IX.
Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa. Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta. Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!
Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä, yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel Imperialiin… rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli vain jokapäiväinen elämä edessä!
Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin — rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä tulevaisuutensa.
Junailija herätti hänet.
»Saisinko piletin?»
Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.
»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.
»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja meni seuraavaan vaunuun.
Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja, ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja, kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä, siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan maailmaan… Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan, milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle… Wien!
Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla vilisi ihmisiä.
Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»
Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.
»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Hanna.
»Onko armollisella rouvalla muita tavaroita?»
»Ei; viekää minut vaunuihin.»
»Olkaa hyvä, tännepäin!»
Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.
»Entä juomarahat!»
Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi miehelle guldenin.
»Kiitoksia, armollinen rouva. Minne kuski saa ajaa?»
»Hotel Imperialiin.»
»Hotel Imperialiin!» huusi kantaja kuskille ja sulki oven.
Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.
Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.
»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään? Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo uusi, tuntematon maailma… en ole niin onneton kuin eilen illalla… minä olen… ei, onnellinen en ole… mutta niin utelias, niin äärettömässä jännityksessä.»
Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.
»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan epävarmalla äänellä ovenvartialta.
»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja auttoi nuoren rouvan vaunuista.
»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»
Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen. Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa palatseissa.
Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven sekä sanoi:
»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»
Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone, suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.
Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.
Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä. Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen, kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.
»Milloin nämä huoneet tilattiin?» kysyi hän.
»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra kreiville?»
»Minä kirjoitan lipun. Asuuko hän kaukana täältä?
»Edelbergien palatsi sijaitsee Oopperan luona, aivan lähellä.»
»Hyvä, antakaa minulle paperia ja mustetta, niin kirjoitan.»
»Tässä, teidän armonne. Odotanko.»
»Ei, soitan sitten kun olen kirjoittanut.»
»Hyvä.»
Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita, joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi. Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!
Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan:
»Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon.
Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»
Hän soitti ja jätti kirjeen palvelijalle.
»Viekää tämä heti Edelbergien palatsiin.»
»Toimitetaan.»
Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi, miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit, muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun. Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä; Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.
Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen. Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä. Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä, tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit. Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin; verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä käsivartensa.
Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa, nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa. Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki, sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän keinuisi leppeillä elämänaalloilla.
Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu, määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa — siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää. Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta. Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen, joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.
Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden, mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.