VII.
Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian unohtaa… siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.
Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä Traviatasta.
Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin heidän luokseen.
Kenraalitar osoitti lähellä olevaa vapaata tuolia, jolle kreivi istuutui.
»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä täällä jonkun aikaa.»
Hän silmäili tulisin katsein nuorta rouvaa.
»Täällä kaupungissako?» kysyi hän. »Vai linnassanneko?»
»En, täällä kaupungissa. Minusta tuntuu, kuin tämä kaupunki olisi valtakunnan mielenkiintoisin kaupunki», jatkoi hän hiljaa.
»Teilläpä on ihmeellinen maku», vastasi Hanna hymyillen. »Teillehän on koko maailma avoinna. Te voitte halunne mukaan lähteä pikajunassa Pariisiin tai huvialuksella purjehtia valtameren poikki…»
»Taikka lentää kanuunankuulan matkassa kuuhun», naureskeli kreivi.
»Ei, niin pitkälle emme toki ole vielä tulleet.»
»Te huomaatte siis, ettei koko maailma ole avoinna minulle. Jokaista ihmistä varten on olemassa ainoastaan pieni osa maata taikka unelmien valtakuntaa, jota hän voi sanoa omaksi maailmakseen… nimittäin se osa, jonka hänen rakkautensa käsittää.»
»Taikka hänen velvollisuutensa», jatkoi Hanna.
»Miten kukin tahtoo», arveli Edelberg.
»Miten kunkin tulee», jatkoi Hanna.
Pikku rouva raukka! Hän oli jo asettunut puolustuskuntoon, tuntien siitä nautintoa. Hän ei tiennyt, että nainen on varmimmin turvassa hyökkäyksiltä niin kauan, kun hän ei ole huomaavinaan olevansa vaarassa.
Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut… eikä hän saakaan sitä sanoa, ajatteli Hanna… mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja — kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.
Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa miehelleen:
»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle sydämeni… Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua rakkaudellasi!»
Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt — kuin kertoa intohimojen lumoista.
Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.
Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut kuunnella heidän keskusteluaan.
»Eikö totta, Hanna, te olette tietänyt sen jo kauan», sanoi kreivi äkkiä.
»Mitä minä olen tietänyt jo kauan?»
»Sen että rakastan teitä.»
Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen kainalossaan.
»Älkää puhuko niin», pyysi hän hiljaa. »Se loukkaa minua…»
Mutta hänen äänensä ei ollut vihainen, ainoastaan kiihtynyt.
Kreivi veti hänet muassaan kauemmaksi.
»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen tavannut. Elämäni kuuluu teille… kuuluu sinulle… Tee minulle mitä tahdot…»
Ensi kertaa lausuttu »sinä» iski häneen taas kuin salama.
»Kuinka te uskallatte sinutella minua?»
»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä…»
»Te olette mieletön! Laskekaa minut irti!»
Hanna tahtoi vetää kätensä pois, mutta kreivi ei hellittänyt.
»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta rakkaudestani… minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on sentään ihanaa… vie minut pois!'»
»Sitä en sano koskaan. Kalleinta minulle on kunniani.»
»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään 'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»
»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta kallisarvoisempana.»
»Mutta kun te ette rakasta, ette myöskään voi arvostella sitä asiaa…»
»Kukapa tietää?…»
»Hanna, rakastatko minua?»
Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te…»
»Hiljaa!» huudahti Hanna. »Sitä ei koskaan saa lausua.»
»Minä tottelen käskyjänne. Mitä teillä on vielä sanottavaa?»
»Te ette koskaan saa enää puhua tästä… tämä viimeinen neljännestunti on pyyhittävä todellisuudesta… Ainoastaan sillä ehdolla annan teille anteeksi», lisäsi hän hiljaa, »mutta en unohda.»
Siten solmittiin vaarallinen liitto. Ensimäinen pysäkkihän vaarallisella tiellä on juuri molemminpuolisen tunnustuksen uusiutumisen kielto. Puhutaan jokapäiväisistä asioista. Katsellaan toisiaan hellästi silmiin ja sanotaan: »Tänään on kaunis ilma.» »Sanomalehdet kertovat ministerinvaihdoksesta.» Ja näihin sanoihin sisältyy kuitenkin: »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.» Se kuuluu rakastetun äänestä, se soi alituiseen, vaikka se onkin vain yhden ainoan kerran ilmilausuttu. Tämä on ehkä viehättävämpää, salaisempaa, ihanampaa kuin sanoilla ilmituoden. Sydän värähtelee silloin kuin ilmakanteleen kielet. Kun Hanna lausui vaarallisen »kukapa tietää», sanoi hän oikeastaan enemmän kuin tunsi. Hänen sydämensä ei ollut silloin vielä pauloissa; vasta tämä sana sitoi hänet, eikä hänellä ollut enää voimia katkaista tätä sidettä. Hänen puolustusmenettelynsä mukaan oli kunniakkaampaa vastustaa miestä, jota rakasti, kuin sitä, joka oli ainoastaan vaarallinen; hän tahtoi kohottaa siveyttään niin hyvin omissa kuin hänen silmissään näyttämällä, että siveys voi kunniakkaasti vastustaa rakkautta.
Vielä olisi Hannalla ollut tilaisuus pyytää miehensä suojelusta. Mutta hän katsoi olevansa kyllin vahva yksin kestämään kamppailunsa. Ketään hän ei enää tahtonut uskotukseen… hänen salaisuutensa oli hänelle kallis. Rikkauden, aarteen tavoin se oli kätkettynä hänen ahdistettuun sydämeensä.
Palatessaan huvimatkalta vastasi hän Ewaldin tavanmukaiseen kysymykseen: »Onko sinulla ollut hauskaa?» hyvin välinpitämättömästi, haukotellen:
»Ei, siellä oli hyvin ikävää.»
»Sen kyllä uskon», vastasi Ewald.