III.
Näihin aikoihin Ewald Ballmann vietti kuusiviikkoisen lomansa samassa kylässä. Hän oli niin rasittunut liiallisesta työstä, että lääkäri voimien palauttamiseksi määräsi hänet maalle lepäämään. Nuoren professorin tulot eivät riittäneet kylpymatkaan tai vuoristossa oleskeluun, ja siksi hän vuokrasi pienen huoneen lähimmästä kylästä, jatkaen siellä kaikessa hiljaisuudessa kasvitieteellisiä tutkimuksiaan. Hän ei ollut maailmanmies eikä mikään romanttinen haaveilija, häntä eivät juorut ja maalaiset rakkausseikkailut viehättäneet, ja kuitenkin tuli hänestä Hannan romaanin sankari.
Tähän saakka Ewald ei koskaan ollut uskaltanut liittyä naisseuraan. Hänen sydämensä oli yhtä neitseellisen puhdas kuin naapurinsakin, ehkä puhtaampikin, sillä hän ei koskaan ollut antautunut rakkaushaaveiluun. Sitä valtavammin vaikutti Hannan kauneus häneen. Tuskin kahta viikkoa sen jälkeen, kun hän ensi kerran näki tytön, hän kirjoitti jo kenraalittarelle kirjeen pyytäen neiti Orfalvya omakseen. Hän oli saanut kuulla valittunsa olevan köyhän, orvon tytön, joka ei kuulunut korkeimpaan seurapiiriin, ja siksi hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen naimatarjouksensa — hyvinvoivan professorin, jolla oli edellytykset kerran päästä yliopiston rehtoriksi, — tyydyttäisi molempia naisia.
Hanna oli puolestaan jo aikoja sitten huomannut professorin ja hänen ihailevat katseensa. Hannakin haaveili hänestä. Kalpea, kasveja keräävä oppinut — mikä mieltäkiinnittävä olento! Sitäpaitsi tämä mies riutui toivottomassa rakkaudessaan häneen… sen Hanna tiesi varsin hyvin. Professori hiipi tuntikausia heidän asuntonsa ympärillä saadakseen nähdä hänet ja lensi tulipunaiseksi huomatessaan hänen tulevan.
»Mutta miksi hänen rakkautensa pitäisi olla toivoton?» ajatteli Hanna jalomielisenä. »Jos rakastaisin, rakastaisin elinikäni.» (Hän luulotteli joka ihmistä varten olevan olemassa määrätyn rakkauden, joka yksin saattoi olla totinen ja ikuinen.) »Jos minä rakastaisin häntä, miten antautuisinkaan sydämeni valitulle, olipa hänellä sitten miten vaatimaton yhteiskunnallinen asema tahansa!… Rakastankohan minä häntä?… Miksi sydämeni tykyttää niin kovasti, nähdessäni hänet kaukaa?… Miksi hänen kuvansa seuraa minua iltaisin unien maailmaan? Miksi se aamuisin väikkyy edessäni? Onko se rakkautta?… Rakastanko todellakin?… Onko tämä kohtaloni?…»
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena Hanna istui eräänä aamuna lempipaikallaan kirsikkapuun juurella. Kummitädin ääni herätti hänet äkkiä.
»Hanna, tule huoneeseeni; tahdon puhua kanssasi.»
Hanna kiiruhti kenraalittaren jäljessä sisään. Hän astui matalaan, kodikkaaseen tupaan, joka oli kenraalittaren asuinhuoneena. Valkeita seiniä vasten erottuivat kaupungista tuodut huonekalut, kirjavat uutimet, komea ompelupöytä ja messinkinen papukaijan häkki.
»Tässä olen, Dori täti. Mistä tahdot puhua kanssani?»
Vanha rouva asettui tavalliselle paikalleen ikkunan luona olevan ompelupöydän ääreen; mutta tällä kertaa hän ei ottanut esille tavanmukaista reikäompelustaan tai virkkuutaan, vaan kääri auki kirjeen. Hänellä oli samalla kummallisen juhlallinen ilme. Hannan sydäntä kouristi; hän aavisti jotain erikoista tapahtuneen.
»Rakas lapsi, ota tuo palli ja istuudu tänne ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa. Kuten tiedät, olen minä sinun suhteesi äidin asemassa. Minun täytyy valvoa etuasi ja suojella sinua. Pelkään sinun olevan… liian kiemailevan… Sinun ikäisenäsi olin tosin minäkin kiemaileva, mutta ainoastaan sellaisille ihmisille, joille äitini luvalla sain kiemailla. Olen vakuutettu, että sinulla ensi talvena on tilaisuus keskiviikkokutsuissani tehdä sopivia valloituksia. Siellä on esimerkiksi majuri, paroni Schimmerer, joka on leskimies ja omistaa kolmikerroksisen talon jossain Wienin esikaupungissa…»
Hanna kävi kärsimättömäksi.
