II.
Tämän illan oli Ewald Ballmann, itävaltalaisen maaseutukaupungin kymnaasin professori, viettänyt juhlaseurassa. Oli johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla, ja Ewaldin täytyi ottaa siihen osaa. Kotoa lähtiessään hän oli sanonut vaimolleen:
»Älä valvo minua odotellen, Hanna. En varmaankaan voi tulla aikaisin kotiin. Olet niin kalpeakin tänään; sinun on paras mennä aikaisin levolle. Vaivaako sinua jokin?»
»Ei, ei mikään… Pidä hauskaa!»
»Oh, tiedäthän, etten yleensä ole huvien ja seuraelämän suosija!»
»Tiedän, sen pahempi… hyvinkin.»
»Miksi sanot 'sen pahempi', rakas lapsi? Enhän estä sinua huvittelemasta mielin määrin. Ellen seuraakaan sinua huveihin ja kävelyille, en myöskään koskaan ole kieltänyt sinua ottamasta niihin osaa kummisi seurassa, vaikka itse asiassa en käsitä mitä huvia tuollaiset väsyttävät, tyhjänpäiväiset ja meluavat ihmisjoukot voivat tarjota. Tuntuu jo pahalta, kun täytyy ottaa hännystakki, tuo pakkoröijy ylleen. Toivoisin, että tämänpäiväinen juhla olisi ohi. Hyvästi, Hanna!»
Ewald Ballmann oli siihen aikaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja oli ollut kaksi vuotta naimisissa kauniin Hanna von Orfalvyn kanssa. He eivät sopineet toisilleen. Ewald oli saksalaisen kansakoulunopettajan poika, Hanna unkarilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisen tanssijattaren tytär; Ewald oli käytökseltään yksinkertainen, ujonlainen, miltei kömpelö, umpimielinen ja harvasanainen, — Hanna viehättävä, vilkas ja voitonvarma; Ewald totinen, levollinen, työteliäs, Hanna liioiteltu, nautinnonhaluinen ja työhön tottumaton. Ewaldin sielu sai tyydytystä eksaktisista tiedoista, kuivista tutkimuksista, — Hannan mieli taas oli täynnä runoja, romaaneja ja liioiteltuja onnen utukuvia. Tämä avioliitto oli täydellinen erehdys. Yhteistä molemmille oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja kykynsä rakastaa; molemmilla oli rikkaat luonnonlahjat, mutta erilainen kasvatus ja erilaiset olosuhteet olivat antaneet heidän ymmärrykselleen ja tunteilleen aivan eri suunnan, niin etteivät heidän sielunsa koskaan voineet sulautua toisiinsa, joten he koko tämän kaksivuotisen avioliittonsa aikana olivat alati tunteneet jonkin heitä eroittavan.
