen nurinkurisiin suunnitelmiin.

Vielä, yhä vielä, piti hän tiukasti kiinni siitä uskosta — jota varmasti eivät kaikki hänen aikalaisensa hyväksy — että puolison valinnassa on noudatettava yhtä ainoata ohjetta.

Olipa hänellä vaikka kuinka paljon huolia naineista tyttäristään, se ei jaksanut muuttaa hänen uskoaan. Koska hänen tyttärensä olivat saaneet mieluisensa puolisot, oli kaikki pohjaltaan oikein. Hän olisi kyllä toivonut rakkaillansa olevan kylliksi rahaa, samoin kuin rakkauttakin. Mutta ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi toivonut heillä ole van — pelkkää rahaa.

Heidän osansa oli parempi!

Vaikka Top olikin vaistomaisesti asettunut vastahankaan, vaikka hänessä olikin aluksi herännyt lausumatta jäänyt vastalause — itsensäkauppaamista! eivät hänen tunteensa tässä asiassa kuitenkaan olleet niin voimakkaat kuin rouva Mundyn.

Tämä yhdenkolmatta-ikäinen atleetti, jonka luonne oli sävyisä ja terve ja rakenne kuin veistoksen, oli toistaiseksi mieleltäänkin kuin veistos; hän tunsi lemmen käytännöllisiä juonia vähemmän kuin useat kaksitoistavuotiset tytöt.

Hänen vaistonsa nukkuivat.

Hän oli, kuten rouva Mundy oli kerran romanttisesti kuvannut häntä Gertrudelle (joka oli heti sovittanut sen lauseen kuvalukemistokertomukseen), yhtä puhdas kuin neitseellinen helmi.

Hän ei ollut turhaluuioinen eikä tekokaino. Eikä se hänen puoleltaan ollut periaatteellinen kysymys.

Vain hänen vaistonsa nukkuivat.

Mutta hänen kiintymyksensä, myötätuntonsa ja sydämenhyvyytensä eivät nukkuneet.

Rouva Mundy oli sanonut: »Sen pojan huomaavaisuus toisia kohtaan on suorastaan ihmeellinen.»

Niin, koko sen sunnuntain, tuon rauhattomuuden päivän, Top oli ajatellut muita!

Nurja onni! Nurja onni näillä tytöillä, niin uljaan kiipeillä, mutta niin varattomilla! Vaikka he naljailivat Topille, kiusoitellen kehoittamalla häntä perustamaan heidän varallisuutensa, olisivat he mieluummin purreet poikki kielensä kuin tehneet sen, jos olisivat aavistaneet oikean asianlaidan.

Topin vallassa olisi auttaa heitä. Hän voisi laskea heidän varallisuutensa pohjan. Hän saattaisi poistaa huolten taakan rouva Mundylta, joka oli ollut hänelle niin suuriarvoinen hänen ollessaan outona vieraassa maassa. Hän voisi hankkia kaikki, mitä Madge pikku poikineen kaipasi.

»Hyvä Jumala!» mietti Top, tuntien mielessään varoittavan pistoksen. »Jos tänään sattuu vielä jotakin, niin minusta ehkä tuntuu mahdottomalta sitä kiertää.»

Päivä oli miltei lopussa.

Mundyn perheen naimisissa olevat tyttäret poistuivat sinä iltana aikaisin kukin omaan asuntoonsa. Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä oli lakannut kaikumasta tuon neljännessä kerroksessa olevan huoneiston komeroissa, jota he nimittivät kodikseen — sanontatapa, joka olisi saattanut ärsyttää heidän nuoria aviomiehiään, jolleivät myöskin kaikki rouva Mundyn vävyt olisi nimittäneet hänen asuntoaan kodiksi. He olivat menneet — Tossie kaksipuolisina lastenvaunuineen, Gertrude käsikirjoituksineen, jotka pitäisivät häntä kirjoituskoneen ääressä keskiyöhön saakka, Madge pienine, peitteisiin käärittyine poikineen, jolle hänen oli kustannettava autokyyti, Phyllis ompelukoreineen ja sylilapsineen. Sitten laskettiin viimeinen korsi vastuunalaisuuden taakkaan, jonka Top oli koko päivän tuntenut rasittavan leveitä hartioitaan.

Syynä oli lapsi, Helen… Jos hän olikin kahdeksantoistavuotias, näytti hän paljoa nuoremmalta, hän näytti niin lapselliselta. Top ei osannut kuvitellakaan häntä minään muuna kuin »lapsena».

Koko päivän Helen oli ollut, kuten hänen äitinsä sanoi, »kuningas Saulin tuulellaan». Hän ei ollut puhellut mitään, ei edes sisariileenkaan.

Topille hän ei ollut hiiskunut mitään ennenkuin teeaikana, jolloin hän oli alkanut moitiskella nuorukaista, alkaen hänen uudesta, sinisestä, sarssisesta pyhätakistaan (joka Helenin selityksen mukaan olisi saattanut olla lähtöisin maalaissepän isoista, jäntevistä kourista eikä räätälin hyppysistä) ja lopettaen siihen, että hän oli lukenut vuoteessaan kello puolikolmeen asti edellisenä yönä. Eikö Helen ollut nähnyt valoa hänen ovensa alitse? »Valvottaa kaikkia!» oli tyttö valittanut.

Oikeastaan ei mikään ollut paikallaan Helenistä…

Tähän mielialaan rouva Mundy tiesi yhden parannuskeinon.

»Soitahan, Top!» pyysi hän, kun illallinen oli korjattu pois. Sillä nuori Tophampton, joka ei ollut oppinut tuntemaan ainoatakaan nuottia, oli musikaalinen sormenpäitänsä myöten Ja kun hän otti esille huilunsa ja puhalsi siitä säveliä tai kun hänen pillinsä värähdytti ilmaa sulavilla, sydäntävihlovilla valituksillaan, oli sillä kapinalliseen ja alakuloiseen nuoreen tyttöön samanlainen vaikutus kuin Davidin, harpulla oli äkäiseen kuninkaaseen.

»Laula meille, Top!» kehoitti rouva Mundy. »Se on —» Hän vilkaisi nuorimpaan lapseensa — Heleniin, joka oli heittäytynyt uuninmatolle kotinsa rapistuneessa arkihuoneessa, jonka lämmintä tuntua kuitenkin monen kartanon harkitun mukavat tupakkasalongit ja useat tarkoin uudistetut Jaakko-kuninkaan aikaiset maatalot kaipaavat.

Kyyröttäen matolla kissa sylissään Helen luki kirjastosta lainattua Carnivalia. Tai näytti sitä lukevan. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa piilottivat hänen silmänsä; lehteä hän käänsi harvoin.

Ikäänkuin ei olisi huomannut Helenin olevan huoneessa äiti täydensi:
»Laula minulle, Top!»

»Olkoon menneeksi, kyllä minä laulan.»

Muuan omituinen seikka on teidän Top-pojasta tiedettävä. Hän oli puhellessaan ihan kuolemakseen ujo ja harvasanainen, mutta oli valmis laulamaan kelle tahansa, joka vain pyysi, vähääkään kainostelematta ja vaivattomasti. Se oli hänestä kokonaan toista.

»Kyllä laulan, jos sinä haluat; käyn vain noutamassa ukuleleni.»

Hän nouti ukulelensa makuuhuoneesta; se samoin kuin myöskin hänen pillinsä, kirjansa ja muut kapineensa, jotka tavallisesti olivat sikinsokin arkihuoneessa, oli viety sinne syrjään, kun arkihuonetta siistittiin sunnuntaisen rynnistyksen varalle. Hän istuutui näppäilemään soittimensa neljää kieltä virittäessään niitä. Sen kädensijasta riippui nippu kultanauhoja, jotka tulenhohteessa välkkyen valuivat alaspäin kimaltelevina kaarina, korostaen niitä kannattavan reiden muodonkauneutta.

Helen heilautti hiukset silmiltään ja katseli nauhoja silmissään selvästi harmistunut ilme.

»Minusta on kummallista», pilkkasi hän, »että Topin kaltainen voimakas, hiljainen mies kehtaa näyttäytyä käsissään niin naisellinen vehje kuin nauhakoristeinen ukulele, joka muistuttaa jonkun laulu-ilveilyn näyttelijättären intialaista taikakalua’» (Niinpä niin; totisesti Helen oli sinä iltana kuningas Saulin tuulella.) »Mistä olet saanut tuon käsiisi, Top?» »Ostin sen eräältä opistolaiselta.»

»Niinkö!»

Topin sormet koskettelivat kieliä, liikkuen edestakaisin ja loitsien ilmoille pohjennollista hyrinää.

Topin suppea, vastakoinen puheääni sulautui hänen laulutenorikseen.

Sen kuullessanne olisitte kenties hämmästynyt.

Mutta asianlaita on sellainen, että varovaisinkin, tiukimmin sovinnaisuutta noudattava, tavallinen englantilainen, joka osaa puhua vierasta kieltä, ei ole sitä käyttäessään niin pidättyväinen kuin omaa kieltänsä puhuessaan. Hänen äidinkielensä pysyy sinä välineenä, jolla hän ilmaisee jokapäiväiset karttelunsa, »ehkä»-, »en tiedä»-, vaikea sanoa»-verukkeensa.

Mutta jos joku ihme on opettanut tämän anglosaksilaisen puhumaan sujuvasti ranskaa, päästää hän sillä kielellä itsensä jotensakin Valloilleen. Ranskankielellä hän tuo esiin mielipiteitä ja lausuu ajatuksia, joita hänen puhuessaan englantia ei millään voimalla saataisi hänestä puristetuksi. Ranskankielellä tiedetään tällaisten henkilöiden jopa tunnustaneen rakkautensa romanttisesti, laveasanaisesti.

Laulu oli sellainen vieras kieli, jota Harry Tophampton paljon osasi. Hän, joka puhui niin vähän, ei välittänyt siitä, kuinka paljon hän lauloi. Hän ei tiennyt paljastavansa laulaessaan itsenään, näyttäytyvänsä kokonaan toisenlaisena luonteena eikä enää ujona, vaiteliaana, nukkuvavaistoisena nuorukaisena. Kuuluvathan jotkut laulavan unissaan; kenties kävi Harry Tophamptonille juuri niin. Hänen laulaessaan purkautui hänen alitajunnastaan äänekkäästi ilmoille sitä syvää kiihkoa, antaumusta, kauneudenrakkautta, hekumallista intoa, jota hän olisi saattanut tuntea, jos hän olisi herännyt tietoisesti tajuamaan intohimon. Kenties se olisi saattanut olla harhaluuloa, mutta kuullessaan hänen laulavan, vaikkapa vain muodissa olevaa rakkauslaulua, olisi kuka tahansa saattanut ajatella: »Kuinka suloinen ja kiihkeä rakastaja tuon pojan täytyy olla!»

Vaikea oli (hänen laulaessaan) käsittää, ettei Top ollut vielä kertaakaan rakastunut ja että, kun otetaan huomioon hänen elintapansa, harrastuksensa, ajatussuuntansa, hän ei ehkä milloinkaan rakastuisi!

Mutta nyt hän lauloi. Sen seurustelukauden muotilaulun oli Lontooseen tuonut nainen, mutta se vaati miehenääntä. Kuinka hyvin se sopikaan Topin vilpittömälle, sydäntä tavoittavalle äänelle!

Vienosti hän murehti;

»Poissa on unelma, toiveikas, on särkynyt, ijäksi mennyt. Tieltäsi loittonen kauemmas —»

Top lauloi ja teki laulajan ihmeen, loitsi kuulijat pois siitä paikasta, jossa he olivat kuuntelemassa.

Viihtyisä huone, kulunut kalusto, verhot, jotka erottivat heidät
Lontoon sumuisesta yöstä, kaikki ne hävisivät kauas hänen kuulijoistaan.

Heidän läheisyydessään oli sireenien kallio…. Huojuvia smaragdilaineita, fosforihohteisia vaahtopäitä paiskautui kallion juurta vasten. Sen yläpuolella kaartui keskiyön samettinen, korkea taivas, tähtien täyttämä, kajahdellen kultaisen, hyväilevän äänen tenhoa. Se valoi lumousta halpoihin varieteesanoihin. Topin suusta lähteneinä ne tulkitsivat kaikkien aikojen erossa olevien rakastuneiden valitusta.

»Mistä lohdun saanen, armahani, ikävä kun syöntä pakottaa? Millä lievitän ma murhettani, toiset sinua kun armastaa?»

»Kaunista», supatti rouva Mundy liikutettuna, »eikö olekin, Helen?»

Helenin silmät ja korvat olivat tukan peitossa. Kenties hän ei ollut kuullut.

Top lauloi:

»Mistä lohdun saan, kun surujani kuulemassa kuva yksin on? Kun yksin oon ja sinä —»

Keskeytys.

Äänekkäänä, äkillisenä se särki viimeiseen säveleeseen liittyvän äänen; se oli tytön huokaus.

»Helen, rakas, Helen!» Äiti siirtyi nuoren tytön luokse, jolla peräytyi sulavasti ja kiivaasti kuin kissanpoika, joka ei suvaitse hyväilyä.

»Rakas lapsi, mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään, äiti, ei mikään. Minkätähden luulet sellaista?» »Mutta — » virkkoi Top. Hän oli jälleen palannut tavalliseen puhetapaansa. Poissa olivat laulajan alttiit tunnetulkinnat. Taaskin hän oli jokapäiväinen, hillitty Top, mutta levoton maltistaan huolimatta. Hän pudotti soittokojeen notkoselkäiseen tuoliin, jonka käsinojalla hän istui, kumartui eteenpäin ja loi kirkkaan, huolekkaan katseen tyttöön, jolta oli päässyt äskeinen vihlova huokaus.

Tämä oli kauheaa, mietti Top. Hän ei jaksanut nähdä tuota lasta noin tuskaisena. Vain senvuoksi, ettei Helen voinut pyrkiä eteenpäin urallaan… Vain sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä mahdollisuutensa… Hänen pitäisi saada tilaisuus jatkaa. Oli julman kovaa, jos se häneltä riistettäisiin!

»Kuulehan, Helen —»

»Mitä niin? En käsitä, mitä te molemmat höpisette!» Päästäen päättäväisen, hiljaisen naurahduksen Helen ravisti tukkaansa, kuten siivoojatar pyörittää märkää riepua. »Kas vain! Te taisitte luulla — Arvelitteko todella, että minä itkin? Kuinka hullunkurista! Ettekö kuule, milloin ihmistä nikottaa? Minä nipistän pikku sormeani. Se lopettaa nikotuksen. Kas noin! Nyt on kaikki hyvin. Jätkähän sitä verrattoman mietoa liverrystäsi, Top —»

Mutta Top ei jatkanut.

Kevyesti hän oli noussut isojen jalkojensa varaan. Meluttomasti hän nyt poistui huoneesta, meni käytävään, sulkien huoneiston oven jälkeensä, ja nousi seuraavaan kerrokseen.

Hetkisen hän seisoi käytävälampun kohdalla, joka valaisi hänen pientä, vaaleata päätänsä ja hänen komeita hartioitaan; vain hetkisen hän seisoi isoisänisän ovella.

IV luku

Maanantainen mieliala

Jos kävelette leveällä, rauhallisella Cromwell-tiellä puolikymmenen ja kymmenen välillä aamulla, pannette merkille South Kensington-aseman ja Prinssin portin välillä ryhmittäin ja parvittani astelevia varsin nuoria, koko laiha muhkeita miehiä. Heillä on päässänsä pehmeät, harmaat, mustanauhaiset hatut ja kädessään nahkaiset salkut. Heidän housunlahkeensa ovat jotensakin epäsäännöllisesti käännetyt. Heidän asunsa on niin sanoaksemme pikemminkin urheilumiesten kuin keikarien. Liiallinen huolehtiminen puvusta ei koskaan näy sopivan yhteen näiden nuorukaisten ammatin kanssa. He ovat melkein aina iloisia, ja tavallisesti heillä on kiire. Otaksuttavasti oli nuori lophampton siinä joukossa, jonka sinä aamuna kohtasitte.

Myöhemmin päivällä lienette toistamiseen nähnyt joitakuita näistä nuorista miehistä, tällä kertaa Hyde-puistossa, jossa he liikkuvat poljetussa, lyhyessä ruohikossa, harppailevat rautalanka-aitojen ylitse poluilta nurmikoille, vilahtelevat plataanien huojuvien varjojen lomissa, kumartuvat sillan kaiteen ylitse luikatakseen alhaalla vedenrajassa puuhaileville opintokumppaneilleen. Nyt he ovat paljain päin, ja te näette heidän ominaiset, pörröiset, tiheät hiuksensa (runsaat kenties sentähden, että heidän sormissaan, joilla he usein haraavat tukkaansa, on paksu kerros konerasvaa). Nyt heillä on muassaan ammattinsa työvälineitä, kompasseja, teodoliitteja, pitkiä mittausketjuja, joiden toisessa jäässä polvistuva nuorukainen kenties huutaa toista päätä Pitelevälle työtoverilleen: »Hei! Tup!»

Silloin tällöin polkevat lapset ketjuja; hoitajattaret juoksevat torumaan, komppania kaartilaisia marssii ohitse, erottaen ryhmät toisistaan. Puisto (jossa vallitsee hälinä, sillä pojat kiljuvat, vesilinnut kirkuvat ja airot loiskivat Serpentinellä) on täynnä ihmisiä, jotka kiinnittämättä heihin huomiota liikkuvat sinne tänne näiden nuorten miesten työskentelyalueella; siellä on koiraneitoja harjoittamassa hoidokkejaan, Rowilta saapuneita ratsastajia, vetelehtijöitä, rakastuneita pareja — jotka kaikki sivuuttavat nämä maanmittauspuuhissa olevat nuorukaiset vilkaisemattakaan heihin. Uutterina ja onnellisina omassa yhdyskunnassaan ja syventyneinä työhönsä nämä nuoret miehet sekaantuvat puistossa liikkuviin lontoolaisiin, pysyen kuitenkin heistä erillään. Heidän vartaloihinsa, heidän avoimiin kasvoihinsa on heidän tuleva uransa jo painanut jonkun verran leimaansa. Jo alkavat heidän pyrkimyksensä suuntautua omalle ladulleen, kannustaen heitä mittelemään voimiansa luonnonvoimien kanssa, heidän ajatuksensa noudattavat jo omia teitänsä — »Jos fyysilliset olosuhteet ovat sellaiset ja sellaiset, täytyy seurausten olla sellaiset ja sellaiset, kuten yön täytyy seurata päivää.»

Nuori Tophampton kuului tähän veljeskuntaan.

Myöhemmin — mitä heistä tulisikaan? Edistyksen luojia ja ohjaajia, tienraivaajia, sillanrakentajia, valtakunnanmuovaajia, Marthan poikia — lyhyesti sanoen: insinöörejä.

Se tulisi olemaan Topin toimiala.

Oxfordin vuokrakasarmialueella vietetyn tapausrikkaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina hän suoritti päiväntehtävänsä tavalliseen tapaan.

Mitään tavatonta ei sattunut eikä ehkä sattuisikaan.

Palattuaan sinä iltana kotiin hän heti vaistosi, että jotakin oli tapahtunut.

Rouva Mundy lausui hänet tervetulleeksi huulillaan tavallinen rauhallinen, herttainen hymynsä.

Topia ei pettänyt se, eikä myöskään Helenin huolettomuus.

Helen, jonka tummien hiusten varjostamat kasvot olivat vain hieman punehtuneet, ei näyttänyt itkeneeltä (kahdeksantoistavuotiaalta haihtuvat kyynelten jäljet nopeasti).

Mutta kodikkaassa, valaistussa huoneessa leijaili sellainen mieliala, jota jotkut nimittävät maanantaiseksi masennukseksi. Vielä enemmänkin. Herkkävaistoinen Top oli varma, että oli tapahtunut joku todellinen mullistus.

Hän otti sanomalehden, jonka Helen oli nakannut pöydälle poistuessaan huoneesta viisi minuuttia Topin tulon jälkeen.

Sanomalehti oli taivutettu merkityn ilmoituksen kohdalta.

»Nuori tyttö (hyvästä kodista) halutaan auttamaan lapsenhoidossa…»

Pelkkä korsi, joka ilmaisi Topille, minne päin tuuli oli täällä puhaltanut.

»Mitä tämä on?»

»Mikä? Ah, niin. Helen silmäili lehteä, katsellen, olisiko ilmoituksista joku ehkä hänelle sopiva. Hän on aina tullut hyvin toimeen pienten lapsien parissa. Hänen sopisi koettaa tuota», puheli rouva Mundy, selvittäen kurkkuansa. »Luultavasti hän on parhaillaan kirjoittamassa siihen vastausta.»

Oltuaan tavallisen aikansa vaiti virkkoi Top: »Entä hänen opiskelunsa?»

»Hänen opiskelunsa — tanssinsako? Pelkäänpä, että sille ei mahdeta mitään. Hän aikoo luopua siitä. Sille ei mitään voi», hoki rouva Mundy kerkeästi, ja hänen sanansa kuulostivat sellaisilta kuin hän olisi toistanut ne jo monta kertaa sinä päivänä.

Niin hän olikin — mutta kuinka toisenlaiseen sävyyn.

