IV.
Dori kummi antoi pian suostumuksensa. Kuultuaan nuoren tytön jo antaneen myöntävän vastauksen ei hän tahtonut joutua puretun kihlauksen herättämän huomion alaiseksi, vaan tuli siihen lopputulokseen, ettei Hanna ollut hänestä riippuvainen, vaan oli oikeutettu antamaan kätensä kenelle tahtoi ja että hänellä oli edellytyksiä tulla onnelliseksi seuratessaan sydämensä ääntä, ehkä onnellisemmaksi kuin paroni Schimmererin kolmikerroksisessa talossa.
Ewald Ballmann kuului olevan erinomaisen »mallikelpoinen» mies, minkä lisäksi hänellä oli paitsi professorinpalkkaansa myöskin pienen omaisuuden useaan sataan guldeniin nousevat korot käytettävänään. Sitäpaitsi tuli hän perimään rikkaan sedän. Tämä avioliitto oli köyhälle, orvolle tytölle käytännölliseltäkin kannalta katsoen edullinen. Kaiken miettimisen jälkeen kenraalitar katsoi parhaimmaksi liikutettuna sanoa:
»Koska te niin välttämättä tahdotte toisenne, täytynee minun antaa siunaukseni, lapset.»
Hannasta kaikki oli aivan toisenlaista, kuin mitä hän oli ajatellut. Kihlausaika ei vastannut hänen toiveitaan. Ewaldin onni tuntui hänestä liian rauhalliselta; oli kuin Ewald ei ensinkään olisi osannut panna arvoa hänen suostumuksensa osoittamaan uhrautuvaan jalomielisyyteen. Hän oli rakkauden alttarille uhrannut tulevaisuuden hänelle sylissään kantamat kruunut, jalokivet ja helmet, ja Ewaldista se oli luonnollisin seikka maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan näistä uhratuista haavetimanteista.
Ewald puhui kenraalittaren kanssa heidän tulevan pienen asuntonsa sisustamisesta. Kolme huonetta ja keittiö. Suuri, valoisa keittiö. Makuuhuoneessa pähkinäpuiset huonekalut, salissa mahonkiset. Hänen kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa ja Hannan ompelupöytä olisivat salissa. Kolmannessa huoneessa olisi kaappeja ja laatikoita ja sitä voitaisiin ehkä myöhemmin käyttää lastenkamarina. Palvelustyttö voisi asua keittiössä.
Tällaiset keskustelut saattoivat Hannan alakuloiseksi. Jos Ewald olisi sanonut tämän olevan vallan liian huonoa hänen kuninkaalliselle morsiamelleen, jos hän olisi kauhistunut sellaista kotia ajatellessaan, olisi Hanna ilomielin huudahtanut olevansa valmis seuraamaan sydämensä valitsemaa miestä vaikka vuorenluolaan ja urheasti kärsimään punaista huonekalukangasta; mutta kauheinta oli, että Ewald esitti nämä pöyristyttävät asiat joinakin hauskoina ja miellyttävinä. Koko hänen käytöksensä oli samalla kylmä ja jäykkä; ei hän koskaan päästänyt tunteitansa vallalle; hän puheli mitä joutavimmista asioista; opinnoistaan, oppilaistaan, lapsuudestaan, tulevaisuuden tuumistaan. Ellei hän niin usein olisi ihaillen ja hellästi katsonut morsiameensa, ei olisi ensinkään voinut luulla häntä rakastuneeksi. Hannan alottamat keskustelut lempikirjailijoistaan, ulkomaisesta kirjallisuudesta, hän katkaisi vakuuttaen, ettei ollut koskaan lukenut romaaneja tai sentapaisia teoksia eikä koskaan aikonut tuhlata aikaansa semmoisiin; sellaiset mielikuvat eivät ensinkään viehättäneet häntä.
»Etkö sinä siis myöskään suosi teattereita?» kysyi kenraalitar kerran.
»Minä en koskaan käy teatterissa enkä iltamissa; en ole vielä milloinkaan ollut tanssiaisissa.»
»Hanna, sinusta tulee kadehdittava vaimo!» huudahti Dori täti, »niin vakava aviomies, joka paraiten viihtyy kotonaan, on harvinainen. Sinä olet selkäni takana todellakin valinnut viisaasti, rakas onnenlapsi.»
Hanna huokasi.
Ewaldin virkaloma loppui pian, ja hänen täytyi palata kaupunkiin. Hän tuli nyt vain sunnuntaisin viettämään pari kolme tuntia molempien naisten luona. Häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla. Hannan pieni pääoma hupeni yksinkertaisten myynien ja muutamien talouskapineiden ostoon. Hankittiin kaksi ompelijatarta, ja kaikilla oli kyllin työtä leikatessa ja neuloessa. Hanna ei tuntenut itseään onnelliseksi. Toisinaan hän saattoi, ajatellessaan sulhastaan, vaipua runolliseen haaveiluun, kuten ensi aikoina hänen tuntemattomana osoittaessaan ihailuaan, ja sellaisina hetkinä hän ajatteli: »Niin, minä rakastan Ewaldia; me tulemme onnellisiksi», mutta toisinaan taas, varsinkin sunnuntaisin, jolloin Ewald niin rauhallisena saapui ja taas lähti, hänestä tuntui, kuin hän olisi allekirjoittanut elinkautisvanki-tuomionsa. Purkamista hän ei ajatellut; arpa oli heitetty. Ja avioliitossa, joka nuoren tytön mielessä väikkyy niin salaperäisenä, muuttui kai Ewald häntä kohtaan toisenlaiseksi; hän oli löytävä hänessä ensimäisen rakkausunelmansa sankarin.
Häät vietettiin Dori kummin luona tavallisten keskiviikko-vieraiden läsnäollessa. Myöskin kehuttu paroni Schimmerer oli läsnä ja kuiskasi ihanalle morsiamelle: »Te olette kuin sulotar.» — Hanna silmäili majuria hyvillään, ensinnäkin koska hän oli imarrellut häntä ja toiseksi, koska hänen läsnäolonsa oli hänelle lohdutuksena. »Tuollaisen kaljupäisen ukon kanssa olisi Dori kummi tahtonut minut naittaa»? — hän ajatteli. — »Minä voin toki ylpein mielin katsella solakkaa, vaaleakiharaista nuorta sulhastani!» Alttarin edessä sulhanen, joka oli hyvin liikutettu, lausui »tahdon» väräjävällä äänellä. Hanna vastasi varmasti ja päättävästi, ikäänkuin sillä vahvistaakseen sankarillisen uhrin.
Häämatkaa ei Ewaldin virka sallinut, ja nuorikot lähtivät hääpäivällisten jälkeen uuteen kotiinsa. Äänettöminä he olivat istuneet vaunuissa, vaiteliaina nousseet kolmannessa kerroksessa olevaan asuntoonsa. He astuivat sisään. Sali oli täynnä tuoreita kukkia. Palvelustyttö, joka oli avannut heille oven, otti Hannan hatun ja palttoon ja poistui. Ewald meni vaimonsa luo, syleili häntä hellästi ja sanoi:
»Nyt olet kotona, rakas lapsi… Nyt olet vaimoni, toverini, kaikkeni.»
Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.
»Rakastatko sinä minua todellakin, Ewald?»
»Kaikesta sydämestäni, Hanna.»