Hanna oli kieltämättä saanut huonon kasvatuksen. Hänen isänsä, entinen upporikas, kevytmielinen magyari, kuoli rappiolle joutuneena pelaajana, tyttären ollessa kymmenen vuoden vanha. Hänen äitinsä, ennen niin jumaloitu tanssijatar, joka aina oli elänyt ylellisyydessä ja jonka nyt täytyi tulla toimeen pienellä eläkkeellä, ei voinut tyytyä niukkoihin oloihinsa, vaan eli siinä toivossa, että tyttärensä, joka herätti huomiota kauneudellaan, hankkisi loistavalla naimisella takaisin entiset ihanat päivät. Näistä tulevaisuuden tuumistaan hän puheli aina lapsensa kanssa; tuntimääriä hän saattoi Hannalle selvitellä, miten he järjestäisivät elämänsä tultuaan jälleen rikkaiksi ja onnellisiksi, kuten olivat olleet isän eläessä. Heidän mielissään väikkyi huikaisevan komeita satulinnoja; he suunnittelivat pukuja, joita Hannan oli käytettävä ulkomaisissa hoveissa esittelytilaisuuksissa; he kuvailivat lakeijain arki- ja juhlapukuja, erilaatuisia vaunuja, joita oli käytettävä maalla tai ajeluilla Praternilla, aarrelippaassa olevia timanttidiademeja ja mustahelmisiä kaulakoruja; suurenmoiset tanssiaiset, ihanat päivälliset, hurmaavat metsästysretket, huvittavat kylpymatkat, kaikki, kaikki kuvailtiin mitä yksityiskohtaisimmin ja niin usein, että Hanna vähitellen alkoi pitää luonnollisena kehittymistään loistavaksi kuuluisuudeksi. Tätä tuki vielä hänen aikaisin esiintyvä kauneutensa, joka hankki hänelle mielistelyjä ja rakkaudentunnustuksia jo kolmentoista vuoden iässä. Mutta äiti vartioi ankarasti tytärtään; hän ei laskenut Hannaa koskaan silmistään ja opetti hänelle aina hyvien tapojen noudattamista ja naisellista ylpeyttä. Minnie Orfalvyn mielestä Hanna oli enkeli, satuprinsessa. Hänen siveyteensä ja kunniaansa ei koskaan saanut tulla tahraa; hänen tuli saavuttaa rikkautta ja onnea, mutta ainoastaan avioliiton portin kautta, ainoastaan arvossapidettynä ja kunnioitettuna vallasnaisena.
Hannalla oli loistavat luonnonlahjat ja ainainen halu oppia ja lukea. Pianonsoittajana hän oli jo kaksitoistavuotiaana pieni taiteilija ja saavutti eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa myrskyisää suosiota. Tämä yllytti melkoisesti hänen turhamaisuuttaan; hän astui esiin ja kumarsi yleisölle voitonhymy huulillaan, sulkien katseeseensa koko salin, kuten konsanaan suosionosoituksiin tottunut primadonna. Tästä hetkestä lähtien hän katsoi olevansa oikeutettu aina saamaan osakseen huomiota. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset kadulla kääntyivät katsomaan häntä. Hänen kauneutensa olikin hämmästyttävä. Äidiltään hän oli perinyt hienon hipiän ja paksun, vaalean tukan, joka oli tuuhea ja kihara eikä, kuten vaalea verisillä yleensä, pehmeä ja sileä. Tummat, tuliset silmänsä, jalon profiilin ja komean vartalonsa hän oli perinyt isältään.
Paitsi soitannollisia lahjoja oli Hannalla erinomainen kieltenoppimis-taipumus. Lukuunottamatta englanninkieltä, jonka hän oppi äidiltään ja jota hän osasi yhtä varmasti kuin saksan- ja unkarinkieltä, hän tunsi myöskin ranskankielen kaikkine hienouksineen. Hän luki suunnattoman paljon romaaneja. Kuusitoistavuotiaana hän oli lukenut kaikki kaupunkinsa lainakirjastossa olevat ranskalaiset romaanit; sitäpaitsi hän kaikeksi onneksi tutki myöskin englantilaista kaunokirjallisuutta sekä joitakin saksalaisten kirjailijain teoksia. Hanna rakasti runoutta, runoilipa joskus itsekin. Hänellä ei ollut tapana seurustella samanikäisten lasten kanssa, hän ei ollut koskaan pitänyt nukeista ja hän luki itsensä edellämainitun konsertin jälkeen aikaihmisiin. Hänestä oli romaaneja lukiessaan hauskaa laskea, montako vuotta häneltä puuttui, ennenkuin tuli yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotiaaksi, romaanien sankarittarien ikään.