»Rakas, lapsi-rukka, ei sille mahda mitään», oli hän hokenut hokemistaan tämän synkän maanantain kuluessa. »Tiedäthän, että minäkin olen kauhean pahoillani. Meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa. En ymmärrä, miten meidän on meneteltävä näinkin. Onhan Top — niin kovin mielelläni pitäisin poika-kultaa ilmaiseksi, kuten hän tietää, mutta Jumalan kiitos, että saan hänen elatusmaksunsa! On suuri asia, että hän on täällä.»

»Niin kai. Mutta viisi Topista. Entä minä ja balettikouluni?»

»Rakas lapsi, meidän on ilmoitettava erostasi puoli lukukautta etukäteen. Se on tehtävä nyt.»

»Emmekö voi tehdä mitään muuta?»

»Ethän toki arvele, etten olisi valmis, jos minulla olisi enää mitään myytävää? Koko pöytäkalusto meni silloin, kun Tossien kaksoset syntyivät. Ei ole mitään, armaani —»

»Voisin maksaa kaikki takaisin alettuani työskennellä.»

»Mutta käsitäthän, ettei sekään ole varma heti harjoitusaikasi päätyttyä. Saattaisit saada työtä, mutta saattaisit olla saamattakin.»

»Niin, kuten Eric sanoo, tärkein asia tässä maailmassa on syntyä jonkun porhon veljen- tai sisarentyttäreksi, jollainen kukaan meistä ei ole; voi, äiti, minkä tähden emme ole!»

»Eihän se ole kaikki kaikessa —»

»Se merkitsee, että minun on erottava Madamen koulusta nyt.»

»Tai jouluna, Helen.»

»Minä eroan nyt. Mitä hyödyttää tuskan pidentäminen?» nyyhkytti tanssijattareksi mielivä tyttö. »Menen työskentelemään lastentarhassa — niin, siihenkin on valmistauduttava! No niin, minä menen hoitamaan jonkun lapsia; se ei vaadi koulutusta. On samantekevää, mitä teen, kun kerran en saa tehdä sitä ainoaa, mitä haluan! Minä —»

Avain kalahti ulko-ovessa.

»Top tulee kotiin.»

Juuri silloin, kun heidän talonsa mies raikasposkisena ja kirkassilmäisenä ilmestyi käveltyänsä ripeästi kotiin sillan kautta, omaksuivat tyttö ja nainen uljaasti reipastuulisen ulkonäön. Sen lävitse oli Top heti nähnyt, vaikka vähemmän koruton ja suoramielinen henkilö olisi siitä pettynyt.

Nyt, kun Helen oli pujahtanut pois huoneesta, virkkoi Top: »Onko hänen heitettävä näyttämö mielestään?» »Olemme päättäneet, että niin on parempi.» »Mutta totisesti — hänhän oli niin innostunut!» »Niin, kyllä, hän on — sille ei voi mitään. Aiotko mennä ulkosalle tänä iltana, Top? Kylpyvesi on parhaiksi lämmintä —»

»Kuulehan. Älä salli tuon lapsen luopua tanssiopinnoistaan.»

Hänen äänensä outo soinnahdus sai rouva Mundyn katsahtamaan tähän kookkaaseen, nuoreen sukulaiseensa. Hänkin katsoi, liikkuen äänettömän nopeasti, mikä johtuu ison, lihaksikkaan ruumiin täydellisestä hallinnasta.

Nuori mies tuntui palaavan melkein heti kädessään kuminauhan ympäröimä setelinippu. Hän ojensi sen rouva Mundylle.

»Mitäs tämä on, Top? Kuukausirahasi, jotka aioit viime lauantaina luovuttaa minulle pankkiin vietäviksi?»

»Älä vie niitä pankkiin!» kielsi Top vakavasti.

»Eikö pankkiin; miksi ei?»

»Sinun on ne pidettävä; ole hyvä. Tarkoitan sitä.» Rouva Mundy katseli häntä pöydän ylitse ihmeissään. »Minun pidettävä? Omaistesi sinulle lähettämät kuukausirahat?»

»Ja myöskin muut, kun ne saapuvat —»

Tällöin avautui hänen takanaan oleva ovi. Helen seisoi siellä tummien hiusten reunustamat kasvot jälleen helmenkalpeina, kädessä postimerkkikirja, jonka hän oli käynyt noutamassa.

Top kääntyi; hänen katsahtaessaan tyttöön levisi hänen pienipiirteisille, vaaleille kasvoilleen iloinen hohde, jonka »tuon lapsen» läheisyys näytti tavallisesti niille nostattavan. Hän hymyili Helenille ja kääntyi sitten jälleen äidin puoleen.

»Ja muutkin», toisti hän. »Haluaisin sinun pitävän ne joka kuukausi. Otathan… Hän — niiden pitäisi olla sinun. Se olisi oikein ja kohtuullista.»

Hänen merenharmaat silmänsä, joissa oli huolestunut, vilpitön kiintymyksen katse, kääntyivät toisen kasvoista toisen kasvoihin.

Äkkiä Helenin pienet kasvot näyttivät hyytyvän, jäykistyvän, käyvän ilmeettömiksi, ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä pistänyt häntä.

Suu naurussa rouva Mundy huudahti: »Top, rakas — tosiaankin, ymmärräthän! — Miten voisin?»

»Ota ne maksuksi ruoastani! Se on kyllä niiden arvoinen ja enemmänkin; olet sellainen emäntä. Ota ne ruokani ja vuokrani maksuksi — tai, jos se on välttämätöntä, lainaksi. Lainaksi, jos niin haluat. Maksa minulle takaisin —»

Topin puhuessa osui hänen katseensa pieneen, tylppäpäiseen, vaaleanpunaiseen esineeseen, joka virui rouva Mundyn työkopan kannella ja josta riippuva nauha oli valahtanut pöydän reunalta lattialle saakka. Helenin balettikenkä. Se teki liikuttavan vaikutuksen. Ja kaiken sen jälkeen, mitä tytön sisaret olivat kertoneet hänelle, Topille, eilen. Täytyikö sen edustaa rauenneita toiveita, romahtaneita unelmia? Tuijottaen pieneen silkkikenkään Top kehoitti:

»Maksa minulle takaisin sitten, kun Helenistä tulee tanssitähti. Teethän niin. Tähän saakka en ole pyytänyt sinua tekemään mitään minun tähteni.»

Nainen, joka viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana oli ollut hänen äitinään, valmistanut hänen ruokansa, parsinut hänen sukkansa, sullonut hänen potkupalloreppunsa, sitonut hänen vammansa — mitä kaikkea hän olikaan pyytämättä tehnyt hänen hyväkseen! — vastasi tähän avosydämiseen vetoomukseen:

»Mutta, poika-kulta! Top! Kuinka jalomielinen — mutta kuinka järjetön olet. Vaikka syrjäyttäisimmekin kaiken muun, on tässä sinun kaikki taskurahasi, puolisrahasi, matkarahasi ja pukujesi hinta. Siinä on kaikki, mitä saat —»

»Ei; ei ole. Nyt saan enemmän.»

»Ahaa!» pääsi Heleniltä terävästi. Melkein kuin Topin ominaista liikettä jäljitellen hänen suunsa avautui ja sulkeutui sitten jälleen, samalla kun hän painoi käden huulilleen.

Top ilmoitti rouva Mundylle: »Tästä lähtien saan kasoittain käteisrahaa käytettäväkseni.»

»Kuinka loistavaa; mutta — mistä?»

»Minä — minä olen saanut työtä.»

»Tosiaanko, Top? Nyt jo? Toimenko?»

»Hm — sentapaisen.»

»Insinööriopistosta — niinkö? Viran? Onko sinulle annettu opetustehtäviä tai jotakin siihen suuntaan?»

»Kyllä.» Top terästäytyi lausumaan tämän vastauksen, samalla kun hänen hunajanvaalea ihonsa lehahti helakan punaiseksi hiusrajasta leuankuoppaan saakka.

»Äiti! Etkö huomaa, että Top valehtelee kuin mustalainen?» puhkesi
Helen puhumaan. »Topillako opetustehtäviä? Miten se olisi mahdollista?
Top aikoo noudattaa isoisänisän tahtoa; niin on asia!»

»Oi, eihän toki. Niin ei voi olla. Top —?»

»Kyllä; niin se on», tunnusti Top, katsoen suoraan eteensä. »Koska lapsi on arvannut —»

»Eikä se vaatinutkaan paljoa älyä.»

»Saattanen yhtä hyvin ilmaista teille» — Topin vaalea pää kallistui, joten ylhäältä tuleva valo loi paksun, kultaisen viirun hänen jakauksensa kummallekin puolelle, kun hän katsahti laipioon, joka esti isoisänisän näkymästä »että olen luvannut suostua».

Mahdotonta olisi ollut Topilta lypsää — joskin rouva Mundy olisi ollut uteleva nainen — yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut hänen puhellessaan isoisänisän kanssa edellisenä iltana.

Helen kuunteli silmät pyöreinä. Rouva Mundyn hienopiirteiset kulmakarvat vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jäykästi poika kertoi:

»Niin, ilmoitin vanhukselle suostuvani. Hän sanoi arvelleensa, että johtuisin ajattelemaan asiasta siten. Hän sanoi, että kaikki kävisi hyvin. Hän sanoi myöskin huolehtivansa minusta.»

»No niin!» mutisi rouva Mundy tyrmistyneenä. »En uneksinutkaan —»

»Minä olin siitä varma», lausui Helen perin asiallisena. »Eilen arvasin, että Top aikoi hyväksyä esityksen.» Puolustavasti, melkein kiivaasti hän lisäsi: »Miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä? Miksi olet noin ällistyneen näköinen, äiti? Näytät siltä kuin hän olisi tehnyt jotakin hirveää! Minusta hän olisi ollut typerä, jollei olisi siihen suostunut, jollei olisi yrittänyt!»

»Ajattelutko tosiaankin niin?» virkkoi Top, silmäillen tyttöä. Ja ovelta, jota Helen ei ollut sulkenut jälkeensä, 'kuului samassa ääni — Gertruden ääni — uteliaisuutta uhkuen kysyvän: »Typerä, jollei olisi yrittänyt — mitä?»

Gertrude oli tänä iltana pistäytynyt hetkiseksi sisälle noutamaan tavaroitaan, jotka edellisenä päivänä olivat häneltä unohduksessa jääneet. Aina häneltä jäi äidin luokse jotakin, milloin täytekynä, milloin sateenvarjo, milloin käsikirjoituksenliuska. Tällä kertaa rouva Mundy oli ymmällä nähdessään naimisissa olevan tyttärensä; hän olisi mielellään ollut selittämättä Gertrudelle, mistä kieltäytyessään Top olisi ollut typerä. Ihan uteliaisuuden ruumiillistumana Gertrude tiukkasi: »Kertokaa toki. Oi, teidän täytyy. Ettekö kerro, jos lupaan ja vakuutan, ettette ikinä näe sitä painettuna?» Niin rukoili kuvalukemisto-kertomusten kirjoittaja. »Sitäpaitsi olen Topin lempiserkku. Hän tietää, että olen hyvä kumppani. Aina hän juttelee minulle pikku salaisuutensa, aina lörpöttelee minulle rakkausasioistaan; eikö totta, Top? Kertokaa minulle! Ei Top pahastu.»

»En pahastu», myönsi Top mutkattomasti. »Kertokaa hänelle. Mitäpä siitä?»

Kaikki olivat hetkisen hiljaa, sitten rouva Mundy puolustelevasti jupisten kertoi Gertrudelle isoisänisän hämmästyttävästä oikusta. Sitten taaskin äänettömyys.

Top katsoi suoraan eteenpäin. Helen ravisti hiukset silmilleen, laski suipon leukansa molempien kämmeniensä varaan ja odotti. Gertrude huohotti; hän ei oikein tiennyt, miten tuoda julki sekavina tulvivat huomautuksensa.

»Sallitteko minun hetkiseksi istahtaa ja sulkea silmäni koettaakseni sopeutua siihen ajatukseen, että jollakulla meidän sukumme jäsenellä on rahaa käytettävissään?» sai hän vihdoin sanotuksi. »Meidän olisi kai sopinut epäillä isoisänisää. Vain rikkaudessa kieriskelevät ihmisethän pitävät tarkan vaarin siitä, menevätkö puolipennyset hukkaan vai eivätkö. Juuri sen vuoksi he pääsevätkin kieriskelemään. Hyväinen aika — Mallikelpoinen tyttö!… Mikä vahinko, että satun olemaan naimisissa», lisäsi Ericin vaimo, vääntäen eloisat kasvonsa lohikäärmemäiseen virnistykseen. »Muussa tapauksessa tietysti — Isoisänisä on silminnähtävästi hullumpi kuin olemme luulleet, mutta hänen hulluutensa olisi voinut pukeutua pahempaankin muotoon. Oliko hän kovin riemuissaan, Top, kun hänen komea pojanpojanpoikansa ilmoitti koottavansa toteuttaa hänen rakkaimman toiveensa? Mutta miten hän on suunnitellut sinun alkavan? Mistä hän arvelee sinun löytävän tämän kauneuspalkinnon saajan? Lähettääkö hän sinut Amerikkaan? Ajatteleeko hän, että 'kaikki ovat persikoita Georgiassa’? Vai Wieniinkö? Vai onko sinun ensiksi käytävä omassa maassasi?»

»En tiedä, en tosiaankaan», vakuutti Top.

»Kuinka ihana tästä syksystä tuleekaan!» huudahti Gertrude, lämmeten tilanteen mukaisesti. »Totisesti minä nautin. Top, älä ole tuonnäköinen, ikäänkuin sinulla ei olisikaan hauskaa. Onhan sinun, ystävä kallis, 'polvistuttava kauneimman eteen’ eikä etsittävä ruminta naista taivaan kannen alla. Sinun on otettava puolisoksesi joku joskus — miksi sitten nureksia siitä, että vaimosi pitää olla kaunis? Miten käyneekin, se on joka tapauksessa kiintoisia.»

»Niinkö arvelet?»

»Etkö sinä sitten sitä usko, Top? Muuten, onko sinulla minkäänlaista suunnitelmaa? Eikö? Onko isoisänisällä suunnitelmaa? Haahmoitteliko hän mitään ohjelmaa? Tarjosiko hän neuvoja nuorelle —? Älä karkaa!» (Top oli meluttomasti koettanut paeta.) »Kerrohan! Mitä isoisänisä — niin, varmastikin hän puhui jotakin siitä, miten hän toivoi neljännesmiljoonansa tavoittelijan menettelevän.»

»No niin —»

»No?»

»Hän sanoi, että ennen kaikkea minun on —»

»Niin, niin; jatka vain! Että sinun on —?»

Ovelta Top pamautti: »Että minun on hankittava vaatteita.»

Sitten hän katosi, ja hänen perässään kaikui Gertruden riemuisa huudahdus: »Vaatteita? Kuinka verratonta! Hän tarkoittaa soidinhöyheniä!»

V luku

Soidinhöyhenet

Tässä samassa uusien vaatteiden, kosioasun eli soidinhöyhenten kysymyksessä valmisti isoisänisä Mundyjen perheelle vielä yhden yllätyksen.

Hän, joka kitsasteli jokaisen puolipennysen menoa, osoittautui tässä tapauksessa valmiiksi tuhlaamaan lukemattomia seteleitä! Hän, joka itse pukeutui linnunpelättimen tapaan ja rääsyihin verhoutuneena kyyhötteli tuon eltaantuneen, sanoinkuvaamattoman höyhenpeitteensä suojassa, päätti, ettei pojalla ollut ainoatakaan käyttökelpoista vaatekappaletta. Insinöörien huolimaton pukeutuminen oli sananpartena; Top oli heistä kaikkein pahin.

Palvelija, Henderson, veisi nyt Topin kaupungille ja tilaisi hänelle kunnollisen pukuvaraston.

Sananen Hendersonista, jonka puhetapa oli hillittyä ja joka ilmeestä päättäen ajatteli: »Minun on mentävä kohtaamaan kuolemaa.» Tämä Henderson ei ollut aina oleskellut vuokrakasarmien neljännen kerroksen asumuksissa Thamesin demokraattisella puolella. Hän ei ollut omistanut koko elämäänsä valmistaakseen vuoteita ja terveysjuomia iäkkäille, omituisille vanhuksille, jotka supistivat talousmenonsa mahdollisimman vähäisiksi.

Kaukana siitä! Henderson oli ollut suurten, vaativaisten herrojen kamaripalvelijana. Hän oli kiilloittanut saappaita, valmistanut kylpyjä, tuonut varhain aamulla soodavettä sellaisille miehille, joita on nimitetty Burken maanomistajavetelehtijöiksi.

Mutta senjälkeen kun Henderson oli lähtenyt viimeisen isäntänsä (johon silloin tällöin vedotessaan hän puhui »loordivainajasta») palveluksesta, oli kulunut hämyinen aika, ennen kuin hänestä tuli herra Horace Mundyn miespuolinen hoitaja, ruoanlaittaja, pullonpesijä ja peitteenravistaja. Tänä väliaikana oli sattunut joku salaperäinen juttu… Tärkeintä oli se, että Henderson joka tuli palvelukseen ilman suosituksia työskenteli hyvin ja rehellisesti, täyttäen isoisänisän vähäisimmätkin toiveet pienestä palkastaan ilman minkäänlaisia sivutuloja.

Murheellinen Henderson, päässänsä »knalli» ja yllänsä tarkoin harjattu, musta puku, valmistautui saattamaan Topin, joka oli kömpelötekoisessa sinisessä sarssipuvussaan, loordivainajansa entisille ostospaikoille.

Siellä täytyisi kuluttaa tuntikausia, jotka olisi pitänyt olla opistolla.

Top oli kalvennut, kun isoisänisä oli ilmoittanut, että niitä tunteja ja luentoja, joilta hän olisi poissa, ei laskettaisi hänen huolimattomuutensa syyksi, koska hän, isoisänisä, oli kirjoittanut ja selvittänyt asian opiston johtajalle.

»Millainenhan se kirje oli?» oli Top levottomana aprikoinut.

Kun nuori mies ei ollut vielä perehtynyt isoisän menettelytapoihin, ei hän aavistanut, että vanhan herran laatima anteeksipyyntökirje oli ollut ehdottoman mallikelpoinen kahdeksannentoista sataluvun aikaisessa muodollisuudessaan ja kohteliaisuudessaan.

Katselkaamme siis Topia, insinööriä ja siirtomaalaista, Lontoon vaatturien pakeilla.

Loistavan hienouden pieniin, himmeihin, eristettyihin sopukkoihin, joiden esimiesten profiilit olivat puhdaspiirteiset ja esiintyminen huokui kylmää kuin jäävuorien läheisyys, vei Top klassillisen vartalonsa ja avosydämiset kasvonsa. Ne eivät pystyneet jäävuorien jäähän. (Onko nimenne kirjoissamme, sir?) Vasta nähtyään loordi-vainajan kamaripalvelijan ja kuultuaan hänen lyhyen jupistun selityksensä, muuttuivat nämä ylhäisen eristäytyneet henkilöt sydämellisen läheisiksi liittolaisiksi.

»Aletaan ilta-asusta», määräsi Henderson. »Smoking. Ja frakki. Kolmet tai neljät valkeat liivit aluksi, arvelen.»

(»Soitan tänne herra Harrisin ottamaan herrasta mittoja.») »Olisi parempi kutsua herra Craven, eikö olisi», ehdotti Henderson. »Herra Craven otti aina mitat — tiedättehän —»

»Juuri niin; hän se oli. (Soittakaa Cravenille ja pyytäkää häntä tänne!)»

»Voitte luottaa heidän herra Craveniinsa, herra Tophampton, sir», vakuutti Henderson suopeasti. »Teillä on hyvin samanlainen vartalo kuin eräällä loordi-vainajan läheisellä mieskohtaisella ystävällä, jonka vaatteet herra Craven aina ennen leikkasi.»

»Ja hänen vaatteittensa leikkaaminen olikin todellinen nautinto», huomautti herra Craven, sijoittaessaan mittanauhansa Topin vuorimaiselle rinnalle. »(Satayksi ja puoli satakaksi, sanokaamme.) Joskin hän oli hiukan sanoisinko muistopatsaan mallinen? — oli nautinto leikata pukuja miehelle, jolla oli sellainen vartalo… Mutta siinä se nautinto olikin», lisäsi hän synkemmin, »viime vuosina; siinä se oli kaikki».

»Mitä tarkoitatte?» kysäisi Top.

Herra Craven ja Henderson vilkaisivat toisiinsa tuikeasti ja olisivat olleet valmiit lyömään vetoa, ettei se herrasmies, jonka pukuja leikkasi nautinnokseen, käsittänyt, mitä puvun maksaminen merkitsi; hän siirtyi räätäliliikkeestä toiseen kautta koko West Endin. Ei koskaan vähääkään rahaa hänen laskunsa maksuksi. Ei milloinkaan. Maailman huonoin epävarma saatava.

Avomielinen Top virkkoi: »Minua kummastuttaa, miten jotkut sellaiset miekkoset elävät.»

»Oh! He elävät kyllä, sir; he elävät. (Vyötäiset seitsemänkymmentäkuusi — ei, vaan ne seitsemäänkymmeneenkolmeen ja puoleen.)»

»Vyötäiset seitsemänkymmentäkolme ja puoli», mutisi mittakirjaa hoiteleva apulainen.

»Ja nyt ne liivit —»

Aina vain »ne» liivit, »ne» housut, »se» frakki, ikäänkuin muita samanlaatuisia ei olisikaan koko tällä taivaankappaleella; ja huippusaavutus oli Topin kuulema, leikkaajan apulaisen hänen oppaalleen kuiskaama tervehdys: »Miten on sen vanhan terveyden laita?»

