I.
»Oi Jumala, hyvä Jumala, mitä minä kirjoitan… mitä voin sanoa hänelle, onnettomalle miesparalle!»
Nyyhkyttäen hän nojasi pään käsiinsä. Hänen edessään pöydällä olevalle kirjepaperille oli kirjoitettu vapisevin käsin vain viisi sanaa: »Kun sinä löydät tämän, ei…»
»Oh, en tiedä…» vaikeroi hän taas, »kaikki on kuin unennäköä, olen kuin mieletön!»
Hän nousi mennen päätään pidellen huoneen toisessa nurkkauksessa olevan seinäpeilin ääreen. Tuskaisin katsein hän silmäili siinä näkyvää kalpeata, mutta hurmaavan kaunista kuvaa. Kun on yksin rikoksineen, yksin kauhistuttavine salaisuuksineen, vetää peili puoleensa. Syyllinen hakee siitä vastauksen odottamattomiin kysymyksiin, todistajan, ainoan, joka saa tietää kaiken. Jos vaimo on tekemäisillään syntiä, niin hänen oma kauneutensa on tavallisesti hänen uskottu rikostoverinsa.
»Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua», sanoi hän hiljaa. »Hän odottaa sinua, hän vie sinut satumaisen onnen syliin…»
Mutta vaikka huulet kuiskasivatkin sanan »onni», tiesi hän kuitenkin valehtelevansa kauniille peilikuvalle. Hänestä tuntui, kuin aavistamaton onnettomuus hiipisi hänen ympärillään. Mutta pyörryttävä syvyys veti puoleensa; hänen jalkansa oli jo sen reunalla, ja hänen täytyi syöksyä sinne. Päättävästi hän poistui peilin luota kirjoituspöydän ääreen. Lattialla oli täytetty, vielä avonainen matkalaukku. Hän oli kompastua siihen kumartuessaan sitä sulkemaan. Sitten hän otti kirjoituspöydänlaatikosta kukkaron ja pani sen palttoonsa taskuun. Hänestä tuntui, kuin joku muu kuin se, jonka hän oli nähnyt peilistä, olisi toimittanut nämä koneelliset tehtävät. Hän ei myöskään ollut se, joka kastoi kynän mustetolppoon ja lopetti alotetun kirjeen.
Kirjoittaessaan hän tuli entiselleen; sanat pursuivat esiin hänen sydämensä syvyyksistä:
»Kun sinä löydät tämän, ei sinulla enää ole vaimoa. Ajattele, että hän on kuollut — hänelle ehkä olisi parempi niin. Älä sure minua, en sitä ansaitse. Tule onnelliseksi, sinä hyvä, kylmä mies! Minua odottavat taivaan hurmat… vai helvetinkö turmat! Sama se; en voi vastustaa niitä. Siksi pakenen. Sinua olisi niin helppo pettää — mutta kunniani, ylpeyteni sen estävät. Ei, suo anteeksi! Pyyhi pois nämä sanat; minullahan ei ole enää kunniaa eikä ylpeyttä; minä olen langennut vaimo raukka. Huuliani tosin eivät vielä synnilliset suudelmat ole saastuttaneet, mutta eivät ne ole enää puhtaatkaan, koska ne ovat lausuneet uskottoman myöntymyksen muukalaisen pakoehdotukseen. Hyvästi! Ainoa lohdutukseni, ainoa puolustukseni on, ettet minua rakasta. Rakkaimpasihan sinulle jää: kirjasi. Näihin sanoihin ei sisälly moitetta. Kuinka uskaltaisin minä, rikoksellinen, joka polvistuneena, pää kumarassa, viimeisen kerran puhun sinulle, vielä yhdistää katkeria sanoja tähän katkeraan tekoon. Usko minua, tämä viimeinen hetkeni hiljaisessa, kunniallisessa, rauhaisessa kodissasi tuntuu minusta kuolinhetkeltä. Äsken sulkiessani matkalaukkuni oli kuin olisin virittänyt murha-aseen. Ja nyt kirjoitan joukon turhia asioita tälle paperille, vaikka aikomukseni oli vain lyhyin sanoin ilmaista poistumiseni…mutta miksi kirjoittaa enempää? Kätesi vapisee jo rypistääkseen vihamielin tämän kirjeen, jonka halveksien heität liekkeihin. Sinä tunnet nyt vain vihaa, oikeutettua inhoa onnetonta, mieletöntä kohtaan, joka ei enää ole sinun omasi!
Johanna.»
Kello oli yhdeksän vaiheilla illalla Johanna Ballmannin lopettaessa kirjettä. Huone, jossa hän oli, oli sisustettu porvarillisen yksinkertaisesti, ja sitä valaisi kirjoituspöydällä oleva lamppu. Takassa paloi hiipuva tuli. Vaatekaapin ovi oli auki, ja avoimet, epäjärjestyksessä olevat laatikot osoittivat jonkun kiireisesti niissä penkoneen. Lattialla kirjoituspöydän luona oli paperipalasia — revittyjä kirjeitä, laskuja ynnä muuta, kuten aina matkalle lähdettäessä.
Johannan sulkiessa epätoivoista kirjettään tuli hänen mieleensä ajatus: »Vielä on aikaa — vielä voin hävittää tämän kirjeen ja jäädä…» Mutta sitten hänen katseensa osui huoneessa vallitsevaan sekasortoon. Hänen miehensä voisi millä hetkellä hyvänsä tulla kotiin, ja miten hän selittäisi tämän epäjärjestyksen ja oman kiihtymyksensä? Sitäpaitsi oli tämä vaatimattomasti, melkein köyhästi sisustettu huone kuvana proosallisesta, arkipäiväisestä tulevaisuudesta, joka oli hänen osansa täällä, kun taas tulevaisuus siellä, minne hän aikoi paeta, kuvastui hänen mieleensä satumaisessa komeudessa; siellä kutsuivat häntä romanttisen, intohimoisen elämän yllätykset. Ja hän, tuo ihana mies tulisine katseineen ja sointuisine äänineen, mies, joka oli maansa loistavimpia, jalosukuisimpia, odotti häntä luottavana. »Ei, ei, liian myöhäistä… minun täytyy lähteä!»
Hän sulki äkkiä kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen: »Ewald Ballmann.» Sitten hän painoi jäähyväissuudelman nimen alle. Vielä kerran hän astui peilin luo; hänestä tuntui, kuin hänen pitäisi ottaa jäähyväiset myöskin tältä kuvalta — siveän vaimon kuvalta, joka viimeisen kerran katseli häntä peilistä. Sidottuaan tiheän harson hattunsa ympäri hän otti matkalaukun ja kiiruhti nopein askelin portaita alas.