»Onko tuo kirje paroni Schimmereriltä vai ehkä hänen kolmikerroksisen talonsa porttivahdilta?» kysyi hän.
»Hanna, sinulla on jo jonkun aikaa ollut hyvin nenäkäs käytös. Anna minun puhua. Tämä kirje on naimatarjous, mutta se ei valitettavasti ole paronin.»
Hanna tunsi kalpenevansa, mutta syynä siihen oli suloinen kauhun tunne.
Nuoren tytön elämän tärkeimmät tapaukset ovat juuri naimatarjoukset.
»Kenen, Dori kummi… kenen? Näytä minulle kirje!» hän huudahti.
»Anna minun ensin puhua loppuun. Sitäpaitsi tiedät varsin hyvin, keneltä se on. Etkö luule minun nähneen hänen kulkevan tästä ohi joka päivä… ja huomanneen, miten sinä aina pälyilet hänen jälkeensä ikkunassa?… Mutta kuten näet, olet antanut hänelle liiaksi toivomisen aihetta. Nyt täytyy meidän antaa miesparalle rukkaset ja siten hankimme itsellemme vihollisia.»
»Ja miksi rukkaset?»
»Miksi? Tämä ei ole sinulle mikään sopiva naimiskauppa, Hanna. Ei suinkaan sinun, joka tuskin olet täysi-ikäinen, sovi myöntyä ensimäiseen tarjoukseen? Koulunopettaja! Ja neiti von Orfalvy, vielä niin kaunis ja etevä kuin sinä! Sinä et tosin kuulu kermaan… tiedän hyvin, ettet voi joutua kaikkein hienoimpiin naimisiin…»
»Ja miksi en! Äiti sanoi aina, että minusta on tuleva kreivitär tai miljoonain omistaja…»
»Äiti parkasi oli liian haaveileva…»
»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi… sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai pohatta.»
»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»
»Anna minun lukea kirje! Anna minulle se!»
»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.
Ovi avautui.
»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee pitkän ajan noustakseen.»
»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis,
Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»
Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä ruokakammioon.
Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä… tämä oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä vastauksesta… ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla. Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.
Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu 'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut, lahjoittaakseen hänelle sydämensä.
»Hän ei saa pettyä!» huudahti Hanna jatkoksi omille ajatuksilleen.
Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti silmänsä ja sanoi hiljaa:
»Sisään!»
Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä…
Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian avioliittotarjouksensa.
Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.
Ballmann puhui ensin.
»Suokaa anteeksi, neiti; luulin rouva von Orfalvyn olevan täällä.»
Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»…
»Dori kummi tulee kohta», vastasi hän tuskin kuuluvasti.
»Te sallitte siis?» sanoi hän ja astui sisään sulkien oven.
Hanna seisoi aivan hiljaa. Lyhyt vaitiolo.
»Neiti Hanna, olen tänään kirjoittanut kummitädillenne ja… olen tullut kuulemaan vastausta.»
»Mitä riippuu vastauksesta?» kysyi Hanna ja odotti hänen vastaavan:
»Elämäni».
Ballmann vastasi siihen suuntaan:
»Tulevaisuuteni.»
Uusi vaitiolo. Nuorten sydämet sykkivät yhä kiivaammin.
»Tunnetteko kirjeeni sisällyksen?» kysyi Ballmann sitten, astuen askeleen eteenpäin.
»Tunnen, kyllä tunnen.»
Ewald lähestyi yhä.
»Silloinhan voin kuulla vastauksen heti teiltä itseltänne, Hanna…
Onko se kieltävä? Onko se myöntävä?»
Hetki oli ratkaiseva. Hanna ymmärsi kahden ihmisen tulevaisuuden riippuvan hänen huultensa liikkeestä… Hän sulki silmänsä kuin suinpäin veteen syöksyvä ja sanoi:
»Vastaus on myöntävä.»
Hanna luuli onnellisen kosijan huudahtavan riemusta, syöksyvän hänen jalkainsa juureen tai sulkevan hänet tuliseen syleilyyn, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ewald tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli sitä ja lausui sydämellisesti:
»Kiitos, neiti Hanna! Koetan tehdä teidät onnelliseksi.»