Eräs vanha kaunosielu, eläkettä nauttiva rautatievirkailija, joka oli Hannan äidin ystävä, tutustutti hänet kirjallisuuteen ja tieteisiin. Hän ihmetteli alituiseen Hannan nopeata käsityskykyä, hänen hyvää muistiansa, hänen sattuvia huomautuksiaan, ja niin tuotti jokapäiväinen opiskelu sekä opettajalle että oppilaalle todellista huvia. Lukusuunnitelmassa oli seuraavat aineet: historia, maantiede, fysiikka, kansantarusto, estetiikka, saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset klassikot. Hanna opiskeli suurella ihastuksella. Se oli hänen henkisen puolensa koristelua. Yhtä mielellään kuin hän kietoi valkean kaulansa ympärille helminauhan tai kiinnitti vaaleihin kiharoihinsa ruiskukkia, hän myös rikastutti henkistä elämäänsä oppineisuuden jalokivillä, kultaisilla tiedoilla, runouden helmillä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että saattoi harjoittaa opintoja niiden itsensä vuoksi, ja siksi hän ei juonut tiedonmaljaa pohjaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä valoa, joka heijastuu tieteestä ja jonka säteet valaisevat maailmankatsomusta. Liikaa olisikin vaatia, että puolikasvuiset tytöt katselisivat maailmaa pitäen kokonaisuutta silmällä. Hannan kuten niin monen muunkin maailma oli se piiri, jossa hän itse ja hänen tulevat kohtalonsa olivat keskipisteenä. Hän oli varma siitä, että jokin erikoinen kohtalo odotti häntä. Hän tunsi olevansa poikkeusolento, sillä minne hän tuli, siellä ihmiset tuijottivat häneen kuin ihmeeseen. Hanna oli herkkäluontoinen ja lämminsydäminen. Hän ei saattanut nähdä kenenkään kärsivän ja olisi ollut valmis mitä suurimpaan uhraukseen, tuottaakseen muille onnea. Hän ajatteli ajoittain voivansa, vaikka olikin luotu loisteliaaseen elämään — vaihtaa kohtalonsa »tupaan ja sydämeen» ja kulkea köyhän, rakastetun miehen rinnalla elämänsä loppuun. Siinähän olisi ollut jotain sankarillistakin.
Rakkaus… miten salaperäiseltä ja ihanalta tuo sana kaikuikaan hänen korvissaan — se mahtoi olla elämän kruunu. Minkä näköinen lieneekään se prinssi tai mökkiläinen, joka on tekevä hänet onnelliseksi? Näin hän uneksi usein hiljaisuudessa. Äidilleen hän ei uskaltanut sellaisista asioista puhua; äidistä kaikki rakkaushaaveilut olivat mielettömiä.
Paitsi äitiään oli Hannalla vielä eräs suojelija ja ihailija. Se oli hänen kumminsa, hänen isävainajansa serkku, kenraaliluutnantti von Orfalvyn viisissäkymmenissä oleva leski. Tämä vanha rouva ei tosin ollut rikas, mutta melkoisen varakas ja äärettömästi mieltynyt seuraelämään. Hänen keskiviikko-iltoihinsa, »jour fixe», kuten hän niitä mielellään nimitti, oli rakas »pieni Ihme-Hanna» jo kahdentoista ikäisenä kerta kaikkiaan kutsuttu. Kenraalitar Orfalvyn luona ei käynyt n.s. »seurapiirin kerma» (tämäkin oli hänen mielisanojaan), se kun itävaltalaisissa pikkukaupungeissa on paljon sulkeutuneempi kuin Espanjan hovissa, niin ettei ylhäisimpään aateliin kuulumaton voi sen seuroihin päästä. Mutta paitsi tätä »kermaa» eli »haute voléeta», jossa vain samanarvoiset seurustelevat, on tällaisessa pikkukaupungissa toinenkin »seurapiiri», nimittäin korkeitten sotilasviranomaisten ja virkamiesten perheet; näiden joukossa on joitakuita »kerman» sukulaisia, joille »kerma» on kääntänyt selkänsä epäsäätyisten avioliittojen tai köyhyyden takia. Nämä antavat kuitenkin jonkinlaisen ylhäisyyden leiman »alakermalle.» »Oh, rakas kreivitär Lotti, miten myöhään te tulette! Saanko esittää: majuri Schmidt… kreivitär Thurn» (tai joku muu helisevä nimi). Tällainen kohottaa tunnelmaa vastaanotoissa. Seurue tuntee ympärillään kerman tuoksua.