»Entä ne napit?»

Nappi kuin nappi Topista; pyöreä esine, joka piti koossa vaatekappaleita, kun se tungettiin puolittain kimmoisen, napinläveksi nimitetyn raon lävitse.

Näistä asiantuntijoista »ne» napit merkitsivät hartautta, taidetta, elämäntyötä.

Solahti puoli tuntia, ennenkuin saatiin ratkaistuksi, että tällä kertaa olivat helmiäisnapit sopivat.

Sitten:

»Herra kai tarvitsee sieviä kalvosimia?»

»Ei, kiitos; minulla on», vastasi Top. Mutta samassa Henderson keskeytti:

»Hän tarvitsee kalvosimia.»

»Juuri sellaisia, joihin tällä hetkellä mielihyvin työntää kätensä», jupisi muuan asiantuntija. »Aivan samoja, joita Cartierilta teille tarjottaisiin — Hävytöntä, kuinka paljon jotkut heidänlaisensa hyötyvät. Kaskenko —»

»Näyttäkäähän niitä minulle», sanoi Henderson yksikantaisesti,

»Olette oikeassa; soitan heti ylös… (Käskekää herra Lewinskyä!)… Ne ovat täällä, ennenkuin olemme suoriutuneet aamupuvuista.»

Niin ne olivat.

»Mustaa kangasta shakettipuvuksi?»

»Tumman harmaata, arvelen. Reunustus, tietysti», määräili isoisänisän orja, joka nyt ilmeisesti jälleen oli omalla maaperällään ja oikealla alallaan vietettyänsä kuolettavan ikävän vuoden Oxfordin vuokrakasarmialueella. Kuinka innokkaasti hän keskusteli kashmirikankaisista housuista ja pahoitteli valkeita rusetteja, joiden kiinnittäminen oli usein niin vaivaloista! Con amore hän otti esille pienen muistikirjan merkitäksensä siihen, millaisia kauluksia oli piakkoin tilattava. »Niin, kolmenlaisia ensi tilassa. Pystykauluksia illaksi; ei saa unohtaa myöskään kaulanauhoja, muutamia tusinoita», mutisi Henderson. »Kääntökauluksia aamupukua varten. Pehmeitä kävelypuvun kanssa käytettäviksi —»

»Kuusi kävelypukua hän tarvitsee, vähintään.»

»Kuusi?» luiskahti kauhistuneelta Topilta.

Hänestä ei kukaan näyttänyt rahtuakaan välittävän. (»Keneksi ja miksi», aprikoi Top ohimennen, »saattavat kaikki nämä miekkoset minua luulla?») Nyt kiskottiin hyllyiltä kangaspakkoja, ne laskettiin pöydälle, kangas levitettiin, asiantuntijat katselivat ja hypistelivät sitä, pohtivat.

Ja jos te, joka olette tyttö, kuvittelette miesten pukujen vaativan vähemmän aikaa ja päänvaivaa kuin herttuallisen perheen hoviesittelyä varten valmistettavan ensikertalaistyttären asuun uhrataan, niin ette ole liikkunut niissä Piireissä, joissa loordien kamaripalvelijat oleksivat.

»Ensiksi tulee yhden olla merensininen —»

»Sitten tuollainen vaalean hopeanharmaa, melkein aluminiuminvärinen.
Niin. Tehkää se oikein sirosti, se puku.»

»Hieman liian vaalea herralle, eikö teistäkin?»

»No, enpä tiedä — Tämä vivahdus on parempi. Niin, tätä.»

»Sitten tumman harmaa. Juuri niin. Ukkospilven vaikutus; se sopii sangen hyvin.»

»Herralle ei sovi nuuskanvärinen, vai mitä? Liian vaalea. Vahinko! Ihan liian vaalea. Mutta nyt sen keksin. Mitä arvelette melkein luumunvärisestä?»

Kaikkia asiantuntijoita miellytti melkein luumun värinen tavattomasti.

»Siinä se… kahdet housut jokaiseen pukuun, muistattehan.»

»Entä mitä arvelette tällaisesta mustasta takista, jota hän voisi käyttää minkä kanssa hyvänsä? Näyttäkäähän minulle lisää malleja.»

»Minä» oli »Henderson».

»Meidän sopisi hyvin valita myöskin urheilutamineet, kun kerran olemme täällä.»

»Pari retkeilytakkia hän tietysti tarvitsee. Kahdet tai kolmet polvihousut. Neljät tai viidet harmaat», valui Hendersonin suusta hänen joka minuutti yhä enemmän lämmetessään, »ja kuudet valkeat flanellihousut sopii meidän samalla tilata. Ne hän tarvitsee Rivieralla oleskellessaan.»

Huuliaan kostuttaen Top suoritti luonteenomaisen liikkeensä, avasi suunsa ja sulki sen jälleen.

»Nyt paitoja. Kuka sitä puolta hoitaa?»

Mutta tästä puolesta ei Henderson keskustellut herra Cravenin ja hänen — olin vähällä sanoa: joukkueensa kanssa. Määrättyään ensimmäisen sovittamisen ajan ja sanottuaan jäähyväiset herra Cravenille ja hänen taiteilijakumppaneilleen lähti Henderson Topin kanssa kolean usvan täyttämälle Jermyn-kadulle ja mainitsi, että hän kyllä tunsi paitaväen.

»Tänne, sir… Kas, hyvää huomenta, herra Battl… Niin; ei liene nurisemista… Suvaitsetteko katsoa, joutaako herra Smithson luoksemme?»

»Kaikki nämä ihmiset näkyvät tuntevan teidät, Henderson», huomautti Top.

»Tuntevan, minut, sir? Niin, sir, minulla on aina ollut koko joukko tuttavia West Endissä», myönsi Henderson, joka onnettoman kuningas Henrik ensimmäisen lailla ei koskaan hymyillyt, vaikka eräänlainen väre joskus väänsi hänen Alfred Lesterin kaltaisia piirteitään. Nyt ei sitä näkynyt.

Taaskin Henderson syventyi mässäilevään määräilyyn; tämä tapahtui alakerroksessa, eräänlaisessa kirjastossa, jonka hyllyt olivat täynnä paitakoteloita.

Tähän saakka oli nuori Top paitoja ostaessaan vain maininnut patsasmaisen kaulansa paksuuden ja ottanut sen, mitä hänelle annettiin.

Kuinka räikeän vastakohtaista oli Hendersonin menettely.

Hekumoiden Henderson antautui tähän tehtävään. »Kokosilkkisiä alusvaatteita… kohtalaista… Muodikkaita sukkia hän myöskin tarvitsee… silkkisiä. Eikö teillä ole hienompaa lajia kuin nuo? Niin, noita, joiden varret ovat à jour. Färsaarelaisia villapaitoja on kai yläkerrassa?… Joitakuita yksinkertaisia päällysvaippoja myöskin… Noita, joissa on ylöspäin kierrettävä kaulus, pidän … ei, ei… en pidä noista halvoista, joissa on ainoastaan reunus mallikas… Skotlannin matkalaisia… jos kerran färsaarelaista, niin färsaarelaista. Uskotteko, että sivuutin Ivyyn menevän herrasmiehen, jolla oli kalastajan villapaita kävelypuvun alla? En pidä sellaisista», puhui Henderson itsevarmasti. »Niin, en pidä siitä; teatterimaista tai ei, oikein se ei ole… Värillisiä käsineitä sitten. 'Yksi käytettäväksi, toinen näytettäväksi, oli loordi-vainajan tapana sanoa kaikkiin pukuihin nähden. Käsineet —»

»En käytä käsineitä; inhoan niitä!» kivahti Top. (Siitä ei välitetty.)

»Hän tarvitsee useita pareja… Juhlapukua —»

»Totisesti aika räikeitä!» moitti Top sävyisesti räpytellessään silmiänsä, kun hänen eteensä levitettiin loistava, futuristinen silkkikasa.

»Hän tarvitsee jotakin, missä on hiukan väriä. Kas noin, noita himmeitä paisleylaisia ei enää valmisteta… Eivät ne näytäkään miltään.»

»Pyjamia… Housunkannattimia…»

»Sukkanauhoja…»

»Osoiteko? Kyllä. Annan teille osoitteen», virkkoi Henderson — ja se oli hänen tehtävänsä ainoa kohta, jota hän ei suorittanut innokkaasti.

Päivät kuluivat; ja koko tämän ylettömän ostelun ja sovittelun aikana kaikki nämä housumaailman taiteilijat, nämä paitamiehet, takkimiehet, hattumiehet ja kenkämiehet — kenkämiehille sopisi omistaa kokonainen luku, mutta ei tässä kirjassa! — kaikki nämä asiantuntijat kohtelivat nuorta Harry Morse Tophamptonia ikäänkuin hän olisi ollut lyijyinen Apollon patsas, joka heidän oli pystytettävä jalustalle jonkun upean englantilaisen talon alueelle.

Persoonattoman riemuisesti he puhuivat hänen uuden asunsa sopimisesta.

»Kaunis», kehuivat he häntä katsellessaan, »kaunis», Mutta he eivät tarkoittaneet hänen herkulesmaista vartaloaan eivätkä hänen Venuksen-suutansa, vaan hänen sinistä sarssitakkiaan.

»Eiköhän pitäisi olla hiukkasen väljempi täältä kainaloista, herra
Craven?» (Räätälinliidun terävä särmä jätti valkean viirun kankaaseen.
Krip —)

»Selkä on moitteeton, kaiketi? Moitteeton. Voisikohan parantaa tuosta…»

»Malttakaahan, jahka näette harmaan…»

»Ahaa! Tuo saisi olla hieman tilavampi vyötäisiltä.» (Herra Cravenin kädet nykivät molemmin puolin rinnushepeitä, nykivät nykimistään, lempeän pakottavasti muovaten Topin vartaloa harmaaseen takkiin.) »Kas niin, siinä se on… Muistanpa, että kerran kun hän, tiedättehän, Henderson, poistui täältä yllänsä minun valmistamani puku, astui sisälle herrasmies — hän oli hyvin nuori herrasmies, palveli silloin lento voimissa. Hän sanoi minulle-. Täälläkö valmistetaan puvut sille miehelle, joka juuri lähti täältä?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi: 'Täälläkö on tehty se puku, joka oli hänen yllään?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi: 'Käyttääkö hän kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Ei, sir; hän ei käytä kureliivejä.’ Hän sanoi: 'Voisitteko saada minut näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Varmasti, sir, voisimme saada teidät näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä.' Hän käski meidän ottaa mitat itsestään heti paikalla; eikä hän ole meistä luopunut. Hämmästyisitte, jos mainitsisin teille hänen nimensä —»

Hendersonin kasvot olivat järkkymättömän ilmeettömät, kun hän virkkoi vain: »Hihat rahtusen liian pitkät!»

»Pitkätkö?… Puoli sentimetriä siis.» (Nips.)

»Ja sitten, malttakaahan!… Niin! Enkö puhunut teille siitä luumunvärisestä? Siitä melkein luumunvärisestä? Puhujahan teille!»… Kuiskaten:

»Se on viehättävä.»

»Top, vähäisin, mitä voit tehdä hyväkseni», selitti hänen serkkunsa Phyllis muutamia päiviä myöhemmin, »on se, että annat minulle yhden noista pahvirasioista, joissa ne tulivat, ompeluvehkeitteni säilytyskopaksi. Niin, se isoin, jonka kannessa on leijona ja sarvikuono ja se nimi. Ajattele hän, kuinka hienon leiman se antaa meidän halvalle arki huoneellemme! Vieraat kuvittelevat Guyn hankkivan Pukunsa sieltä.»

Gertrude lisäsi: »Vähin, mitä voit tehdä minun hyväkseni, on se, että lainaat tuollaiset — ne kai ovat pyjamat? — ylleni seuraaviin naamiaisiin. Myöskin lainaan sulhasmiehen juhlapukuasi. Minun suorastaan täytyy. Aion kirjoittaa lyhyen kertomuksen», jatkoi hän, »lyhyen kertomuksen Topin uusista vaatteista ja panna sen nimeksi: Kirkkaammat höyhenet’. Mottona on säkeistö:

Keväällä

(Tässä tapauksessa kyllä on marraskuu!)

Keväällä kyyhkyn puhdistuneen kirkkaammin hohtaa höyhenet

(Kuvitella herra Tophamptonia puhdistuneena kyyhkysenä!)

Keväällä miehen rakastuneen —

Älä työnnä meitä ulos huoneesta, Top! Emmehän ole vielä nähneet puoliakaan.»

Tämä tapahtui seuraavana sunnuntaina, sittenkun Topinkin kaikki uudet vaatteet olivat saapuneet kotiin, ja kokoontuneet serkut tahtoivat välttämättä tehdä kotivierailustaan kapiojuhlan.

Yllänsä uusi melkein luumunvärinen kävelypukunsa Top seisoi tai pyri nähtävänä pienessä makuuhuoneessaan. Sen luostarimaiseen yhden hengen sänkyyn oli kasattu valtava läjä Jermyn-kadulta, Bond-kadulta ja Piccadillystä koottua saalista. Laudoituksen piilottivat kiiltävät ja välkkyvät saapas- ja kenkärivit. Kuinka intohimoisesti Henderson niitä kenkiä rakastikaan! Kuinka vitkallisesti hän liikkuikaan poistaessaan niistä nauhat, ennenkuin puhdisti ne, kiilloittaessaan niitä, pingoittaessaan ne lestille. Hatut koristivat Topin lipaston kantta. Itse uhrin ympärille olivat ryhmittyneet Gertrude, Gertruden Eric, Phyllis, Tossie, Joan, Madge, Madgen John, Madgen pikku poika Rex, Phyllisin Guy, joka piteli Bubblesia, rouva Mundy ja Helen.

Ja nyt Helen, joka oli aina laskenut pilaa Topin kömpelötekoisesta, jäykästä sarssipuvusta, Topin vanhasta, sammalenvärisestä, vanhasta norfolkilaisesta villapaidasta, Topin laatikkomaisista kengäntölkeröistä, oli ainoa serkku, joka ei purkanut ihastustaan Topin uusien vaatteiden johdosta.

Toiset tekivät sen hänenkin puolestaan.

Vihdoin Madgen John kysäisi: »Mutta mies, eikö mieltäsi kalva halu päästä entisiin tamineihisi?»

Voi, siinä murhe! Hänen työssä käytettyjä pitkiä mekkojaan, opistotakkiaan ja potkupalloasuaan lukuunottamatta ei hänelle oltu jätetty ainoatakaan riepua vanhoista vaatteistaan.

Hylätty asu (jota hänen pukujansa sovitelleet asiantuntijat olivat aina käsitelleet niin ivallisen varovasti) oli myyty.

Isoisänisän toivomuksen mukaan oli sillä tavoin kaupustelijoilta saaduilla rahoilla lyhennetty räätälien laskujen kokonaismäärää.

»Kuinka kuvaavaa!» huudahti Gertrude. »Katsoen siihen, hyvät ystävät, että yksistään kaulusvehkeiden» —' hän heilutti oranssin- ja kermankirjavien pyjamien lahkeita kuin silkkistä viiriä — »katsoen siihen, että pelkkien kaulusvehkeiden on täytynyt maksaa runsas satanen! Ja otaksutko sitäpaitsi, että hylättyjen vaatteittesi hinta kokonaisuudessaan joutuu takaisin isoisänisälle? Kuka ne myy?»

»Hänen palvelijansa.»

Eric, hoikka, tummasilmäinen, teatteritoimistossa työskentelevä nuori mies, joka oli palvellut rintamalla, virkkoi: »Uskaltaisin lyödä vetoa, että se lurjusmainen Henderson» entinen vankilanasukas, on saanut koko hyvin paikatuksi laskujaan tässä hommassa.»

»Joka tapauksessa hän on hankkinut herra Tophamptonillemme komeat höyhenet», kehui Gertrude. »Talla pikku kasalla» — hän viittasi vuodetta peittävään ylelliseen vaatteusläjään — »pojan pitäisi päästä kiinni tai irti!»

Top kalpeni.

Sinä yönä vaivasi Topia kammottava painajainen. Hän näki unta, että hänen yllään olivat hänen kaikki uudet vaatteensa, kaikki yhtä aikaa.

Kokosilkkiset alusvaatteet. Kuusi kävelypukua. Musta takki, jota sopi käyttää kaikkien kanssa — Topilla oli sen lisäksi shaketti, smoking, frakki ja viidet valkeat liivit. Niiden päälle hän oli kiskonut molemmat päällystakit ja paksun autoilunutun. Hänen päässään huojui kyhäys, jossa olivat »silkkipytty», oopperahattu, »knallit», pehmeä, harmaa huopahattu ja monet lakit. Parhaillaan Top nyki, tuskaisesti nyki käsiinsä seitsemättätoista säämyskänahkaista käsinepariaan, kun hän alaspäin vilkaistessaan huomasi jalkansa.

Hänen jalkansa olivat kuin norsun jalat; niissä oli lukematon määrä erilaisia sukkia ja pitkiä sekä polvihousuja.

»Millä vietävän tavalla», tuskaili hän unissaan, »minä käyn polvilleni tällaisena?»

Hiessä kylpien hän heräsi.

»Ah!» huoahti hän.

Mutta hänen mielensä, joka oli keventynyt hänen huomatessaan, että hänen yllänsä olivat vain yhdet uudet pyjamat, masentui uudelleen hänen muistellessaan.

Soidinhöyhenet (Gertrudin kamala sana vaivasi häntä) olivat nyt täysin valmiina. Ja se merkitsi, että morsiamen etsinnän piti nyt alkaa.

»Apua!» ähkyi Top.

VI luku

Vaaleaverisen lumousvoima

Pian senjälkeen oli Harry Morse Tophamptonilla, joka oli lähetetty etsimään sievintä tyttöä, onni kohdata hänet, joka koko kuningaskunnassa tunnetaan Britannian kauneimmaksi vaalea veriseksi naiseksi.

Vaalea verinen!

Se sana loitsii mieleen kaunottarien kuvia.

Tämän huomautuksen lausui tietenkin Gertrude, jolla, samoin kuin kaikilla muillakin Mundyn perheen jäsenillä, oli tuuhea, tumma tukka, syvän harmaat silmät ja sysimustat kulmakarvat.

»Jokainen kohtalaisen soma vaaleaverinen tyttö», jatkoi tämä tummaverinen, »on hauskemman näköinen kuin sievinkin tumma kaunotar. Hurmautuneina ja ihmetellen ihmiset sanovat: 'Hän on hyvin vaaleaverinen.' Sävy on kokonaan toinen, kun huomautetaan: 'Hän on hyvin tumma!' (ja aprikoidaan, onkohan tyttöä pyyhkäisty tervasudilla). Jos minun milloin on puristettava kuvalukemistokertomukseni mahdollisimman vähäsanaiseksi, kirjoitan aina, että sankarittareni on vaalea. Siten säästyy sana. Minun ei tarvitse lisätä, että hän on viehättävä vaaleaverinen. Se on itsestään selvää, ainakin miehistä.»

»Vaaleaverisillä alkaa olla harvinaisuuden arvo» niin on asia», selitti nuori Eric, jonka joskus epäiltiin lueskelevan. »Sivistyksen väitetään vähitellen tummentavan eurooppalaista rotua. Sinikeltaiset ja puna vaaleat sekaantuvat muihin väreihin! Ruskeat silmät ja musta tukka tummentavat puhdasta pohjoista laatua. Ja niinpä keskinkertaisessa, kohtalaisessa, sekavärisessä ihmisessä kehittyy uusi kaipaus — vaaleaveristen ihailu!»

»Sen mainitseminen todistaa huonoa makua, kun ajatellaan, kuinka perin mustasta variksenpoikueesta te kaikki miehet olette ottaneet vaimonne», huomautti Phyllis. »Mutta minä puolestani ihailen täydestä sielustani vaaleaverisiä. Pidän heitä kaikkia korkeampaan rotuun kuuluvina, itseäni ylempinä, ihan samoin kuin minä itse olen neekerinaista ylempi. Ajatella vain vaaleaverisen pukeutumista! Hän on hauskemman näköinen kuin tummaverinen kaikissa tummaverisen omissa väreissä; sitten hän näyttää taivaalliselta kaikissa sinisen vivahduksissa. Minä suunnittelun sinisiä ja esikon värisiä morsiuslahjoja Topin mallikelpoiselle tytölle.»

Top näytti niin äreältä kuin hänen piirteensä suinkin saattoivat näyttää.

Tällaista ja paljon muuta puheltiin vaaleaverisistä, kun jotkut serkut olivat elävistä kuvista palatessaan poikennet illan kuluksi juomaan kupin äidin suklaata, tavanneet Topin otsa rypyissä istumassa hydrauliikkaa käsittelevän teoksen ääressä ja puhelleet hänelle elävienkuvien tähdestä, oka oli esiintynyt Lapsivampyyrin nimiosassa.»Hänen ihonsa», selitti Gertrude, »täytyi näyttää, sen saattoi erottaa, ihan kuin kermalta, johon on sekoitettu pisara klaret-viiniä!»

»Ja valkealla kankaallakin näki, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi huhtikuisen taivaan värisinä heloittavaa lautasta!»

»Ja hänen ihanan kultaiset kiharansa loistivat kuin takaapäin valaistut pilvet auringon laskiessa.»

