VIII.
Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa, omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta, luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti siveyttään suuressa arvossa… mutta eikö ihminen rakasta myöskin elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa auttamattomasti suistua syvyyteen?
Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».
»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla… Hanna, tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet…»
Hanna sulki silmänsä.
»Minä olen hukassa», sanoi hän.
Kreivi tukahutti riemuhuutonsa.
»Sinä tulet siis?»
»Tulen.»
Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».
Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä, joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa, hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.
Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.
* * * * *
Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt levolle.
»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.
»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.
Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje. Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä tyhjässä kodissa.
Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran. Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa. Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!» Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.
Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.