Kenraalitar Orfalvyn huoneistoon kokoontui mainittuina keskiviikko-iltoina klo 8:n tienoissa suuri joukko vanhoja herroja univormuissaan ja vanhoja naisia mustissa silkkileningeissä, tyttäret valkeissa musliinipuvuissa ja heidän ilokseen joitakuita nuoria luutnantteja ja hännystakkiin puettuja tohtoreja. Vanhempaa herrasväkeä varten oli varattu pelipöytiä, nuoret huvittelivat itseään leikeillä. Klo 10 siirryttiin ruokasaliin, jossa paitsi teetä ja olutta (jälkimäinen nuorten tohtorien takia) tarjottiin yksi lämminruoka sekä koko joukko leikkeleitä ja leivoksia. Illallisen jälkeen oli mieliala vilkkaampi; vanhat jatkoivat peliään, nuoret soittelivat tai tanssivat hiukan, jos joku osasi soittaa tanssimusiikkia. Klo 1 lähdettiin pois. Salissa alotettu lepertely ja mielistely jatkui eteisessä, ja ilta päättyi puoli tuntia kestävään päällysvaatteiden puentaan, liinojen solmimiseen ja ystävälliseen hyvästelyyn, joka »tuhatkertaisesi» kiiteltyyn emäntään jätti mieltälämmittävän voitontunteen.
Hanna oli näiden keskiviikkojen koristus. Hänen äitinsä salli hänen kuitenkin ainoastaan kolme tai neljä kertaa talven kuluessa mennä kummitäti Dorin iltakutsuihin, sillä rouva Minnie Orfalvy oli mustasukkainen äiti eikä itse koskaan ottanut osaa seuraelämään. Pikkukaupungin seurapiirin kylmäkiskoinen käytös entistä tanssijatarta ja nykyistä köyhtynyttä aatelisnaista kohtaan sai hänet katkeroituneena vetäytymään kokonaan syrjään ja kaipauksella odottamaan voiton ja koston hetkeä, jolloin hänen tyttärensä joutuisi loistavaan avioliittoon. — Tämän ei muuten ollut tarkoitus tapahtua vihatussa pikkukaupungissa. Hänen aikomuksensa oli viedä tyttärensä suureen maailmaan, Baden-Badeniin ja Nizzaan; siellä ei ollut puutetta englantilaisista lordeista, venäläisistä ruhtinaista, amerikkalaisista miljonääreistä. Tätä tarkoitusta varten hän vuosittain säästi puolet tuloistaan, minkä summan hän laski riittävän tätä sotaretkeä varten Hannan täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Sentakia hän ei mielellään antanut tyttärensä käydä noissa vähäpätöisissä keskiviikko-illoissa, joissa voisi sattua, että köyhät luutnantit tai poroporvarilliset tohtorit viekoittelisivat Hannan oikealta tieltä. Mutta ei myöskään sopinut syrjäyttää kummitätiä, joka oli kenraalitar, ja sentähden Hanna sai kunnioittaa muutamia iltoja läsnäolollaan. Hannaa itseä ne suuresti huvittivat. Tämä maailma oli tosin paljon alhaisempi sitä, johon hän oli tutustunut kirjoissaan ja johon hän luuli kuuluvansa, mutta voitontunne on aina suloinen. Hän oli aina nuorin ja kaunein siellä olevista neitosista. »Mitä — vasta kolmen toista — neljäntoista — se ei ole mahdollista! Hänhän on täydellinen kaunotar, niin varma käytöksessään, niin viisas!» Tämä häntä miellytti. Hänen pianonsoittonsa (tosin vailla taiteellista syventymistä, mutta loistokkaasti esitetty) tuotti hänelle lukemattomia ylistelyjä. Seuraleikeissä hän osoitti nopeaa käsitystä, monipuolisia tietojaan. Tanssissa hän oli aina ensimäinen. Illallista syötäessä kosi häntä tavallisesti joku oluen kiihottama nuori tohtori, ja eteisessä, missä noutamaan tullut kamarineitsyt häntä odotti, kilpailivat luutnantit kunniasta saada auttaa palttoota hänen ylleen. Pelkkiä hyviä takeita tulevista Nizzan voitoista.