»Millaiset mahdollisuudet on surkealla tummaverisellä tyttö-pahasella, kun sellaisia keijuja käyskentelee maan pinnalla?» surkutteli Phyllis nauraen. »Onhan tosin laulu:

Jollet tumman lempeä tunne, et lempeä tunnekaan!

Mutta kukaan ei ota sitä vakavalta kannalta. Jopa Shakespearekin, silloinkin kun hän kiihkeimmin rakasti sydämensä tummaa valtiatarta — niin, hänenkin oli kirjoitettava kilometrittäin puolustelusonetteja tämän hairahduksensa selitykseksi! 'Musta kuin manala, tumma kuin yö', niin hän naista kuvasi.»

»Se vain on surullista, että Top itse on ihan vaalea.»

»Ei se haittaa. Minusta on värien sopusointu ihmisissä aina paljoa parempi kuin värien vastakohtaisuus! Taivaan tähden siis, Top, valitse vaaleaverinen tyttö, teethän niin?»

»Hm!» Se oli Topin antama lisä keskusteluun.

Hän ei aavistanut, mikä häntä odotti vielä samalla viikolla.

Se — etsivän Topin ja hänen ensimmäisen mahdollisen morsiamensa välinen kohtaus — sattui kirkkaana aamuna Hyde-puistossa.

Tophampton, mukanaan toinen Jones-niminen insinöörinkokelas (niin, hän oli walesilainen), oli hilpeässä touhussa hyvin loitolla meidän tyhjänpäiväisestä naismaailmastamme, jonkinlaisissa niin sanotuissa »punnitsemis»-puuhissa, kun hän kohtasi —

Voidaanko puhua tytön »kohtaamisesta», kun tyttö äkkiä singahtaa aurinkoisesta syysilmasta hevosen kaulan ylitse miehen syliin ja hautaa hänen kasvonsa pehmeään, kiharaan tukkaan, joten toinen ei vähään aikaan tajua, mitä on tapahtunut?

Tapaturma tietysti; se olisi saattanut olla erittäin ilkeä tapaturma. Tytön ratsu oli pillastunut ja laukkasi hillittömästi tallirengin ja parin ratsupoliisin ajaessa sitä kiihkeästi takaa; Varisseiden lehtien peittämällä ruohikolla rauhallisesti työskentelevät insinöörinkokelaat yllätti häiriö, kavioiden töminä, häly, luikkaukset ja kirkaisu, kuin susi lammaskatraan.

Topin kumppani huusi:

»Varo — Top!»

Mutta Top oli jo ponnahtanut pystyyn, oivaltanut tilanteen ja tarttunut ison, korskuvan, kastanjanruskean hevosen suitsiin. Tallirenki saapui paikalle; ratsupoliisit saapuivat; uuteen, muodikkaaseen asuun puettu hentorakenteinen nuori nainen, joka oli kyyröttänyt ratsun niskassa, pudota tupsahti Topin rinnalle, huohottaen, hatuttomin päin, syksyisen auringon takaapäin valaistessa hänen runsashiuksista tukkalaitettaan, joka ei ollut muodikas, mutta kyllä vaikuttava, ja joka oli osunut Topin silmille. »Ooh», ähkäisi tyttö, soluttautuen pienten, saappaiden verhoamien jalkojensa varaan. »Olette pelastanut henkeni —»

»Niin», virkkoi Top ankarasti. »Teidän ei pitäisi sahata hevosen suupieliä tuolla tavoin; ettekö sitä tiedä?»

»En ole ratsastanut paljon — vielä», selitti tyttö kasvoillaan hymy, joka tarttui nopeasti keräytyneeseen väkijoukkoon, Topin kumppaneihin, ratsupoliiseihin, lapsenhoitajattariin, kahta koiraa opettavaan kookkaaseen tyttöön ja Topiin. »Mutta olen teille niin kiitollinen… Oi, hattuni — kiitos… Teidän — teidän on tultava käymään luonani», lisäsi hän kuninkaallisesti.

Tämä tuntui Topista »rohkealta». Minkä ihmeen tähden hänen pitäisi mennä käymään tytön luona? Kuka oli tämä pörröpäinen heilakka, jonka ratsastusasu oli ihan uusimman kuosin mukainen ja joka selvästikään ei erottanut hevosen suupieliä käsisahasta? Hän oli estänyt tytön katkaisemasta hupakonkaulaansa; minkä tähden tyttö otaksui, että heidän oli uudelleen tavattava toisensa?

»Tulkaa tapaamaan minua harjoitusten jälkeen jonakin päivänä tällä viikolla», lisäsi hän lapsellisen tärkeänä, mikä teki vastustamisen mahdottomaksi, painaen samalla hatun kiharoilleen kuten tulentukahduttajan kultaisen liekin peitteeksi. Tavattoman suurien, sinisten silmien tähyillessä Topin kasvoja hän sitten jatkoi: »Te kai tiedätte, kuka olen — tiedättehän?»

»En», vastasi Top.

»Oi, ettekö? Todellako? Arvelin — no niin! Tietysti olen toisennäköinen tässä asussa. Tämä minä oikeastaan olen», ilmoitti pelastettu tyttö. Hän kaivoi hienosti valmistetun takkinsa taskusta käyntikortin.

»Nyt otaksun teidän kuulleen puhuttavan minusta», virkkoi hän hymyillen.

»Neiti Bébé St. Clair.» Sen nimen Top luki.

Missä hän oli nähnyt sen aikaisemmin? Hän oli sen nähnyt. Hän oli varma siitä, että oli sen nähnyt. Hän oli lukenut sen… niin, tuonneittain suunnattomasta ilmoitustaulusta Beai-kadun varrella. Niin, ja Oxfordin vuokra-alueen kohdalla pysähtyvien omnibus-vaunujen seinistä… ja, tulimmainen! ohjelmasta, jonka serkut olivat näyttäneet hänelle eilenillalla tultuaan elävienkuvien teatterista. Niin. Tämäkö oli se tyttö? Hän ei näyttänyt lainkaan siltä! Hän oli ihan tavallisen näköinen, jollei oteta lukuun hänen pöyheätä, vaaleata tukkaansa ja ällistyttävää ratsastustapaansa… mutta nyt hän, Top, oli selvillä siitä, kuka tyttö oli.

Mutkattomasti Top virkkoi: »Olette filminäyttelijätär, eikö niin?»

Niin hän sanoi — juuri siten! — neiti Bébé St. Clairille! Kuten
Helen myöhemmin huomautti, olisi hän yhtä hyvin voinut sanoa sen
Felix-kissalle.

Neiti Bébé St. Clair ei tällöin ollut paljoakaan yli seitsemäntoista vuoden.

Nuorempana kuin Helen Mundy hän oli äkkiä saavuttanut maineen voittamalla tuhannen punnan kauneuspalkinnon, jollaisia viimeisen vuosikymmenen aikana on käytetty jokapäiväisten kuvalehtien levikin enentämiseksi. Senjälkeen oli haastateltu nuorta neitoa itseään (»Ei kukaan ollut sen hämmästyneempi kuin minä») ja hänen vanhempiaan (»Oli kokonaan isän keksintöä lähettää lehdelle Babystä peräpuutarhassa otettu pikakuva»).

Baby oli sitten kääntänyt nimensä ranskankieliseksi ja eronnut kauppakoulusta ottaaksensa vastaan hänelle operettinäyttämöllä tarjotun paikan.

Täällä ei tuhannen punnan kaunottaren menestys ollut sukeutunut varsin loistavaksi. Pian senjälkeen hän oli siirtynyt äänettömälle näyttämölle.

Siellä hän oli löytänyt alansa —tuntenut kutsumuksensa! Hänellä oli se etu, että hänet voitiin suoranaisesti luokittaa. »Toinen Mary Pickford», oli hänen liikanimensä, ja pian lause »Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar» kiteytti hänen menestyksensä.

Se nimi oli kaikkialla. Ei ainoastaan valkealla kankaalla ja ilmoitustauluissa. Silloin, isoisänisän oikullisen suunnitelman aikana, ei voinut avata seuraelämän kiiltosivuisia viikkolehtiä näkemättä niissä koko sivun täyteistä, huolellisesti valotettua ja retusheerattua valokuvaa, jonka täydennyksenä oli silkkivaippa, helminauha ja Keatsin säe. Eikä voinut lukea tarua kauneus voiteen, hammasvoiteen tai hiusveden aikaansaamista ihmeistä saamatta samalla tietää, että näitä aineita suositteli kuuluisa näyttelijätär ja filmitähti, neiti Bébé St. Clair, Britannian kiehtovin vaaleaverinen kaunotar, joka myöskin »hoiti työskentelyn kuluttamia ja väsyttämiä hermojaan säännöllisesti käyttämällä sitä ja sitä virkistysainetta».

Kaikkialla oli tuo huolekkaasti valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä — nuo levällään olevat, tyttömäisen avoimesti tuijottavat silmät —tuo sydämenmuotoinen suu.

Ja Top kysyi häneltä, oliko hän filminäyttelijätär!

Se rikkoi jopa sen miellyttävän, sateenkaaren väreissä kimaltelevan kuplan, jossa tämä lapsi oli elänyt kuukausi määriä. Mikä uutuus!

Kummako, että hän tähysti tätä kookasta nuorukaista, niin että hänkin tuntisi Topin myöhemmin (hän, joka »ei pannut merkille kasvoja»)? Kummako, että hän lausui sen suunnattoman filmiatelierin nimen ja osoitteen, jossa hän huomisesta alkaen työskentelisi eli, kuten hän itse sanoi, »tekisi kuvia», mainitsi Topille, mikä omnibusvaunu veisi hänet sinne, ja lupasi, että Top saisi tiedustaa häntä.

Topia ei haluttanut mennä.

Velvollisuus ajoi häntä menemään… Kaikki oli niinkuin olla pitikin, mutta siihen asti hän ei ollut tehnyt muuta kuin sallinut Hendersonin (kuten hän lausui) »pukea hänet tällaiseksi nukeksi»… Jonkinlaisiin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Jollakin tavoin hänen oli alettava. Entä jos alkaisi tästä tytöstä? Hän, Top, ei pitänyt häntä haaveita herättävän ihastuttavana. Monen monet muut ihmiset varmastikin pitivät. Muutoin hän ei olisi saanut sitä palkintoa. Esittiköhän hän yli-inhimillisen kauniiden sankarittarien osia? Sitäpaitsi, jos kävisi kaikkein pahimmin (millä Top tarkoitti tämän tytön valitsemista virheettömäksi tarjokkaaksi), vapauttaisi se hänet paljosta vastuunalaisuudesta.

Kukaan (sillä sanalla Top tarkoitti isoisänisää) ei voisi väittää: »No niin, sinä et ole kauneuden tuomari!» Hänen sopisi vastata: »Katsokaa tätä tyttöä! Hän on palkittu vaaleaverinen kaunotar!»

Luonnollisesti ei asia ollut niin pitkällä. Eikä sinne saakka tarvittu joutuakaan, rohkaisi Top mieltään.

Mutta hänen oli oltava rehellinen ja pantava asia alkuun! Hän luopuikin päätetystä jalkapallo-ottelusta; hän oli päästänyt Jones-nuorukaisen sijaisekseen, kun hän eräänä iltapäivänä yllään melkein luumunvärinen pukunsa (joka nyt oli melkein mukava, koska hän piti sitä päivät pääksytysten vilkaisemattakaan herttuallisen puvustonsa muihin vaatteuksiin) käveli filmiatelierille.

Leuka tiukkana hän astui halliin, jonka seinillä oli huomautuksia: »Liikkukaa hiljaa», »Tupakanpoltto kielletty» ja »Joukkoesityksiin pyrkivät tarjokkaat kaiteen tälle puolelle». »Joukkoesitys» tuntui hänestä pahanenteiseltä sanalta.

Vahtimestari, jonka puoleen hän kääntyi, silmäili häntä kummastuneena. Samassa meni ohitse valppaan näköinen, harmaapukuinen herrasmies, joka katsahti sinnepäin, seisahtui ja puhutteli tätä rotevaa, kukoistavan näköistä nuorukaista.

»Ahaa! Tekö olette neiti Bébé St. Clairin ystävä?»

»Niin», tuntui ainoalta mahdolliselta vastaukselta.

»Herra Tophampton, sama herrasmies, joka pelasti hänet puistossa? Niin, tunnemme tapauksen kulun hyvin! Mikä vahinko, ettei siellä ollut ketään meikäläistä ampumassa —»

»Ampumassa?» kertasi Top, joka ei ollut perehtynyt tähän ammattisanaan.

»Kuinka mainio yleisökuva siitä olisikaan tullut!» huoahti valpas herrasmies. »Meidän onnistui kuitenkin saada useita kohtia… Kovin hauska tutustua teihin, herra Tophampton. Tulkaa sisälle… Opastan teidät neiti St. Clairin puheille. Hän on ihmeellinen tyttö, kuten tiedätte! Hänellä on loistava ura edessään! Tulkaa sisälle.»

Talon koko hämmästytti Topia aluksi. Hänen insinöörivaistonsa oli sekin varsin avara. Liki puoli kilometriä käytävän päästä vastaiselle ovelle. Mutta tämä! Hänelle kerrottiin että se oli ollut lentokonetehdas. Se näytti pikemminkin Paddingtonin asemalta, viimemainittu kun katsottiin suurentavasta peilikatteesta. Se näytti siltä kuin olisi kymmenen Olympia-teatteria rakennettu siihen yhdeksi.

Top katseli ympärilleen näissä tilavissa, kajahtelevissa saleissa, silmäili niiden sokkeloisia laipioita ja lattioita, joilla virui kiemuroissa ja koukeroissa paksuja köysiä — eristysaineella päällystettyjä sähköjohtoja, kuten Top arvasi.

Tämä kiinnosti häntä. Elävienkuvien teollisuuden tämä puoli olisi olisi saattanut kiehtoa nuoren insinöörinkokelaan tuntikausiksi. Hän olisi mielellään tutkinut koko laitoksen, tunkeutunut salaperäisiin tarkastushuoneisiin, katkomishuoneisiin, pimeihin huoneisiin, huuhteluhuoneisiin. Hän olisi toivonut, että hänelle olisi näytetty tämän ihmeellisen koneiston sisäisin toiminta.

Turha toivo.

Häntä odotti ankarampi työ.

Tämä tyttö —

»Hän on harjoituksissa, täälläpäin», puheli Topia opastava valpas, harmaapukuinen herrasmies. »Tähän nähkääs oi järjestetty Yhdennentoista hetken pienen maalaistalon ulkopuoli, sen talon, jossa raju sademyrsky pidätti tyttöä. Näittekö sen kuvan, herra Tophampton? Ettekö? Mikä vahinko! Se oli ihmeellinen näytös. Luonnollisesti meillä oli oikeaa sadetta. Suoraan tuolta katosta, suihkustamme. Oli muka valtava myrsky: rankkasade pieksi noita majan ikkunoita. Niistä näkyivät tytön viattomat kasvot, joista kuvastui kauhua — 'On myöhäistä! Mitä minun on tehtävä? Mitä esimieheni sanovat, jos he saavat tietää minun olevan täällä, tämän miehen huoneessa?’ Bébé St. Clair esitti Liliania, tyttöä. Hän oli ihastuttava! Hänen ilmehtimisensä on ihmeellinen; ja olimme tiivistyttäneet koko lattian; vettä oli pari desimetriä. Perin onnistunut. Saadaksemme sitten sen vaikutuksen, että oli hirveä myrsky», jatkoi innostunut kertoja, »hankimme tuulta panemalla tämän lentokoneenpotkurin pyörimään. Avasimme nämä ovet ja ohjasimme ilmavirran suoraan suihkuun… Mutta te kai haluatte joutua näkemään tähtemme kuvaa tekemässä.»

Viivytellen Top tiedusti: »Miten pääsitte eroon parin desimetrin paksuisesta sadevedestänne?»

»Niin, me vain ajoimme sen pois, ajoimme sen pois. Ja nyt vien teidät majan lävitse. Kaikki kirvesmiestemmc työtä. Ja tätä kautta; tässä, nähkääs, on miljoonamiehen kirjasto. Sekin kaikki puuseppiemme käsialaa. Ette uskoisi, kuinka paljon työtä täällä on; kaikkia yksityiskohtia on mietittävä. Kas niin, olemme täällä. Uskotteko, että tänä aamuna ei kaikesta tästä näkynyt merkkiäkään. Tämä ympäristö —»

»Hattuni!» ähkäisi Top kääntyessään miljoonamiehen kirjaston takaisesta nurkkauksesta ja huomasi nähtävästi joutuneensa kirkkoon, jossa parhaillaan oli vihkimätoimitus käynnissä!

Tämäpä oli täydellinen painajainen, min samanlainen ja kuitenkin niin erilainen kuin ne näyt, jotka viime aikoma olivat häirinneet tämän morsianta etsimään tuomitun nuoren miehen unta.

Kuinka aristuttavasti kaikki tämä muistutti häitä.

Kirkon sisusta ja siinä hämärästi näkyjä, jotka muistuttivat Regent-kadun jäljennöstä: niin täynnä ne olivat tikkaita, rakennustelineitä, ulkonemia ja puolittain näkyviä, paitahihasillaan uurastavia työmiehiä.

Maalatut ikkunat — paperia vaiko musliinia? Patsaat! Palmut! Saarnastuoli! Penkit täynnä väkeä — ja millaista väkeä! Top ei ollut milloinkaan ennen joutunut kosketuksiin filmivalaistuksen kanssa. Outo hehku, jollaista ei koskaan ole ollut maalla eikä merellä, valaisi filmi seurakunnan kasvoja. Jos Top olisi innokkaasti käynyt taulukokoelmissa, olisi hänen mieleensä saattanut muistua loordi Leightcnin maalaus »Ja meri antaa kuolleensa takaisin». Näyttelijöiden kasvot näyttivät tuhkanharmailta kuin ruumiiden kasvot, tuhkanharmaat olivat vihkimistä suorittavan papin kasvot; tuhkanharmaat olivat myöskin vaippaan verhotun urkurin kasvot, joka urkujen ääressä istuen pani Vihkiäishymnin säveleet värähtelemään tämän taikanäyn yllä.

»Harjoituksissa me käytämme aika paljon musiikkia», selitti innostunut saattaja. »Se lisää oikeata tuntua ilmakehään.»

»Ymmärrän», jupisi Top. Hän mietti: »Hyvä Jumala, SE olisi ihan tällaista.»

Voimakkaammin kuin tämän pahaenteisen hautajaisveisun (jollaisena Top sitä piti) pauhu kuului äkkiä potkupallokilpailujen erotuomarin pillin kimeä vihellys.

»Väliaika?» ajatteli Top.

Hän muisti sitruunia, muisti usein viruneensa selällään savisella kentällä, jotta hengitys tasaantuisi! Kalpean marraskuisen iltapäivän ilma, jalkapallokentän huudot, poljetun ruohon, ponnistaneiden ihmisten haju! Veri kuumana, innostus ylimmillään hänen lempiurheilussaan… Kuinka Top kaikkea sitä kaipasikaan!

Mutta pian hän malttoi mielensä, palasi näiden ventovieraiden harrastusten näyttämölle.

Tämä, niin, tämä kuvanvalmistaminen, kuten he sitä nimittivät, oli joistakuista näistä ihmisistä todellista elämää. (Topin Jumala!)

Filmikirkon päässä olevasta uima-altaalta näyttävästä paikasta syöksähti nyt esille muuan henkilö, joka tosiaankin oli omassa elementissään, pitkä, ruskeapukuinen mies, jolla oli innostuneen, henkevän näköiset kasvot, päässä leveä hellehattu ja ääni kuin sumutorven toitotus.

Se mylvi: »Rahvas!»

»Tuo», selitti Topin opas, »on taitavin näyttämöohjaajamme — herra
Frederick Peters».

Herra Peters päästeli raikuvia karjauksia.

»Nyt! Rahvas! Kaikki penkeissä olevat ihmiset alkavat hälistä kiihtyneesti!»

Kaikki penkeissä istuvat ruumiit joutuivat kuin sähkövirran vaikutuksesta peloittavaan, elämää muistuttavaan liikkeeseen.

»Katseet morsiameen päin nyt! Kaikkien katseet morsiameen päin!» kajautti sumutorvi. »Eteenpäin nyt! Eteenpäin; ei liian ripeästi; tasaisesti! Tulkaa, Bébé!»

»Kas niin! Tuolla hän on, herra Tophampton.»

Niin, siellä hän oli, pääosan tyttömäinen esittäjä filminäytelmässä, jota Top sai myöhemmin katsella elävissäkuvissa viimeistellyn upeassa asussa, jonka te otaksuttavasi kaikki olette nähneet ja jota olette ihailleet —

RAKKAUSAVIOLIITTO
Pääosassa
NEITI BÉBÉ ST. CLAIR
(Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar)

Kuinka liikuttava kappale se olikaan! Rakkausavioliitto!

Myöhemmin helIytti morsiamen nuorekas kauneus rouva Mundyn kyyneliin. Se kirkkokohtaus oli niin vakuuttavan hyvästi esitetty, että se osui sydämeen… Se osui — se oli järjestettykin osumaan — moniin sydämiin.

Kuinka monet ihan nuoret tytöt kuvittelivatkaan itseään tuon harvinaisen kauniin pikku olennon sijalle, joka näytti avuttomalta, Paquinilta tilatun morsiuspuvun yllä häilyvään pitsiverkkoon takertuneelta perhoselta! Juuri sellaiselta pitäisi heidän ihannemorsiamensa näyttää, levittää vaaleaverisen lumousvoimaa kaikkiin, jotka hänet näkevät.

Kuinka monet nuoret miehet ovatkaan (otaksuttavasti itsetiedottomasti) ottaneet sen — tai sentapaisen — kuvan unelmiensa esineeksi! (Joskus, jossakin sellainen tyttö.)

Ja kuinka monet nuoret miehet, jotka myöntävät olevansa haaveilijoita, ovat suorastaan kuvitelleet sellaista ihmettä, että he kohtaavat suosikkinsa, tämän neiti Bébé St. Clairin, henkilökohtaisesti!

Jos hän kerran oli niin säteilevän kaunis valkealla kankaalla (jossa kuitenkin on ainoastaan mustaa ja valkoista), niin millaiselta hänen täytyisikään näyttää niistä, jotka saivat nähdä hänen kullalle kimeltävät hiuksensa — kapinalliset kiharat, jotka kerrankin painettiin sileiksi tuon appelsiininkukista sommitellun suippopäisen kiehkuran sisälle — hänen suurisilmäisten, soikeiden kasvojensa rusottavat ja valkeat vivahdukset? Kuinka hänen ihailijansa olisivatkaan kadehtineet (jos olisivat tietäneet) Harry Tophamptonia, joka nyt sai nähdä hänet sellaisena kuin hän oli!

Tuolta autovajastako? — jossa hän näytti olleen odottamassa, tämä nuorekas tähti tuli esiin.

Morsian kaikessa komeudessaan.

Hän näytti upeaksi puetulta vahanukelta; se on alaston totuus. Nukelta, jonka vaha oli jätetty haalistumaan päivänpaisteessa.

Sillä paahtavien säteiden häikäisevässä valossa näytti tämä onnellinen morsian yhtä kaamealta kuin kirkkoväkikin. Hänen kasvonsa, jotka olivat paksulti peitetyt ensinnäkin ihomaalilla numero viisi (jotta ei näkyisi jälkeäkään luonnollisesta, kuvassa mustalta näyttävästä punasta) ja sitten keltaisella jauheella, olivat tasaisesti savenvihreä naamio. Siihen oli hyvin tummalla ruskealla maalattu sydämenmuotoinen suu. Isoja, tyttömäisesti tähyäviä silmiä ympäröivät vihreän siniset varjot. Saven väriset olivat myöskin pitkät, välkkyvillä orjanrenkailla koristetut käsivarret.

»Hymyilkää nyt, hymyilkää!» jymisi näyttämöohjaajan sumutorvenääni.
»Suloinen hymy morsiamen huulille!»

Smaragdinvihreinä välähtivät hampaat ruskeiden huulien välitse
Britannian palkitun vaaleaverisen kaunottaren lyijynharmaissa kasvoissa.

Kauhun lumoissa Top katseli kammottavaa näkyä.

»Hyvä Jumala!» ajatteli hän. »Tämä on yhäkin pahempaa. Hän näyttää
Thamesista ongitulta… Tällaistako hänen on kestettävä, lapsi-raukan?»

Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei synny itsestään.

Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi) palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan jymisevät komennukset.

»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee esille —»

(Pillin vihellys.)

»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki. Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»

Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen?
Bébé! Mitä te tähyilette?»

Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli vihdoinkin osunut näkemään.

Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan, valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti hattunsa päälle.

Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»

Vähääkään välittämättä tästä häneen kohdistetusta kiihkeästä huomiosta katsoi lapsellinen morsian (ottaen kasvoilleen hurmaannuksen ilmeen) tottelevaisesti filmi puolisonsa kasvoihin. Viimemainittu oli piirteiltänsä moitteeton miesmannekiini; hänellä oli patenttinahkainen pää, ja hänen yllänsä oli kureeton sakettipuku, joka olisi saavuttanut herra Cravenin hyväksymisen.

Top mietti: »Miltähän hänestä tuntunee? Mitähän he kaikki ajattelevat?»

»Eikö hän näytä viehättävältä? hokekaa!» siten neuvo sumutorvi. »Hieman pakinaa penkeissä, tehkää hyvin! Ei liian paljon! Nyt kaikki hymyilevinä ja iloisina! Eikö morsian ole kaunis — eikö sulhanen ole onnellinen — eikö kaikki käynytkin ilman kommelluksitta», sepitteli näyttämöohjaaja, joka viehättyi tämän aiheen inhimilliseen todellisuuteen.

»Loppunäytös nyt! Morsiamen äidin jäähyväiset! Margaret, tänne näin!» (Ihojauheinen tyttö siirtyi eteenpäin.) «Nyt kyyneliä, paistinpannukannen kokoisia, Margaret —»

»Kappale loppuu yhdessä minuutissa, herra Tophampton», lohdutti Topin ystävä. »Sitten saamme kaikki yhdessä juoda kupin teetä taiteilijoiden tarjoiluhuoneessa.»

Ne olivat omituisimmat teekekkerit, missä Top oli milloinkaan ollut — tämä ateria tavattoman ison keittiön takana olevassa tarjoiluhuoneessa, johon nämä uurastajat harjoitusten päätyttyä kokoontuivat.

Tyttö, joka viisi minuuttia aikaisemmin oli ollut morsian — jonka yllä vielä oli kalliit hepenet, joka yhä vielä oli täydellinen, välkkyvä tähti appelsiininkukkakiehkurasta hopealla kirjailtuihin kenkiin saakka! — näytti (jollei hänellä olisi ollut kammottavaa filminaamiota) siltä kuin olisi juuri tullut hääaamiaiseltaan jostakin Park Lanen ravintolasta, jossa hän ympärillään uhkeita vieraita, mahdollisesti Hendersonin loordi-vainajan läheisiä mieskohtaisia ystäviä, oli puolisonsa miekalla leikannut pyramidinmuotoista hääkakkua… Mutta tässä hän nyt istui puisen keittiöpöydän ääressä, jota peitti karkea, valkoinen liina, edessään kuppi ja lautanen, joita olisi pidetty »ihmeesti hyvinä koululaisateriaa varten». Istuen puuselkämyksisellä keittiötuolilla hän nälkäisesti ahmi voileipää, paksumpaa kuin koululaisateriaa varten on koskaan tehty.

Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).

»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni, niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»

Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä suunnattu näyttämön vihreä valo.

Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.

»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen, viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.

»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistä niin paljon tuonnoittain, herra Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta… Olen ikävöinyt tavata teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti… Istukaahan tänne viereeni… Miltä kappale teistä tuntui?»

»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.

»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon, tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä, kun hän jatkoi:

»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänet Lapsivampyyrissä, herra Tophampton?»

»En.»

»Oi, ettekö? Ettekä Yhdennessätoista hetkessä? Ettekä…» Ylpeänä hän luetteli kuvia, joissa Bébélla oli ollut osa, samalla kun kuunteleva Top ikävöi kotiin.

»Tanssitteko?» kysyi Bébé alentuvasti.

Top kyllä osasi tanssia, mutta itsesäilytysvaisto sai hänet hätäisesti vastaamaan: »En.»

»Oi, mutta teidän täytyy. Teidän on opittava», määräsi Bébé. »Aioin ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tanssiaisiin Piccadillyyn.»

Top avasi ja sulki suunsa. Hänen mieleensä välähti kuvia erinäisistä opistokumppaneistaan —siitä, miltä he näyttäisivät ja miltä heistä tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin tanssiaisiin Piccadillyyn kuuluisan, taruihin kiedotun neiti Bébé St. Clairin seurassa. Totta vie! Esimerkiksi Jones, heidän walesilainen tukimiehensä. Jones olisi ollut valmis luopumaan kaikesta, mitä hän piti rakkaana (palloa kenties lukuunottamatta!) saadaksensa tämän kutsun tämän saman kutsun, joka upotti Topin sielun vastahakoisuuden viluiseen hyökyaaltoon!

Tomppelimaista. Top olisi saattanut potkia itseänsä. Minkä tähden hänestä tuntui sellaiselta? Oliko tämä oikea tapa aloittaa, jos hänen oli mieli saada kymmenentuhannen punnan vuositulot?

Hän aikoi ne saada. Päättävästi hän ajatteli Madgen pikku poikaa, Phyllisiä, Tossieta, Joania — kaikkia serkkujaan, joita hän voisi auttaa! (Kaikkia serkkujaan, jotka muuten eivät taipuneet ottamaan ehdotusta vakavalta kannalta, jotka kirkuivat isoisänisän suunnitelmasta puhuttaessa ja jotka entistä ytimekkäämmin sinkauttelivat hänelle kokkapuheitaan: »Joko Top on kihloissa? Onko Top löytänyt SEN tytön?»)

Top oli ajatellut: »Kyllä!» Topin mielessä oli kytenyt epämääräinen toive, että Britannian kauneimman vaaleaverisen naisen seura saattaisi — jollei se tekisikään mitään muuta — ainakin totuttaa hänet tuohon kummalliseen makuun — pitämään tyttöseurasta.

Muut nuorukaiset näyttivät siitä kylläkin nauttivan. Se oli esimerkiksi Jonesin suurin mielihalu, potkupallon jälkeen. Kutsuja, joissa saattaisi tavata vielä miellyttävämpiä tyttöjä…

Mutta jos Top kaipasi jotakin seuraa, piti siinä seurassa olla pelkkiä miespuolisia. Muutoin hän jäisi ihan yhtä mielellään kotiin tehtyänsä päivän työtä tai oltuansa iltapäivän ankarasti pelaamassa — jäisi mukavasti istumaan takkatulen ääreen Oxfordin vuokra-alueelle, lueksimaan… tarkkailemaan rouva Mundyn hyörinää… vaihtamaan jonkun pistosanan Helen-lapsen kanssa… soittelemaan pennynpillillään…

Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä», mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».

Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä tästä, puheltava tytölle.

Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei keksinyt mitään.

Hän sulki suunsa.

Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään, vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?

Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:

»Pidättekö maaseudusta?»

»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta, osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki vieressään.

Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia kenkiä.

»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian!
Minun!!!»

Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.

Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla! Entä jos kutsumme hänet sinne?»

Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta, miten käy!»

Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta, on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»

Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet kiitivät pitkin Topin selkää.

Huonosti verhoten pelkoaan hän tokaisi: »Ette kai asu siellä?»

»Niin, emme, mutta meillä on perin hupaisa sunnuntaimaja», virkkoi rouva St. Clair lohduttavasti, »lähellä niin, Thamesin varrella. Tudorissa; mutta nyt kun olemme saaneet sinne sähkövalon ja kaikki on uudelleen koristettu Bébén värisuunnitelman mukaan, on siellä todella viehättävää. Eihän kyllä ole juuri sopiva vuodenaika, kuten aina olen sanonut, jolloin se olisi parhaimmillaan, mutta me riennämme sinne joka lauantai, ja muassamme on aina joukko nuorta väkeä, joten saamme virkistävää vaihtelua. Koska te siis pidätte maaseudusta - määrätään heti päivä. Minkä voi tehdä tanaan, sitä ei pidä jättää huomiseksi. Mitä arvelette ensi lauantaista, herra Tophampton?»

VII luku

Filmitähti-ilta

Tietysti hänen oli mentävä.

Vaikka Top sitä inhosi, kammosi ja pelkäsi, oli hänen mentävä.

Hänen ensimmäinen raju Vastalauseensa: »Mutta kilpailu?» oli tukahtunut hänen kurkkuunsa. Oli tuiki tarpeetonta ajatellakaan mitään sellaista mullistusta…

Lauantain jalkapallokilpailua ei tietenkään voinut syrjäyttää; Topin opiston joukkue pelasi »scallywageja» vastaan. Viime vuonna oli scallywagien joukkue ainoa, joka heidät voitti. Ja lisäksi kahdellatoista pisteellä. Melkein kuin kriketissä.

Inhimillisellä uhrautumisella on rajansa, ja kuka olisi hetkeäkään uskonut Tophamptonin jäävän pois kilpailuista, hankkivan sijaisen paikalleen? Vaikka häntä olisi pyytänyt kokonainen hunajansuloisten, vaaleaveristen kaunotarten täyttämä Hollywood, ei Topin mieleenkään olisi pälkähtänyt, että hänen joukkueensa olisi hankittava toinen mies hänen sijalleen, kun hän hyväksyi filmitähden kutsun. Hän lausui tytölle ehdottoman ehdottoman selvästi, ettei hän mitenkään voinut lähteä vierailulle ennenkuin kilpailun jälkeen.

Tässä järjestelyssä oli omat vaikeutensa.

Ensinnäkin hänen tavaransa. Uusi matkalaukku oli noudettava isoisänisän asunnon tyhjästä huoneesta. Siinä säilytettiin nyt Topin kaikkea uutta omaisuutta, jota ei sopinut jättää sinne tänne potkittavaksi hänen pienessä komerossaan ja jota varten ei ollut tilaa missään muualla rouvan Mundyn asunnossa. Matkalaukku oli nyt täytettävä vaatetustarpeilla, kengillä, uusilla harjoilla ja pukeutumisvehkeillä, joita Top intohimoisesti vihasi. Sittenkin hänen oli sallittava Hendersonin laittaa ne matkaan, mokomatkin Bond-kadun helyt. Eipä silti, että ne olisi ostettu Bond-kadun varrelta. Paitaliikkeen herra Batt oli osannut neuvoa miehen… Kun Top nyt johtui sitä ajattelemaan, oli se kylläkin hyvä; miehen ei sopinut mennessään kestävälle vierailulle kaunottaren kotiin ottaa mukaansa kaikennäköisiä vanhoja luukampoja, joiden piit olivat suureksi osaksi karisseet.

»Henderson sulloo tavarasi, POIKA», oli isoisänisä luvannut; mitään muuta hän ei ollut virkkanut, mutta koko hänen kilpikonnankasvonsa hehkuivat ivallisesta harrastuksesta, hauskuudesta.

Henderson sulloi Topin tavarat. Henderson vei laukun Paddington-aseman säilytystoimistoon sieltä noudettavaksi.

Topilla oli sellainen tunne, että hän oli hädintuskin pelastunut saamasta Hendersonia mukaansa kamaripalvelijakseen.

Ensimmäisen pyhänseudun Englantiin tulonsa jälkeen Top nyt vietti poissa rouva Mundyn luota.

Hän ilmoitti rouva Mundylle, minne hän oli lähdössä, ja kertoi, kuten tavallisesti, hyvin lyhyin sanoin, miten hän oli tuonnoittain kohdannut tytön ratsastamassa puistossa.

Rouva Mundy sanoi vain, että he toivoivat kilpailun sukeutuvan loistavaksi — tarkoittaen kilpailua scallywageja vastaan.

Scallywagit kärsivät oikein perinpohjaisen tappion ja kilpailun aikana, elämän kunniakkaina, joskin mutaisina hetkinä, Top unohti huolensa, unohti, että maailmassa oli muutakin kuin miesten pyrkimyksiä, unohti, että Britanniassa oli vaaleaverisiä sulottaria.

Paddington-asemalla odotti häntä uusi ikävyys.

Jones, heidän joukkueensa tukimies, jolla oli kilpailujen muistona ihana mustelma silmän alla, oli myöskin lähdössä maaseudulle pyhänseuduksi. Hän tuli samaan junaan, kuin Top, jolla oli vain päästä jalkoihin asti helläksi kolhittu ruumis, venähtänyt nilkka ja pahasti potkitut sääret. He matkustivat yhdessä; ja jos teidät, joka olette tyttö, on kasvatettu siihen uskoon, etteivät nuoret miehet utele toistensa asioita, etteivät he pane merkille kumppaneittensa äkillisiä pukuni muutoksia, ettei heidän mieleensäkään johdu lausua nenäkkäitä kysymyksiä ja että he kammoavat henkilökohtaista juoruilua yhtä paljon kuin ruttoa — no niin, silloin teistä ehkä tuntuu, että huomiota herättävänä poikkeuksena tästä säännöstä oli nuori walesilaisemme, Jones.

»Minne oikeastaan olet matkalla, Top? Sukulaisten luokse? Et, et noissa housuissa. Iloisempaan seuraan?»

»Melkein luumun värisen» oli Henderson, joka aikoi silittää sen, kiskonut pois Topilta. Pyhäistä retkeä varten oli Top puettu urheilutakkiin, polvihousuihin, pitkiin sukkiin ja lakkiin.

»Aiotko tapaamaan mielitiettyäsi? 'En, en’, väittää mies, punastuen kuin iltarusko. Olen sitä aavistellut. Aha! Olen epäillyt sitä viikkokausia. Onpa hyvä, että silmänalus on mustana minulla eikä sinulla, eikö olekin? Minä olen menossa vain naineen sisareni luokse… mutta kukapa osaa etukäteen arvata, vai mitä?» lisäsi hän toiveikkaasti.

»Tuleeko hän sinua vastaan asemalle, Top?»

»Siitä saat panna vetoon armaan elämäsi», tokaisi Top muka ivallisesti.
»Tokihan hän tulee.»

»Mainiota. Silloin näen hänet edes vilahdukselta», riemuitsi nuori walesilainen eloisat kasvot säteilevinä.

Hän oli Harry Tophamptonin suoranainen vastakohta, ja ehkä juuri senvuoksi nämä nuorukaiset sopivat hyvin yhteen. Todennäköisemmin ei se ollut oikea syy. Kuta enemmän tätä ystävyyden, mieltymyksen ja rakkauden kysymystä pohtii, sitä vähemmän osuutta tuntuu järjellä niissä asioissa olevan.

Niin oli myöskin Jonesiin, Topin ystävään, nähden. Hänellä oli samat ristimänimet kuin lukemattomilla walesilaisilla — William Richard. Hänen isänsä oli baptisti pappi, hänen äitinsä toisen baptistipapin tytär. He asui vai Cardiganshiressä kivisessä, liuskekattoisessa talossa, j°n vierashuoneessa oli keittiönliesi, liuskakivestä kaiverrettu pyörylä uuninkoristuksena, arkihuoneen ikkunalla useita kurjenpolvi- ja käenkaaliruukkuja ja keskuspöydällä suunnattoman iso, walesilainen perheraamattu; sellainen oli se talo. Talon pojasta oli myöskin aiottu pappia. Tämän onnettomuuden (pappissäädylle) oli torjunut se seikka, että hänessä jo nuorena huomattiin erikoisia taipumuksia sähköalaan.

Hän oli päässyt opistoon.

Jones oli pienenpuoieinen; hän saikin uutterasti ponnistellen estää painoansa vähentymästä säilyttääkseen paikkansa Topin jalkapallojoukkueessa; ja ehkä hänen ei olisi onnistunut pitää paikkaansa, jollei häntä olisi pidetty huvittavana — hänellä oli ehtymätön varasto juttuja, lauluja ja kepposia, joilla hän lyhensi rautatiematkojen ikävyyttä joukkueen käydessä muilla paikkakunnilla kilpailemassa.

Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.

Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.

Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan, vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkätähden? Top piti hänestä.

Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin rannalla sijaitsevaan huvilaan.

Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, että
Britannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalle
Topia vastaan.

Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä, juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja jalassaan pienet, napakat kengät.

Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille, että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.

»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.

Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen, vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso! Mies hoi, eikö tuo ole —»

Neiti Bébé St. Clair, joka samassa erotti odotetun vieraansa vaununosaston toisessa ikkunassa, hymyili iloisesti tervetuliaisiksi ja heilutti korupaarteista käsinettään.

»Suuri kuningas!» pääsi Jonesilta walesinkielellä. »Heidän luoksensako aiot, Top?»

»Hm — niin», myönsi Top. »Näkemiin!»

Hän kiskoi siannahkaisen laukkunsa telineeltä ja juoksi pois junasta, ja heti riensivät häntä tervehtimään neiti St. Clair, rouva St. Clair ja seurueen muut jäsenet, joille hänet nyt esiteltiin. »Serkkuni Maud… Winnie… Herra Smith… Herra Robinson… Kapteeni Hallett… rouva Seymour ja Bonzo. Tulkaa, herra Tophampton, auto on odottamassa!»

Tämän joukon nielemänä Top katsahti taaksensa ikäänkuin olisi matkalippujen kokoojassa menettänyt viimeisen ystävänsä.

»Kas vain, sepä jotakin!» äänsi Jones junan lähtiessä kiidättämään häntä sille asemalle, jonka läheisyydessä hänen naineen sisarensa koti oli.

Grotte, joen rannalla oleva pyhähuvila, johon Top autolla vietiin, oli oikeastaan kolmesta huvilasta yhdistetty, perin mukava asumus. Neiti Bébé St. Clairin omaisilla, joiden apuna olivat tyttären varat, oli näytettävänään paljoa parempi kalusto kuin Mundyillä. Mutta se oli kaikki uudenuutukaista. Siellä ei ollut bamburuokoisia pöytiä, mutta ei myöskään suvun jäsenten pienoiskuvia. Heidän hyvästi sisustetussa virkistyskodissaan oli tavanmukaiset vanhat tammipalkit ja tavaton, avoin takka ja samalla myöskin uudenaikaiset parannukset, sähkö valaistus, radiolaitteet, Pompadour-hameisten nukkien peittämät puhelimet, korkeita gramofoneja ja »Bébén värisuunnitelman» mukaisia jazzisitsejä, kyyhkysenharmaita, ruusuisen sinipunervia, seassa kermanvärinen läiskä ja tasaannuttava, kiiltävän musta juova.