Mutta se tuuma — kuten niin monet muut pitkiä aikoja haudotut — ei toteutunutkaan. Hannan ollessa kuusitoistavuotias kuoli rouva Minnie Orfalvy ankaraan keuhkokuumeeseen. Tyttären suru oli suuri, miltei toivoton. Hän oli kaikesta sydämestään rakastanut äitiään, josta ei ollut koskaan ollut erossa ja joka puolestaan oli elänyt yksinomaan ainoata lastansa varten, — ja hänen sydämensä pystyi todellakin lämpimään kiintymykseen. Hanna oli murtunut, tulevaisuuden voittoja ja nautintoja hän ei enää ajatellut, sillä ainoastaan äitinsä takia hän olisi tahtonut voittaa rikkautta ja kunniaa… Miten hänellä voisi enää olla hauskaa, kun hänen rakas äitiraukkansa oli poissa!
Dori täti otti orvon tytön luokseen. Säästyneen pääoman, joka oli aiottu suurta matkaa varten, hän otti huostaansa; se oli käytettävä Hannan myötäjäisiksi, sillä hän toivoi voivansa pian naittaa hänet. Kummitäti ei ollut koskaan saanut kuulla heidän korkealentoisista tuumistaan, eikä Hanna niistä mitään puhunut; hän eli vain surussaan.
Vuoden kuluttua muuttui alkuaan katkera suru hiljaiseksi haikeudeksi. Nuoruus vaati osansa, ja Hannan katse suuntautui jälleen, vaikka synkkämielisesti, niin kuitenkin toivorikkaasti tulevaisuuteen eikä viipynyt yksinomaan menneissä murheissa.
Näihin aikoihin — oltiin kesäkuussa — Dori täti muutti maalle. Joka vuosi hän vuokrasi läheisestä luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta kylästä pienen, sievän huvilan, jota ympäröi suuri hedelmäpuutarha. Huvilan vieressä oli talonpoikaistalo, josta levisi voimakas navetanhaju. Siellä oli liikettä aikaisesta aamusta alkaen; sieltä kuului iloista puhelua, kukon kiekumista ja koiran haukuntaa. Tämä maalaisympäristö oli vallan uutta Hannalle. Täällä hän heräsi kuin uuteen eloon. Metsien tuoksu virkisti hänen mieltänsä, ja sydän alkoi sykkiä oudosta rakkaudenkaipuusta. Miten tyhjältä tuntuikaan salonkien, teatterien ja ajoneuvojen komeus tällaisen ihanuuden rinnalla! Mitä merkitystä oli pompadourin-tyylisellä kammiolla, kun sai täällä istua puupenkillä putoilevien kirsikankukkien alla — mitä merkitystä konserttimusiikilla, kun puron lorina, lehtien suhina, lintujen lemmensävelet, raikas kesätuulahdus sai mielen väräjämään luonnonmusiikkia? Kaiken tulevan loiston hän tahtoi ilomielin uhrata? — niin hänestä nyt tuntui — saadakseen tällaisessa ympäristössä elää rakastetun miehen kanssa, joka olisi onnellinen hänen rinnallaan. Hän ei ajatellut, että tuleva loisto oli oikeastaan vain saippuakupla, jota tuskin saattoi tarjota uhriksi. Hänestä tuntui tekonsa aina kuninkaalliselta alentuvaisuudelta, milloin hän ajatuksissaan suostui tyytymään yksinkertaiseen elämään.