Seinät ja laudoitukset oli maalattu samanvärisiksi — jos seinät olisivat näkyneet, kuten Top myöhemmin lausui. Kaikkia seiniä peittivät — kuten elävienkuvien maailmassa sanotaan — »liikkumattomat», suunnattoman isot, kehystetyt valokuvat, jotka esittivät filmitähteä hänen eri osissaan. Ne verhosivat avaraa, pielusten täyttämää odotushallia; niitä oli sijoitettu pitkin matkaa portaisiin; ne piilottivat Topille varatun, varsin mukavan, matalan makuuhuoneen seinät.

Kun hän veti yllensä päivällispuvun, kiskoi kravattia kohdalleen ja silitti vaaleata tukkaansa uusilla harjoillaan, jotka eivät olleet yhtä ottavia eikä käytännön kypsyttämiä kuin hänen hylätyt harjansa, tuntui hänestä siltä kuin olisivat neiti St. Clairin tavattoman isot silmät tarkkailleet häntä, minnepäin hän kääntyikään.

Kaikkialla tuo tyttö, mihin hyvänsä hän katsoikaan. Kaikkialla nuo kasvot, hymyilevinä tai mietteisinä, avosilmäinen, viaton, tyttömäinen tuijotus, sydämenmuotoinen suu, takaa valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä. Niiden alla oli milloin juhlapuku, milloin kesäleninki, milloin ratsastusasu. (Voi, ettei hän hennonut luopua ratsastusasusta, joka puki häntä ja siten viekoitteli hänet usko maan joskus oppivansa ratsastamaan!) Hänen takanaan kohosi milloin minkinlainen tausta, puutarha, merenranta, laudoitettu kirjasto. Ja hänen (kuten sanotaan) »vastapelaajinaan» olivat ne eri näyttelijät, jotka olivat esittäneet Britannian kiehtovimman vaaleaverisen kaunottaren nlmirakastajain osia.

Top tunsi »Dudleyn» (kammottavan miekkosen), joka oli näytellyt sulhasta äskeisissä harjoituksissa. Hän oli ainoastaan yksi — kuinka suuresta joukosta! Siellä oli keikari päässänsä Yrjö-kuninkaan aikuinen peruukki. Siellä oli khakiasuun pyntätty mies. Siellä oli mulkoileva meriupseeri kuvattuna Bébén seurassa joka satamassa.

He kumartuivat, nämä erilaiset miehet, suutelemaan hänen pientä kättänsä. He tähyilivät hänen pitkäripsisiin silmiinsä. Heidän kätensä olivat kiertyneet hänen hentojen vyötäistensä ympärille. Kaksi tai kolme heistä — yksi kerrallaan tietysti — oli polvistunut hänen pienten jalkojensa juureen.

Se oli heidän työtänsä, kuten Top vakuutti itselleen.

Mutta, tuumi hän, millaista työtä! Millaista työtä oli miehen tai naisen lakkaamatta näytellä tätä teennäisen kiihkeätä armastelua!

Eikä se kaikki merkinnyt kerrassaan mitään — ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista vaikutelmaa.

Millaisia täytyi niiden ihmisten olla, jotka saattoivat viettää sellaista elämää? Palatessaan alakertaan Top puri hampaansa tiukasti yhteen, otaksuen heidän — ja kaiken heihin liittyvän — olevan myrkyllisen turmeltuneita.

Mikä erehdys!

He olivat samanlaisia kuin kaikki muutkin. He olivat ihan tavallista, hilpeätä, kukoistavaa, kaupungin laidalla asuvaa englantilaista väkeä. Kaikki nämä ihmiset »serkkuni Maud», herra Brown, herra Smith, herra Robinson osoittautuivat St. Clairien läheisiksi tuttaviksi jo niiltä ajoilta, jolloin Bébé oli vielä Baby ja jolloin hän ei vielä tiennyt, miltä tuntui laastaroida raikkaaseen ihoonsa numero viittä ja oleskella vetoisessa atelierissa täydelliseen juhlapukuun puettuna kello puolikymmenestä aamulla kello kuuteen illalla. Ainoastaan Winnie ja kapteeni Hallet olivat »näyttämöväkeä»; mutta nykyaikana, jolloin kaikki käyttävät melkein samanlaisia puheentapoja ja samanlaista huulisalvaa, olisivat he yhtä hyvin saattaneet työskennellä saarnatuolissa tai moottoriteollisuudessa. Rouva Seymour ja Bonzo olivat atelierissa Topia opastaneen harmaapukuisen, valppaan herrasmiehen vaimo ja foxterrieri.

Mitä tulee Britannian palkittuun vaaleaveriseen kaunottareen joka oli puettu paljaiden, pyöristyneiden käsivarsiensa vaaleanpunertavan värin kanssa täysin sopusointuiseen, ihonväriseen georgetteasuun — on meidän, ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia, myönnettävä, ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut olla tähti, ei kuuluisuus eikä lainkaan erikoinen, vaan hän olisi saattanut olla minkä tahansa hyvinvoivan perheen ainoa, palvottu tytär; hänessä ei ollut mitään muuta merkillistä kuin kauneus, vaalea, lapsellinen ja todellinen.

Topin mielestä oli alkanut haihtua se kauhea muisto, kirkkokohtaus ja Bébé morsiamena, joka näyttämövalaistuksessa näytti eltaantuneen sienen väriseltä. Nyt olivat hänen poskensa rusottavat kuin »Tanskan kuningas»-kuijenpolven, ja niille oli valahtanut suoristuneita kullanvärisiä, todella kullanvärisiä hiuskiehkuroita — joiden jäljitteleminen on vaikeinta (vaikka niitä alituisesti jäljitellään!) Ruusunpunaiset (joka väri on tuhoisa elävissäkuvissa, koska se välttämättömästi! aina näyttää kuvassa mustalta) olivat nuo huulet, jotka nyt näyttivät huulilta eivätkä pelkältä pahvista leikatulta sydämeltä.

Top, joka tähysti häntä yhtä tarkoin kuin olisi tarkastanut opiston mustalle taululle piirrettyä luonnosta, päätteli, ettei hän ollut lainkaan pahannäköinen lapsi. Mitä siihen tuli, että hän oli kaunein - no niin, eikö siinä niin vakuutettu? Itsepintaisesti Top hoki mielessään pyhänä pidettyä lausetta, joka kerta kaikkiaan julisti hänet »Britannian viehkeimmäksi vaaleaveriseksi kaunottareksi». Hän oli ihan varma, että isoisänisän täytyi ihailla Bébéä, pitää häntä ulkonäköön nähden moitteettomana.

Tyttö taputti pehmeätä sohvaa, jossa hän istui.

»Ettekö suvaitse tulla istumaan viereeni?»

Lammasmaisesti Top meni hänen viereensä istumaan.

Bébé käänsi häneen päin sievät kasvonsa valmiina hymyilemään kaikelle, mitä hän vain sanoisikin.

Hänellä ei ollut mitään virkkamista. Hän, joka muiden nuorten miesten parissa ei ollut suinkaan typerä, ei nyt keksinyt mitään. Kaihoisesti hän silmäili takkatulen ääreen sijoittunutta miesryhmää; siitä hänet erottivat Bébé ja hänen äitinsä.

Tytön äiti alkoi puhella hänelle rohkaisevasti.

»Mistä osasta maata olette kotoisin, herra Tophampton?» Top ilmaisi sen yhdellä sanalla.

Rouva St. Clair kertoi aina kuulleensa Australiaa kehuttavan ihanaksi. Niin se varmaankin oli. Ja eikö siellä Sydneyssä ollut satama tai jotakin sentapaista?

»On», myönsi Top nyreästi; myöhemmin hän toivoi, ettei hän tosiaankaan olisi osoittanut halveksivansa näitä englantilaisia, jotka tuntevat vain Englannin. Rouva St. Cllair, lohdullinen sielu, rupatteli edelleen ja ihasteli, kuinka erinomaiselta täytyi tuntua, kun aurinko paistaa kirkkaasti joulupäivänä!

»Kuinka erinomaista olisi lämmin auringonpaiste minä Päivänä tahansa, ainakin kaikista meistä», sekaantui puheeseen Maud-serkku, hieman väristen ja ojentaen käsiään takkatulen hehkua kohti. »Eikö teistä, tämä Englannin ilmasto tunnu liian kamalalta sanoin kuvattavaksi, herra Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top.

Omituista, kuinka yksi ainoa vilpitön sana tuntui tyrehdyttävän koko enemmän puhelun. Painostavan äänettömyyden vallitessa lausui sievä, pieni palvelijatar vapauttavan tervetulleen ilmoituksen: »Päivällinen on pöydässä!»

Top oli sijoitettu istumaan rusottavan ja kultahohteisen Bébén viereen.

Tyttö, joka omassa kodissaan esiintyi parhaassa valossa, pani parhaansa
Topiin nähden.

Topille oli käynyt onnettomasti. Hän oli harvapuheisempi kuin konsanaan; ja se oli jo jotakin.

Top ei hiiskunut mitään. Taaskin hän koetti keksiä jotakin. Hän ei jaksanut muistaa mitään muuta kuin tyrmistyttävät kuvat seinällä, nuo kuvatut syleilyt.

Kuvitella, että olisi todella armasteltava tyttöä, joka joka päivä näytteli tällaisia osia!

»Te ette kai ole koskaan itse näytellyt, herra Tophampton?»

»En.»

Ajatustensa aterian kestäessä pyöriessä edelleen hän oletti, että sellaista »oli tapahtunut». Monen monet näistä filmitaiteilijoista olivat naimisissa. Top kuvitteli, että he erottivat, tietoisesti erottivat elämässään näyttelyn todellisesta. He omaksuivat tuon kiihkeän suojelevan ryhdin, intohimoisen hyväilevän katseen ihan samalla tavoin kuin he pukivat ylleen pukunsa, naamionsa. Niitä he käyttivät vain kuvattaessa; sitten he panivat ne syrjään, pukeutuivat omiin asuihinsa, poistuivat eivätkä enää sitä ajatelleet, kuten ei tämäkään tyttö silminnähtävästi sitä ajatellut.

»Mitä aprikoitte, herra Tophampton, noin aatoksessanne?» »Niin, en tiedä», vastasi Top.

Hän ei voinut tiedustaa tytöltä, eikö hänestä ollut »tuntunut vaikealta» — aluksi? — hieman? kun hänen oli pitänyt olla — vaikkapa vain filmiä varten — kaikkien noiden outojen miekkosten rakastettavana. Eikä myöskään, suutelivatko he häntä, todellisesti, kun vastanäyttelijäin huulet kuvan päättyessä (nimitettiinkö sitä loppukohtaukseksi?) hyvästikin torttuparin kokoisiksi suurennettuina näyttivät osuvan vastakkain ja takertuvan toisiinsa loputtomalta neljännestunnilta tuntuvaksi ajaksi. Miltä kaiken hirveän nimessä se saattoi tuntua?

Hänen ei sopinut kysyä sitä tytöltä.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut kysyä. Olisi ollut huojentavaa, jos hän olisi voinut tiedustaa, pitikö Bébé jostakin näistä miekkosista enemmän kuin toisista. Vai oliko hän alkanut inhota noiden kuvien näkemistä? Ei, jos niin olisi, ei hän sietäisi niiden peittävän talon seiniä. Jos hän menisi avioliittoon, pitäisikö hän niitä edelleenkin kaikkialla kodissaan? Top ei voinut kysyä häneltä sitä… eikä mitään muutakaan.

Topin sanattomuuskohan se teki koko keskustelun raukeaksi?

Raukeaksi se kävi, ennenkuin kalaruoka oli syöty.

He puhelivat puistossa sattuneesta tapahtumasta ja ihastelivat herra Tophomptonin suurenmoista esiintymistä ja niin edelleen. Se lamaantui. He tiedustivat, mitä hän piti insinöörinurasta, oliko sillä alalla suuret mahdollisuudet ja niin edelleen, oliko kilpailu kovin kireä ja niin edelleen. Se lamaantui.

He valittivat sitä, ettei hän osannut tanssia, ja vakuuttivat, että heidän pitäisi opettaa häntä. Se lamaantui.

He käänsivät puheen Wembleyn näyttelyyn, teattereihin, eläimiin, urheiluun.

Niistäkin puhelu lamaantui.

He tiesivät, ettei enää kannattanut yrittää elävistä kuvista. He turvautuivat murhajuttuun, politiikkaan, parlamentin jäseniä koskeviin mieskohtaisiin juoruihin.

Kaikki raukesi. Ei kriketistäkään tullut mitään.

»Tämä», mietti tuskainen Top, »on turkasen kehno alku».

Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa. Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä, etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!

Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta — inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.

Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten se Tuhannen ja yhden yön miekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.

Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan, tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu? Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi ulkosalla?»… Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa…

Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut ainoatakaan huomautusta.

Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.

Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»

Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?

»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden… »Kuinka hauska, että tulit!… Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat, Gwyneth, sinä syntinen!»

Gwyneth eli rouva Peacock oli pieni, nuori, turkiskauluksiseen autoiluvaippaan puettu nainen; tulipunainen hattu reunusti hänen tummia, eloisia, vallattoman näköisiä kasvojaan. Kirkkain silmin hän vilkuili ympärilleen ja huudahti: »Hyvää päivää, kaikki! Tunnenhan teidät kaikki, eikö niin —?»

Top oli muuten jo kohdannut hänet — mutta se ei ollut syynä siihen, että Top jäi töllistelemään, kun hän ilmestyi näkyviin laajan, paksun kiiltokerroksen peittämän irtoseinän takaa. Hän todisteli, koska tulijan takana samassa näyttäytyi laiha, joustava vartalo, sileä musta pää, soikeat, eloisat kasvot, joiden toista silmää peitti laastarilappu hänen ystävänsä Jones. »Kukapa osaa etukäteen arvata, mitä voi sattua», oli nuori walesilainen niin toiveikkaasti sanonut junassa. Niinpä hän oli ilmestynyt — tänne!

VIII luku

Luotettava seuramies

»Heti kun veljeni sai tietää, että tunnemme teidät, tiukkasi hän minua kiidättämään hänet tänne esiteltäväksi!» selitti nuori rouva Peacock rouva St. Clairille, kun tämä vintiö - tämä tungettelija — joka työntyi vaikka kenen seuraan halutessaan heidän tuttavakseen — oli esitelty seurueelle. »Eikö hän jäisi istumaan ja pelaamaan bridgeä? Eipä vain. Hän yksinkertaisesti vaati, että kahden hengen automme oli reudottava esiin ja huimaa vauhtia ajettava tänne vierailulle. Kuusikymmentä viisi kilometriä tunnissa koko ajan, vaikka tie oli ihan näkymättömissä joen usvan peitossa!»

Herttaisesti hymyillen huomautti kiihkeä Jones’. »Arvasin ystäväni olevan huolissaan.»

Top avasi suunsa ja ehti parhaiksi aprikoida, minkä tähden hänen otaksuttiin olevan huolissaan, kun hänen opistokumppaninsa, katsoen häneen tiukasti, jatkoi kielevästi: »Ymmärrättehän, se on arvokas esine! Arvasin hänen huolissaan miettivän, mihin hän oli sen unohtanut. Kas tässä Top —»

»Se» oli komea mustapuinen kävelykeppi, kauniimpi kuin se, jolla isoisänisä jyrisytti lattiaa. Sen hopeinen nuppi, josta Jones ojensi sitä Topille, oli hienosti kaiverrettu.

Topia, joka ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt, pidätti hänen ystävänsä
Jonesin vahingoittumattoman vihertävän keltaisen silmän vetoava katse.

Se rukoili häntä: »Älä jätä minua pulaan!»

Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta — maitahan!»

»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»

»Pyh!» äänsi Top.

Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa, lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.

Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin — äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.

Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.

»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptonin seurassa. Minä näin teidät», myönsi Bébé.

»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones, katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.

Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta — työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta hoiteli Top.

»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille jaloille.

Seuraavalla hetkellä he tanssivat.

Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonka
Jones itse oli hänelle lausunut:

Tään miekkosen on luonto hyvä, ei loukkauksen tuntu syvä. Hän seuraan tulee. juo ja mässää, lyö kutsukortiksi pöytään ässää.

Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.

Myöskin Top tanssi.

Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock, walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.

Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.

Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun kanssani silloin, herra Tophampton!»

Tanssiessaan nyt hänen kanssansa Top vilkaisi alistuvasta ihailevasta, kateellisesti tuohon luontevaan seuramieheen, ystäväänsä Jonesiin.

Jos mieli tulla toimeen ihmisten parissa, niin juuri sellainen pitäisi miehen olla! Sellainen on onnellinen mies — onnellinen elämässä, onnellinen rakkaudessa! — joka ei aikaile, aprikoiden, mitä on »tehty», vaan yksinkertaisesti tehden sen, mikä on tarpeen.

Jones tanssi viehättävästi kuin ainakin huvinhaluinen, kahdenkolmatta-ikäinen urheilumies, ikäänkuin häntä ei olisikaan samana iltapäivänä pyöritelty ja poljettu pyörteisessä temmellyksessä, ikäänkuin hänen käsivartensa, hartiansa ja pohkeensa eivät olisikaan siellä kolhiutuneet ja hellät huimien hyökkääjien tyrkkäyksistä, ikäänkuin hän ei olisi pariakymmentä kertaa pelastaakseen maalinsa heittäytynyt pitkin pituuttaan voitonriemuisen lauman jalkoihin, tarttuen puutunein sormin likaiseen palloon ja saaden ankaria tärähdyksiä kaatuvilta hyökkääjiltä, noustakseen sitten mylläkän selviytyessä huumautuneena ja huojuvana jälleen pystyyn.

Siitä ei näkynyt jälkeäkään Jonesin tanssissa, ja hänen poljennollisiin askeliinsa sulautuivat Bébé St. Clairin askeleet samoin kuin kalan liikkeet mukautuvat niiden väreiden mukaan, jotka kuljettavat sitä virrassa. Rusettavan ja kullan värinen tyttö hymyili katsoessaan nuorukaisen kasvoihin (joissa oli väritön, kolmiomainen läikkä) ikäänkuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Niin, tyttöpä nautti! Nyt hänen ilmeensä kuvasti todellista iloa. He tanssivat tanssimistaan; Jones näytteli uusia askelia toisten tarkkaillessa.

»Top, vanha veikko, suo anteeksi», puolustihe veijari vihdoin, »tuntuu siltä kuin anastaisin hänet yksin itselleni. Et ole vielä tanssinut yhtään tanssia hänen kanssaan, vai oletko? Suokaa seuraava tanssi Tophamptonille, neiti Bébé!»

»Minä muistelen hänen väittäneen, ettei hän tanssi.»

»Nilkkani oli venähtänyt», selitti Top, hieman punastuen. »Nyt se on jo hyvä.» Hän sai seuraa van tanssin.

Herkkätuntoisena australialainen vaistosi, että kaikki sikäläiset, Bébé, hänen äitinsä, Hallettit, katselivat nyt häntä toisin silmin. He olivat hänelle kiitollisia siitä, että hän oli ollut osallisena tuomassa seuraan rouva Peacockin miellyttävää veljeä. Ja nyt he olivat alkaneet pitää hänestä.

Painostava tuntu kaikkosi hänestä nyt. Opiskelu- ja urheilukumppaninsa tukemana Top oli taaskin oma itsensä, hillitty, harvapuheinen, mutta herttainen, mukiinmenevä seuramies.

Kun he tuntia myöhemmin istuivat takan ympärillä, paahtaen kastanjia lapiossa ja poltellen tupakkaa, ehdotti Jones, joka halusi näyttää ystävänsä hyviä puolia, että Top laulaisi.

»Laulaisi?» kertasi Bébé St. Clair. »Osaako hän?»

Ehättäen sitten haihduttamaan sanojensa epäkohteliaalta kummastelulta tuntuvaa vaikutusta hän lisäsi: »Herra Tophampton laulaa; kuinka mainiota! Pyytäkää häntä, herra Jones.»

Istuuduttuaan pianon ääreen Jones soitti (hyvin virheellisesti, mutta vauhdikkaasti) laulun »Mistä lohdun saanen» säestystä. Top kajautti sointuvan, tunteikkaan lauluäänensä, ja kuuntelijat vetäisivät melkein kuuluvasti henkeään hämmästyksestä.

Varmasti oli tässä herra Tophamptonissa jotakin suositeltavaa (muutakin kuin hänen vaatteensa ja miellyttävä ystävänsä). Kapteeni Hallet jupisi nuorelle vaimolleen, että hänestä tämä muistutti laulua oopperalaulajan hääyöstä — »Laula, nainen, laula! Jumalan tähden, laula!»

Yhtä ujostelematta, kuin häntä kuuntelemassa olisivat olleet ainoastaan rouva Mundy ja Helen-pienokainen, Top lauloi murheelliset sanat:

Mistä lohdun saan, kun surujani
kuulemassa kuva yksin on…

Kovan onnen säe!

Se toi taaskin Topin mieleen kaikki sen huoneen seiniä verhonneet valokuvat, jossa hän oli muuttanut pukuaan. Taaskin hän näki ne, tämän sangen viehättävän, kaikkien muiden vastenmielisten miekkosten kanssa lemmenhurmiota näyttelevän tytön kuvat.

Mitäpä Jones olisi välittänyt sellaisesta seikasta. Hän olisi joko hyvin kevyesti sopeutunut siihen, että yksistään pianon kohdalla olevassa seinässä riippui neljä isoa, kehystettyä valokuvaa tästä tytöstä, jolla oli »moitteettomat kuvakasvot» ja joka katseli silmiin neljää eri miestä samalla tavoin kuin oli katsellut hänenkin silmiinsä, tai sitten hän pystyisi sanomaan: »Kas niin, nyt loppuu kaikki tuo. Me teemme rovion noista kuvista ja unohdamme koko elävätkuvat. Tästä lähtien esität rakkauskohtauksia ainoastaan yhden miehen kanssa — minun kanssani.»

Kesken laulunsa Top pahoitteli, mikä vahinko oli, ettei Jones, jolla oli uskallusta, ollut tavoittelemassa kymmenentuhannen punnan vuosituloja.

Jones olisi kyennyt hankkimaan ne yhdessä illassa, mietti Top, juuri sinä iltana.

Pian Jones oli vetäissyt esille pienen muistikirjansa. Sen täyteen kirjoitetuille sivuille hän merkitsi eri tanssiaisten päivämääriä, joihin häntä kutsuivat »serkkuni Maud», nuori rouva Hallett ja Bébé itse.

(Nyt Jones jo nimitti häntä Bébéksi.)

»Ja tietysti teidän on tuotava herra Tophampton mukaan», virkkoi Bébé kohteliaasti. »Tulettehan hänen muassaan, tulettehan?»

»Kiitoksia paljon, hyvin mielelläni», vastasi Top niin sydämellisesti, että se ihmetytti häntä itseään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin.

Vilpittömästi hän ajatteli: »Se on paremmin kohdallaan. Jos Jones olisi koko ajan seurassani, saisin asiat luistamaan… mutta hyvä Jumala, ne valokuvat!»

»Kun te miehet tulette joulutanssiaisiimme», puuttui puheeseen rouva Seymour, joka hyväntahtoisena häämötti lämpimässä, hajuvedelle, suklaalle, juomalle ja hehkuviinille tuoksahtavassa ilmassa, väikkyvien, himmeän sinisten tupakansavupilvien takaa, »on minun esitettävä teille mitä kaunein tanssitettava —»

»Jouluun? Miksi odottaa jouluun saakka?»

»Koska hän ei sitä ennen pääse tanssiaisiin. Hän on opistossa —» (Hiljaisin ähkäisyjä miehiltä.) »Ei, ei, en tarkoita Oxfordia enkä mitään muuta korkeaoppista laitosta. Hänen alansa on ruumiinhoito. Hän on vielä nuori, hyvin nuori. Hän aikoo leikkien ja voimistelun opettajattareksi, kertoi hänen äitinsä, mutta minä en jaksa käsittää, minkä tähden häntä, kun hänellä on sellainen ulkonäkö, ei lähetetä näyttämölle, sillä hän on kuin elävä veistos. Varmasti häntä onnistaisi.»

Rouva Peacock pisti väliin: »Kaikki vakuuttavat niin jokaisesta, joka menee näyttämölle, paitsi niitä henkilöitä, jotka työskentelevät näyttämöllä!»

»Kuulkaahan sitä!» virkkoi pieni rouva Hallett.

Rouva Seymour väitti itsepintaisesti: »Mutta tämä tyttö. Hän on todentotta ihastuttava. Hän oli luonamme kerran pyhänseudun. Kaikki taiteilijaystävämme suorastaan hurmaantuivat häneen ja jälkeenpäin puhelivat hänestä haaveilevasti minulle. He nimittivät häntä hengittäväksi Miloksi.»

»Miksi?» kysyi Jones.

»Hengittäväksi Miloksi; lapsen kaikkien mittojen otaksutaan olevan samat kuin milolaisen Venuksen.»

»Niin, mutta minä en pidä sellaisista käsivarrettomista tytöistä», valitti kapteeni Hallett wiskylasinsa äärestä»Niin, en; minulle ei maksa suositella raajattomia luonnonoikkujanne!»

»Luonnonoikkuja? Hänen käsivartensa ovat viimeistellyn kauniit. Sanon teille, että Marjonen joka kohta on virheetön», tokaisi rouva Seymour harmistuneena. »Muuan kuvanveistäjä, ystävämme, sanoi minulle, että sellaisia ihmisolentoja syntyy tässä maassa vain yksi miespolvessa. Kerran — (anna minulle tulta, Charlie!) — kerran hänen oli maamme pohjoisosassa oltava palkintotuomarina kauneus kilpailussa, joissa etsittiin moitteetonta vartaloa. Hän löysikin virheettömän kauniin miehen. Viehättävän nuoren kreikkalaisen jumalan, leopardintaljaisen ja kultasandaalisen.»

»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.

»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa, tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä. Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»

»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet kyllä olivat yhtyneet.

Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään, ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.

»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat hänet nimellä täydellinen tyttö.»

»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa kiihkeästi — innostuneena.

Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti? Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»

He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»

Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.

Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen nurinkurista suunnitelmaa.

Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli vieviä siltoja.

Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.

Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä yhäti nukkuivat.

Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.

Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar» menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä, kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille — joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).

Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston muistiinsa.)

Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.

Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»

Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.

Hyvä niinkin.

Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei taaskaan osannut virkkaa mitään.

Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan kävelemään lokaiselle rantapolulle.

Oli ruskea kuin paistinliemi
vesi vuolaan Thamesin.

Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi kuin hänen silmänsä olivat.

Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin, pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle, koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu kajottu.

»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?

»Ei», vastasi Top.

»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?

Totisesti Top toivoi. Hän toivoi, että hänellä olisi kymmenen sisarta ja että ne kaikki olisivat täällä tallustelemassa mudassa ja puhelemassa tälle tytölle, ottamassa hänet pian pois veljensä niskoilta. Koirat saivat rähistä keskenään, mietti hän harmissaan. Tytöt saivat lirputella tyttöjen kanssa sekoittamatta siihen touhuun miespuolisia omaisiaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi muuta kuin »No, enpä tiedä. En ole taitanut sitä ajatella.» Samalla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä Jumala, kuinka vilu Topin alkoi olla. Jos hän olisi saanut olla yksin tämän pyhäajan tässä heidän Thamesinsa kammottavassa laaksossa, olisi hän kyllä osannut jotenkuten selviytyä. Hän olisi vetänyt ylleen villapaitansa ja polvihousunsa ja juossut vinhan, hilpeän pikakierron Maidenheadin tiellä, tullut takaisin varpaista kulmakarvoihin saakka loan ja petrolin tahraamana, riisuutunut, ottanut kuuman kylvyn ja kylmän suihkun, pukeutunut jälleen vanhimpiin vaatteisiinsa (haikeasti kaivattuun flanelliasuunsa, joka oli myyty, korvaamattomaan norfolkilaiseensa). Sitten hän olisi voinut vajota pehmoiseen, nahkapäällyksiseen nojatuoliin, ottanut jonkun kirjan, nostanut jalkansa pystyyn, nukkunut taivaallisen uinahduksen ja herännyt parhaiksi lähteäkseen Belliin tai Stonor Armsiin tai johonkin muuhun ravintolaan syömään päivällistä muutamien kumppaniensa seurassa, joiden hän tiesi menneen Oxfordiin.

Kyllä hän olisi osannut viettää aikansa hupaisesti!

Asiain näin ollen pakkanen puri Topia luita myöten ja hyydytti hänen ytimiään, kun hänen oli pakko sovittaa käyntinsä tämän pienen filmihupakon sipsuttelun mukaan, joka tarpoi Berkshiren loassa jalassaan naurettavat pähkinänkuoren kokoiset kengät.

»Onko teillä veljiä, herra Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top, »kaksi».

»Ovatko he elossa?»

Top sai ajoissa hillityksi pärskäyksen ja niisti sitten nenäänsä äänekkäästi.

Senjälkeen hän vastasi: »Tietysti he ovat!»

»No, enpä tiedä, minkä tähden sanotte 'tietysti'», tokaisi tähti närkästyneenä. Ja kun hänestä tuntui samantekevältä, mitä virkkaisi tälle nuorukaiselle, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt muita sanoja kuin »kyllä» ja »ei», lisäsi hän: »Jotkut eläviltä näyttävät ihmiset ovat usein melkein kuin kuolleita!»

Top mieli huomauttaa: »Tarkoitatteko minua?» Bébé tarkoitti häntä, siitä hän oli varma. Olisi ollut asialle eduksi, jos hän olisi sen lausunut. Se olisi särkenyt uudelleen jäätyvän riitteen.

Mutta hän ei voinut. Taaskin he jäivät äänettömiksi. He kuulivat ainoastaan padon ylitse virtaavan veden kohinan, jälempänä tulevien naurun ja vesilintujen käreät huudot.

Uudelleen Bébé tiedusti: »Laulavatko myöskin veljenne?»

»Eivät», vastasi Top, »eivät laula».

»Hyväinen aika! Kuinka surullista! Mitä he sitten tekevät?» kummeksi Bébé. Mutta kohtalo oli määrännyt, ettei hän saisi vastausta siihen kysymykseensä, sillä samassa työntyi Jones, joka taempana oli nauratellut rouva Hallettia, heidän väliinsä, tarttui Topin käsipuoleen, ilmoitti hänelle, että hän oli pitänyt neiti Bébéä yksinomaisena seuranaan kyllin kauan, että neiti Bébé oli saanut hänelle tulevan osuuden Topin säihkyvästä keskustelusta ja että hänen, Topin, olisi paras nyt lähteä suomaan samaa hyvää jollekulle muulle naiselle.

»Olet oikeassa!» myönsi Top empimättä.

Edelleen astellessaan hän liittyi rouva St. Clairin seuraan ja kuunteli hänen huvittavia kuvittelujaan Australiasta, kunnes oli aika palata puoliselle.

Sunnuntaisella puolisella istui Jones Bébén vieressä. Saman päivän iltapuolella hän lähti sisarensa kahden hengen autossa viemään Bébéä — kuten hän ilmoitti katsomaan Geoffrey Chaucerin pojan hautaa.

Jones ja Bébé katselivat vuorellekapuajain näytteitä, joivat teetä ulkosalla eräässä ravintolassa maantien ohessa ja palasivat illalliselle myöhään, mutta hyvällä tuulella.

Sinä iltana tanssittiin uudelleen; Jones poistui vasta kello kaksi.

Maanantaina Jones matkusti takaisin kaupunkiin seitsemän ja kolmenkymmenen junalla Topin seurassa.

»Aiotko lähteä sinne ensi pyhänseuduksi, Top?»

»En tiedä. Luultavasti en.»

»Etkö; Minä lähden joka tapauksessa», vakuutti walesilainen. »Ensinnäkin minun on palattava noutamaan sitä vanhaa miekkakeppiä tai mikä se lienee. Se on lankoni oma; hän tappaisi minut, jos sen kadottaisin.»

»Onnistiko, Top?» ivasivat serkut, kun Top palasi.

Kovin vaikeaksi kävi hänen selviytyä Helen-lapsukaisesta, joka aina oli valmiina iskemään silmää ja irvistämään, kun vain mainittiin mitään tästä hornamaisesta suunnitelmasta. Helen oli mielissään, jos sai kiusoitelluksi Topia siinä määrin, että puna — josta mies-parka ei päässyt eroon - levisi hänen kasvoilleen tuuhean, vaalean tukan rajasta aina uudenuutukaisen, Hendersonin ostaman, pehmeän kauluksen verhoamaan kaulaan saakka. Ja Topista se niissä oloissa tuntui turkasen kovalta.

Eikö se kuitenkin ollut juuri Helenin tähden?

Heidän kaikkien tähtensä luonnollisesti; mutta lapsukaisen näyttämöura oli Topista ollut viimeinen pisara. Juuri senvuoksi hän oli esittänyt tytön äidille kuukausirahoja koskevan uhkavaatimuksensa.

»Jollet ota niini vastaan», oli Top uhannut, »menen heti suoraa päätä vanhuksen luokse ja ilmoitan hänelle hylkääväni koko suunnitelman. Ja niin se sitten on; koko juttu sotkentuu häneltä — ja minulta.»

Rouva Mundya peloitti isoisänisän suuttumisen mahdollisuus, eikä hän missään nimessä tahtonut olla Topin tiellä, koska kerran poika-kulta (niin kummallista kuin se hänestä olikin) näytti todenteolla haluavan niitä kymmenentuhannen punnan vuosituloja, ja niinpä hän mukautui.

Enää ei ollut hiiskuttu mitään siitä, että Helenin olisi lähdettävä tiedustamaan lapsenhoitajan toimia. Hän oli kuten ennenkin sullonut joka päivä laukkuunsa eväspalat ja tanssikengät sekä lähtenyt balettikouluunsa Chelseaan. Helen näytti kokonaan syventyneeltä tähän työhön ja uhkuvan toiveikkaalta. Ja uhkuvan hänestä myöskin tuntui juoruja muista tanssijoista; se ja se tyttö oli lähtenyt tiehensä, toinen taas oli otettu Coliseumiin. Se kaikki oli paikallaan, mietti Top, mutta hieman tylyä oli, että Helen kiusasi häntä pahemmin kuin muut.

Lapsi ei luonnollisestikaan, kuten Top vakuutti itselleen, käsittänyt sitä ensinkään.

Kujeellisempana kuin vanhemmat sisarensa Helen tiedusti, oliko Top vierailullaan niittänyt paljon menestystä. Ja osasiko kukaan sanoa hänelle, mitä ihana, kultahiuksinen tyttö oli ajatellut Topista?

»En tiedä», vastasi Top hänelle.

»Sinä kaiketi tarkoitat, ettei hän ilmaissut sitä?»

»Ei sanaakaan siitä.»

»Ei sanaakaan! Kuka puhuu sanoista? Osaathan toki päättää, miellytitkö sinä häntä?»

»Mistä sen voi päättää?»

»Minkäs sille voi? Luulin nimittäin joka ihmisen osaavan sen päättää. Miehet ovat niin kummallisia- Millainen vaisto heillä onkaan! Luulin, että jos mies on tytön kanssa samassa huoneessa minuutin ajan, hän jo ilmakehästä vaistoaisi, vetääkö hän tyttöä puoleensa. Kuinka toivoisinkaan, että täällä olisi joku ihminen, joka osaisi kertoa, onko vaalea kaunotar mieltynyt Topiin! Oikeuden ja kohtuuden mukaan hänen pitäisi olla mieltynyt.»

»Minkä tähden?» kysyi Top. Päästyään jälleen omaistensa tuttuun piiriin hän tunsi taaskin olonsa kotoiseksi ja mukavaksi. Huvitettuna hän katseli tätä pientä serkkuaan, joka oli hilpeän eloisa kuin kämmenelle muruja noukkimaan lentänyt lintu. Helenin kuningas Saulin tuuli oli haihtunut. Nyt hän oli jo täydelleen saanut takaisin nenäkkään, nauravan, huolettoman mielialansa.

Hän kertasi: »Minkä tähden? Etkö sinä estänyt häntä taittamasta niskaansa? Etkö sinä ollut hänen romantillinen suojelijansa? Hänen olisi vähintäänkin pitänyt lausua: 'Pelastajani! Sinulle olen kiitollinen hengestäni! Tästä lähtien olen sinun, ainoastaan sinun — (Toinen osa seuraa heti.)»

»Pyh!» äänsi Top.

»Mutta eikö tämä kaunis nainen edes lähtiessäsi pyytänyt sinua uudelleen käymään luonansa?»

»Kyllä hän pyysi. Minun on se muka tehtävä.»

»Milloin, Top?»

»Hän sanoi: 'Näinä päivinä'», vastasi Top hymyillen.

»Oh! Millaisella äänellä?»

Topilta ei tullut vastausta; hän vain raapaisi tulta sytyttääkseen piippunsa.

»Totisesti, rakas Top», virkkoi Helen veitikkamaisesti, jäljitellen äitinsä ääntä. »Totisesti, rakas poikaseni, on luonnollista, että me kaikki tunnemme harrastusta omaa lihaamme ja vertamme kohtaan. Tarkoitan vain sitä, tuntuiko tämä viehkein vaaleaverinen kaunotar innokkaasti haluavan tavata sinua pian?»

Nauraen Top myöskin korotti nuorekasta ääntänsä ja vastasi: »En tiedä — vielä!»

Hän syrjäytti asian nauraen, mutta ei silti ollut oikein tyytyväinen itseensä.

Hän tunsi, ettei hänen pyhänaikaista vierailuaan voitu (hänen tarkoitukseensa katsoen) pitää kovinkaan onnistuneena. Mutta loppujen lopuksi oli Top ainakin yhtä tavaraa rikkaampi. Jollei hän siitä hyötynytkään mitään muuta, oli hän saanut kauniin kävelykepin. Kukapa järjissään oleva mies enää luopuisi sellaisesta kepistä, kun se kerran oli niin julkisesti hänelle annettu?

Onneksi ei Jones ollut lainkaan huomannut, että mustapuinen korukeppi oli kotimatkalla ollut pistettynä Topin matkalaukun hihnojen väliin.

Top ei mielinyt ikinä luopua siitä. Tulipa tyttö tai ei, siitä kepistä hän pitäisi kiinni!

IX luku

Dianan puutarha

Ennen »näinä päivinä» määrättyä vierailua —ennenkuin oli sattunut mitään uutta, mikä olisi edistänyt Tophamptonin ja viehättävän filmitähden välistä tuttavuutta — oli insinöörikokelas, joka tunnollisesti hoiti tätä toista käsillä olevaa puuhaansa, sallinut viekoitella itsensä tekemään tuttavuutta toisen mahdollisesti kysymykseen tulevan tytön kanssa. Hengittävän Milon, voimisteluopiston muka täydellisen tytön kanssa.

Topin ja isoisänisän välisessä, St. Clairien luona vietetyn sunnuntain jälkeisessä, kiusallisessa keskustelussa oli vanhus pakottanut Topin pala palalta ja yksitavuisin sanoin kertomaan, mitä siellä oli tehty ja puhuttu, ja lypsänyt häneltä myöskin tiedon rouva Seymourin kauniista tyttöystävästä.

Se oli antanut vanhukselle aloitteen lähteä omalle ladulleen. Malttamatta millään ehdolla odottaa, että Top esiteltäisiin tälle täydellisille kaunottarelle vasta jouluhuvien aikana, selitti iäkäs herra Mundy, että käynti tässä opistossa tarjoaisi varsin riittävän perusteen. Jollei pojalla sitten olisi älyä laittautua tytön seuraan ja puhella heidän yhteisistä ystävistään, ei hän ansaitsisi päästä pitemmälle.

Pian Top sai tietää, että isoisänisä oli aloittanut kirjeenvaihdon opiston johtajattaren kanssa.

Pahempaa oli tulossa.

»Me lähdemme käymään siellä huomenna iltapäivällä», ilmoitti isoisänisä piakkoin.

»M«, sir?»

»Sinä. Sinä, POIKA, ja Henderson ja minä.»

Kuinka koko Mundy-perhe kauhistui ja ällistyi! Isoisänisä aikoi Topin seurassa kosiskeluretkelle!

»Minä», toisti isoisänisä lopullisen päättävästi, »lähden. Tämä naisten ruumiillisen kultuurin opisto — tämä koko ajatus kiinnittää mieltäni. Haluan nähdä, millaisia he ovat ja millaisia heistä tulee… Sen paikan pitäisi olla jonkunlainen Dianan puutarha. Ruumiillisesti voimakkaita jumalattapa ja nymfejä! Niin, ruumiillisesti voimakkaita… Rotuhygienisesti tärkeätä. Eikö se juuri olekin suuri pyrkimykseni? Eikö tämän ja sen pitäisi olla varsin läheisessä yhteydessä keskenään? Teidän ei tarvitse virkkaa enää mitään. Minä menen.»

Hän lähtisi.

Hän ottaisi mukaan Hendersonin; mutta autoa, sitä hän ei ottaisi.

Hillittömän, anteeksiantamattoman tuhlaavaiseksi koettivat ihmiset häntä pakottaa. Isoisänisää, joka nurisematta oli hyväksynyt Topin valtavat pukulaskut, kiusasivat vähäiset menot perin aavistamattomina hetkinä.

Hendersonin oli ostettava lippuluukusta kolme kolmannen luokan matkalippua — otettuaan ensiksi selville, miten halvimmalla voitaisiin päiväseltään pistäytyä opistolla.

Näiden kolmen matka alkoi.

Onnettomana Top kummasteli, minkä tähden kaikki lontoolaiset näyttivät olevan matkalla samaan paikkaan tänä samana päivänä. Vai oliko pelkästään hänen kuvitteluaan, että tämä kylä juuri tänä päivänä oli tullut suositummaksi kuin autonäyttely Olympiassa?

Epämukavat, ahtaat, puu-istuimiset vaunut olivat täpötäynnä sellaisia reheviä emäntiä, jotka ahtavat maallisen omaisuutensa koppiin, ennenkuin lähtevät matkustelemaan maapallon avaralla pinnalla.

Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli puolellakymmenellä tällaisella emännällä tilaisuus katsella harvinaista näkyä, isoisänisän pahansuopaa, kilpikonnamaista päätä, jota tavalliseen tapaan pisti esiin välttämättömän höyhenpeiton kääreistä.

Minkätähden, oli hän kummeksinut, pitäisi hänen ottaa rouva Mundyn matkapeitto, joka ei ollut läheskään kyllin paksu? Siihen nähden taas, että hänen olisi pitänyt tuhlata varoja ostamalla uusi, paksu peite NAINEN!

Hän otti höyhenpeitteensä; se tuntui korostavan Hendersonin kunnioittavan nöyryyden ja Topin osan erikoisuutta.

Tänään oli Topin yllä se indigon värinen sulhaspuku, joka teki ukkospilven vaikutuksen ja jossa oli ohut valkoinen reunus, ja hänen kravattinauhansa kirkkaan siniset ja purppuraiset kuviot muistuttivat käärmeen suomuja.

Henderson oli varannut hänelle sen, valinnut nenäliinan (se oli crèpe-de-Chineä) ja sukat, puhdistanut kengät itse ja sijoittanut pehmeän, harmaan hatun moitteettomasti kallelleen Topin vaivautuneeseen päähän.

Top oli tosiaankin loistava ulkoisesti; hänen vieressään istuva mustahattuinen matroona, joka laski eläviä kanoja sisältävän koppansa pään hänen moitteettomasti silitettyjen housujensa varaan, ei vaivautunut kiskomaan pois katsettaan hänen upeasta olemuksestaan.

Eipä silti, että Top-rukka olisi siitä välittänyt tai edes sitä huomannut, sillä hänen ajatuksiansa askarrutti yksinmaan se, mitä isoisänisä nyt järjestäisi.

Isoisänisä järjesti kiihkeän kinan autonohjaajan kanssa, jonka hän oli käskenyt kyyditä heidät neljän kilometrin Päässä olevalle opistolle.

Kaksi ja puoli shillingiä, vakuutti isoisänisä, oli naurettavaa kiskomista, maantierosvousta, ryöstöä, kiristystä. Kaksi ja puoli shillingiä? Puoli kruunua?

»Minä maksan sen teille», virkkoi Top lyhyesti ohjaajalle. »Nouskaa vaunuun, sir, tehkää hyvin.»

Isoisänisäpä ei totisesti suostunutkaan astumaan autoon. Eikä isoisänisä sallisi pojan maksaa’ se oli pelkkää siveellistä raukkamaisuutta Topilta. Pelkkää siveellistä raukkamaisuutta. Asian periaatteellinen puoli se isoisänisää juuri harmitti; tulla tänne, tähän syrjäiseen loukkoon ja sitten muka maksaa viheliäisestä kyyti-pahasesta ravistaneen näköisessä autossa enemmän kuin hänen rautatielippunsa Lontoosta tänne oli maksanut!

Topin harmaiden silmien mykkä, epätoivoinen katse vaiko Hendersonin kasvojen ilme lienee lopullisesti ratkaissut kysymyksen kyytimaksusta?

»Kyyditsen herrat kahdesta shillingistä», myöntyi ohjaaja vihdoin.

Auton kiidättäessä heitä maaseuturaitteja pitkin metsiköiden lomitse, jotka syksy oli pukenut upeaan, fasaaninrinnan värisenä heloittavaan asuun, piti isoisänisä (mahdotonta sanoa, tekikö hän sen enemmän itsekseen vaiko alakuloisen Topin virkistykseksi) esitelmän ihmissuvun naispuolisten jäsenten ihanteellisesta kasvatuksesta.

Kenenkään ei pitänyt kuvitella, että hän (isoisänisä) oli sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on turhaa opettaa tyttöjä lukemaan ja kirjoittamaan. Monet tietenkin menivät niin pitkälle; ei isoisänisä! Tietysti naisen piti osata kirjoittaa; miten muutoin hän selviytyisi ostosluetteloistaan. Mutta tärkein oli ruumiillinen puoli. Sitä oli hoidettava ja kehitettävä… Myöskin hänen makuaan oli koulutettava, jotta hän säilyisi siitä valitettavasta erehdyksestä, jonka yhdeksän kymmenesosaa tytöistä puolisoa valitessaan tekee.

(»Työntäkää tuo ikkuna alas, MIES!»)

Jos isoisänisä saisi määrätä, jaettaisiin ihmiset esimerkiksi koulusta päästessään avioliittotarkoituksiin nähden henkisen ja ruumiillisen kunnon mukaan neljään luokkaan.

Ruumiilliset luokat olisivat (a), (b), (c) ja (d).

Henkiset luokat olisivat (1), (2), (3) ja (4).

(a):t ja (1):t olisivat ihmisten keskitason yläpuolella — kuten (niin isoisänisä toivoi) nämä tytöt, joita tarkastamaan he olivat menossa.

(b):t ja (2):t olisivat keskitason yksilöitä, (c):t ja (3):t keskitason alapuolella, (d):t ja (4):t olisivat kelvottomat. Ne olisi hävitettävä, heidät olisi pyyhkäistävä pois maailmasta, tuhottava, jos mahdollista, jo syntyessään!

Top aprikoi, miten kävisi ihmisille, jotka kuuluvat samalla kertaa ryhmiin (a) ja (4) — ovat ruumiillisesti erinomaisia, mutta henkisesti alamittaisia. Samoin kuin se kauneuspalkinnon saanut »hämmentäjä», josta hänelle oli kerrottu.

Äkkiä hän huomasi entistä rauhattomammin pohtivansa, aikoikohan isoisänisä luennoida tästä aiheesta laitoksen oppilaille.

Jos hän sen tekee, niin tempo vieköön, minä livistän heti. Minä lähden silloin» päätti Top. »Jätän hänet siihen paikkaan. Minä en sitä kestäisi.»

Sillä nuorukainen oli jo tuskakseen kuullut osan vanhuksen fotohygienisestä teoriasta‘ Se oli ärsyttänyt häntä ihan suhdatttomasti. Sen syytä hän ei käsittänyt. Hän sieti vanhukselta min paljon muuta. Mutta jollakin tavoin sai tämä hornamainen ajatus Topin oikaisemaan selkäänsä. Se kiihoitti häntä, kuohutti häntä. Niin, se oli liian paksua. Hän puri hammasta sitä kuunnellessaan.

»Luokkiin (a) ja (i) kuuluvia pitäisi rohkaista menemään avioliittoon keskenään», jatkoi isoisänisä. »Jos heidän keskuudestaan sattumalta löytyisi joku, joka olisi niidenkin luokkien yläpuolella, pitäisi hänen sallia merkitä tähti nimensä jälkeen käyntikorttiinsa —»

»Apua!» ajatteli Top.

»Ja kenties voitaisiin heidän tuloverojaan vähentää yhdellä shillingillä. Mitä tahansa — mitä tahansa, kunhan vain saataisiin parempi ihmisolento kuin tämän epätäydellisen sivistystason edustajat ovat. Ahaa! Nyt olemme perillä sellaisessa paikassa, jossa otaksun toimittavan tällaisten periaatteiden mukaisesti.»

Nuoren Tophamptonin äänetön tuska paheni heidän saapuessaan opiston takorautaiselle portille ja lähtiessään ajamaan lehtokujaa myöten, jota reunustavien pyökkien lehvät kilpailivat väriloistossa hänen muutamien, Hendersonin valitsemien nenäliinojensa kanssa.

»Tässä sitä nyt ollaan», tuumi hän.

Se ilmeettömyys, jolla hän verhosi hämminkiään, oli omiansa korostamaan isoisänisän kiivasta, pirullista intoa hänen valmistautuessaan tutustumaan koulun kaikkiin yksityiskohtiin — tarkastaen sen mahtavaa, punatiilistä julkisivua, vilahdukselta näkyviä, laajoja hockey- ja krikettikenttiä ja myöskin heidän soitettuaan kelloa ovea avaamaan tulleen soman palvelijattaren hämmästyneitä kasvoja. Tuskinpa saattaa ihmetellä, että kaikki näyttivät kummastuneilta ensi kerran katsellessaan tätä eriskummaista kolmikkoa: murheellista, rappeutuneennäköistä miespalvelijaa, nuorta Herkulesta, jonka moitteeton puku teki ukkospilven vaikutuksen, ja ällistyttävää vaatemyttyä, joka edusti isoisänisää. Sillä viimemainitun verhona tai pikemminkin hänen asumuksenaan oli edelleenkin likainen, punainen, vaippamainen, laaja, juoma-ilmoitusta muistuttava höyhenpeite, jonka toisesta päästä näkyi linnunpelättimen hattu, toisesta linnunpelättimen kengät ja jonka keskeltä pisti esiin tuo ihmeellinen mustapuinen kävelykeppi. Kummako siis, että parhaitenkin koulutettu palvelijatar tarvitsi tointumisaikaa, ennenkuin kykeni pyytämään herroja odottamaan hallissa hänen käydessään noutamassa johtajatarta.

Johtajattaren ilmestyminen avaraan halliin rauhoitti Topin pelkoa suuresti. Hän (Top) oli levottomana aprikoinut, minkä vaikutuksen isoisänisä tekisi johtajattareen, mutta tämä kyllä, mietti poika, selviytyisi vanhuksestakin.

Iltapäivä pian kehittyikin sarjaksi isoisänisän ja johtajattaren välisiä miekkailunäytöksiä.

Viimemainittu oli kookas ja miellyttävännäköinen, hänen harmaat hiuksensa oli koottu jykeväksi nutturaksi, ja hänen villakudoksisen puvun verhoama vartalonsa oli hyvin suora. Hänen katseestaan kuvastui filosofista malttia, myötätuntoisuutta ja huumorintajua. Niitä hän epäilemättä oli oppinut koulussa, jossa hän niitä tarvitsisi.

Hän tarvitsi niitä tänäkin iltana toimiessaan oppaana ja vastaillessaan tämän oikullisen, iäkkään herran kyselyihin ja huomautuksiin.

Hän saatteli vanhusta ensiksi verkkaisesti ympäri koko rakennuksen, isoisänisän raskaasti nojatessa seurassaan olevan voimakkaan nuorukaisen tukevaan käsivarteen; AIfred Lester-mainen palvelija seurasi jälessä, kantaen höyhenpeitettä, heidän käydessään luokkahuoneissa, luentosalissa, kirjastossa.

»Täällä harrastetaan ihan liian paljon teoriaa», oli isoisänisän ensimmäinen huomautus. »Mitä varten kirjasto? Mitä varten oppikirjoja? Minkä tähden lainkaan työskentelyä sisällä? Mikä merkitys sillä on? Mikä on tämän laitoksen tarkoitus? Mallikelpoisten nuorten naisten kehittäminen, niin toivoin. Mitä muuta varten se on olemassa?»

Rauhallisesti puhkesi johtajatar puhumaan:

»Sen tarkoitus on ensi kädessä tyydyttää voimistelun eli ruumiin kultuurin opettajain tarvetta tyttökouluissa.»

»Opettajain? Minusta tuntuu, että he tuhlaavat aikaansa. (Älä kävele niin kovasti, POIKA!) Kouluissa? Liian paljon kouluja kaikkialla tässä meidän kurjassa maassamme.»

»Olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä kanssanne», vastasi harmaatukkainen nainen odottamattomasta »Mutta myöskin tyttöjä on liian paljon. Tämä on heille yhtä hyvä ammatti kuin mikä muu hyvänsä, vaikka minun onkin myönnettävä, etteivät leikkien opettajattarien mahdollisuudet ole yhtä hyvät kuin ne olivat hiukan aikaisemmin.»

»Käyttämänne nimitys on sisällykseltään ristiriitainen», tokaisi isoisänisä ja seisahtui, kiskoen Topin käsivartta, taustanaan porraskäytävän ikkunan tahrautuneet ruudut, vihreä seinä ja Botticellin »Kevään» kehystetty jäljennös. »Sisällöltään ristiriitainen! Leikki on vapaaehtoista puuhaa, alkuisin omasta halusta. Järjestäkää leikkiminen, ja miten käy? Silloin katoaa sen ominainen henki tyyten.»

»Toivottavasti ei kokonaan», jupisi harmaahapsinen nainen.

Top oivalsi, että johtajatar tuli vanhuksen kanssa toimeen paremmin kuin hän, Henderson ja rouva Mundy olivat koskaan tulleet. Hänen mielensä rauhoittui, sillä hän oli todenperään pelännyt isoisänisän heti aloittavan lausumalla: »No niin, missä on se hengittävä Milo, josta olemme niin paljon kuulleet?»

Jumalan kiitos, vanhus jätti johtajattaren asiaksi ehdottaa:

»Kun nyt luullakseni olen näyttänyt teille kaikki huoneemme, haluaisitteko nähdä tyttöjämme työssä? Ikävä vain, että tämän päivän iltapuolella on ainoastaan sangen vähän katsottavaa. Tavallisesti sattuu niin, milloin haluaa näyttää opistoa. Täällä» — hän kosketti erästä ovea »pidetään ryhtiharjoituksia; jotkut oppilaamme nähkääs antavat terveysvoimistelua alempien koulujen lapsille, joita lähetetään luoksemme köyryniskaisina, kieroselkäisinä ja lättäjalkaisina».

»Anteeksiantamatonta», tuomitsi isoisänisä, seisahtuen ovelle. »Luokkiin (c) ja (4) kuuluvat — kyvyttömät, alamittaiset tyttölapset pitäisi tuskattomasti nukuttaa kuolemanuneen syntymähetkellä. Näitä asioita hoidettiin paremmin Spartassa.»

»Mahdollisesti», myönsi harmaahapsinen nainen sangen rauhallisesti. »Mutta meidän maatamme olisi vaikea hallita sellaisten periaatteiden mukaan. Nykyisin ovatkin monet heikot pikkutytöt paljoa paremmassa asemassa kuin aikaisemmin —»

»Sen pahempi», mutisi isoisänisä, samalla kun hänet saatettiin avaraan valoisaan huoneeseen, jonka seiniä reunustivat tikapuut, mustataulu, hyppypukki. Keppiinsä nojaten isoisänisä tarkkaili huoneessaolijoiden puuhia.

Nämä ruumiillisen kultuurin opiskelijat olivat toisen kymmenen viimeisillä tai kolmannen kymmenen ensimmäisillä ikävuosilla olevia tyttöjä, jotka asunsa tähden näyttivät nuoremmilta. Heidän yllänsä oli vapaakaulainen, tummansininen, polviin saakka ulottuva mekko, voimisteluhousut ja pitkät, mustat kashmirisukat. Se muistutti hieman vangitun pikku prinsessan näyttämöpukua.

Mutta ainoatakaan näistä tytöistä ei voitu pitää hengittävänä Milona eikä minkään muun jumalattaren jäljennöksenä, vaikka he olivatkin kyllin sieviä ollakseen ainakin Dianan seuralaisnaisia.

Rusoposkisina, suorajäsenisinä ja pirteän näköisinä he hyörivät, lausuen ohjeitaan hiljaisella, tärkeältä kuulostavalla äänellä. He kumartuivat hoidokkiensa, kymmenvuotisten, villapaitoihin ja väljälahkeisiin polvihousuihin puettujen lapsien puoleen, jotka milloin olivat pitkanään lattialla, milloin hyppivät vuoron perään, milloin riippuivat seinän varaan sijoitetuissa tikapuissa tai kävelivät komennussanojen mukaan.

»En minä tullut tätä katsomaan», valitti isoisänisä. »Missä on täydellisen kasvatuksen täydellinen laitos?»

»Missä», kertasi harmaahiuksinen nainen lempeästi, »on täydellisyyttä?»

»Ilmeisestikään ei täällä. Nämä tytöt» — vanhus silmäili kuutta tai seitsemää vangittua prinsessaa, jotka nähtävästi olivat perin hyvin tietoisia harvinaisista vieraistaan ja ihan halkeamaisillaan uteliaisuudesta, mutta tarkoituksellisesti varoivat vilkaisemastakaan kolmikkoon, »nämä tytöt ovat hyviä keskitason näytteitä. Odotin näkeväni — jollen suorastaan nuoria jumalattaria — ainakin komeita, nuoria amatsoneja —»

»Hän on vauhdissa», ajat teli Top. »Nyt se alkaa. Hän aikoo kysyä sitä tyttöä.»

Johtajatar pudisti päätänsä ja hymyili.

»Me muokkaamme parhaan kykymme mukaan sitä aineistoa, jota saamme. Useita pyrkijöitä me hylkäämme. Ne tytöt, jotka otamme, saavat viettää täällä kolme vuotta uutterassa, mutta terveellisessä elämässä. Sen pitäisi säilyttää heidät hyvässä kunnossa läpi koko elämän. Mutta jumalattaria ei voida tehdä, kuten tunnetussa näytelmässä tehtiin.»

»Harmillista», murisi isoisänisä, »eikö olekin, POIKA?»

Huojennuksekseen huomattuaan, ettei häntä vaadittu puhuttelemaan näitä nuoria naisia, tarkkaili nuori Tophampton innostuneena heidän puuhiaan. Ne olivat omalla tavallaan hänestä yhtä outoja kuin Bébén ja hänen filmiäitinsä harjoitukset elävienkuvien atelierissa olivat olleet viikkoa aikaisemmin.

Nyt hänen mieleensä välähti, että naisten toimialat ovat nykyisin melkein yhtä moninaiset kuin miestenkin. Hän ajatteli filminäyttelijättäriä ja näitä ruumiillisen kultuurin opiskelijoita, rouva Mundyä, uurasta taloudenhoitajaa, serkkuansa Gertrudea, kuvalukemistokertomuksien tunnollista kyhääjää, Phyllistä, kukkasmaisten vaatekappaleiden taitavaa sommittelijaa, Helen-lapsukaista ja hänen niin uutterasti harjoittamiaan balettiopintoja, jotka veivät hänen aikansa, merkitsivät vapaahetkien uhraamista, täsmällisyyttä, kuria, ruumiillista väsymystä, altista tottelemista, ehtymätöntä harrastusta ja joiden avaaman mahdollisen uran hylkäämistä tyttö ei voinut kuvitellakaan sydämensä pakahtumatta.

Ja nämä tytöt, jotka eivät pyrkineet olemaan sieviä, näyttivät omalla tavallaan hänestä ihan yhtä somilta kuin Britannian viehättävin vaalea verinen kaunotar oli omalla tavallaan hänestä näyttänyt.

Mistä johtui, että hän pysyi heidän kaikkien läheisyydessään yhtä kylmänä?

Kenties täydellinen tyttö osoittautuisi jollakin tavoin toisenlaiseksi kuin he olivat.

Vihdoin he löysivät sen tytön, jonka tähden he olivat alunperin, tulleet tähän opistoon.

He tapasivat hänet leikkikentällä, johon johtajatar oli heidät ohjannut katselemaan lacrosse-peliä (isoisänisän taaskin höyhenpeittoonsa verhottuna käydä köpyttäessä polulla yhtä nopeasti kuin kilpikonna, jota hän niin läheisesti muistutti).

»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.

»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»

»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä.
»Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No,
POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»

»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.

He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla, vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä…

Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan, lyhyempi kuin hän itse.

»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen olento, vikkelä kuin orava.

Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva. Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta kauniita raajojaan.

»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»

»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.

Hän on tosiaankin aika komea. Hän tulee puheillenne heti, kun he ovat lopettaneet pelin. Se päättyykin melkein heti. Jollette pelkää vilustuvanne» — hän katsahti aaltoilevaan nuhraantuneeseen höyhenpeitteeseen, jossa näkyi hämähäkinseittiäkin iltapäiväauringon valossa — »niin odotamme ja katselemme heitä».

Heidän katsellessaan kuunteli johtajatar järkkymättömän kärsivällisesti isoisänisän esittämiä opinkappaleita ja rotuhygienisiä sääntöjä.

»Kertokaapa minulle, annetaanko näille nuorille tytöille ohjausta, millaisten miesten kanssa heidän olisi paras mennä naimisiin.»

»Tuskinpa juuri sitä —»

»Arvasin sen. Jos minä olisin tällaisen laitoksen johtaja, oppisivat nämä nuoret naiset yhdessä viikossa enemmän sellaista, mikä on heidän ja koko rodun vastaiselle hyvinvoinnille olennaisen tärkeätä, kuin he teidän hoivassanne oppivat koko kolmivuotisena opintoaikanaan. Otaksuttavasti ei lainkaan vaivauduta etsimään heille sopivia, heitä täydentäviä puolisoita.»

»Minusta tuntuu», jupisi johtajatar, »että jos sellainen etsiminen tulee kysymykseen —»

»On se heidän itsensä tehtävä? Aivan niin. Juuri sitä minä valitan. Perin ikävää. Tyttöjen ei pitäisi sallia mennä naimisiin umpimähkäisesti. Eikä liioin myöskään nuorten miesten pitäisi sallia sitä tehdä», lisäsi hän, terävästi vilkaisten huolestuneeseen Topiin, joka nyt valmistautui kuulemaan isoisänisän esittävän avioliitto-ohjelmansa (a)-, (b)- ja (c)-kohdat. »Kuten tänne tullessamme nuorelle sukulaiselleni puhuin — pitäisi meidän ne asiat järjestää!»

»Ihmisten avioliittoko?» kysyi harmaahapsinen johtajatar sangen tyynesti. »Ihmisten tunteet? Selluistako te, herra Mundy, joka ette hyväksy leikkien järjestämistä? Te, joka väititte sen riistävän hengen koko leikistä?»

Kun itsevaltaisen vanhuksen lempihaaveita näin rohkeasti vastustettiin, vilkaisivat Top ja palvelija hermostuneina vaistomaisesti toisiinsa.

Mutta isoisänisä vain nauraa hihitti ja virkkoi perin hyväntuulisesti:

»Niin, siinä saitte minut pussiin!»

Ja sitten päättyi leikki, ja hengittäväksi Miloksi nimitetty tyttö esiteltiin vieraille.

X luku

Nuori Venus