VI.
Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana, seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt, että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, — koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.
Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin, rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn; kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä… ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä ylpein mielin ja sanoo:
»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se on viatonta iloa… Pelaammeko uudelleen!»
Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.
»Oh, miten ikävä ilta!» hän huokaa. »Miten olet nyt huvitellut lapsi?»
»Kuninkaallisesti!»
Niin, kuninkaallisesti. Hän tuntee kukoistavansa nuoruuden kuninkaallisessa loistossa; kukkakiehkura tukassa on kruunu, ja leningin laahus kuninkaallinen mantteli. Hän tuntee olevansa valtiatar, suosionosoitusten jakaja, ja hänestä melkein tuntuu, kuin elämä ja kuolema olisivat hänen tahdostaan riippuvaisia; eikö hänen kavaljeerinsa kotiljongin aikana ollut uhannut ampua itsensä, ellei hän olisi hänelle suosiollinen?… Sanalla sanoen, hän oli huvitellut kuninkaallisesti.
Kenraalittaren keskiviikkokutsut eivät olleet likimainkaan niin vaarallisia. Ja muutkaan iltamat ja tanssiaiset, joihin Hanna suojelijansa kanssa otti osaa, eivät vaikuttaneet ensinkään niin hurmaavasti nuoreen rouvaan, kuin tämä oli luullut. Maailma, mihin hän näin oli joutunut, ei vastannutkaan hänen loistavaa, komeaa unimaailmaansa. Ajatuksissaan hän oli ollut läsnä hovitanssiaisissa ja lähetyskuntain palatseissa, seurustellut ruhtinaitten, miljonäärien ja valtiomiesten kanssa; porvarillinen pikkukaupunkimaisuus, joka vallitsi siinä piirissä, missä hän nykyään liikkui, tuntui hänestä kaikkea muuta kuin »hienoston» ilmakehältä. Hänen liialliset odotuksensa, hänen vallan toisaanne suuntautuvat mielikuvansa synkistyttivät häntä ympäröivän maailman, joten hän ei elämästään löytänyt sitä hurmausta, joka saattoi hänen seurapiirinsä nuoret rouvat ja neitoset huvittelemaan »kuninkaallisesti».
Suostuessaan Ewaldin ehdotukseen, Hanna oli vakaasti päättänyt olla miehensä luottamuksen arvoinen, päättävästi estää ihailunosoituksia sekä varjella mainettaan ja miehensä kunniaa. Ylpein tyydytyksen tuntein hän teki tämän lupauksen. Ja hän piti sanansa. Se tuntui hänestä vain liiankin helpolta; hän oli kuvitellut taistelua vaikeammaksi ja mielenlujuutta kysyvämmäksi. Useat nuoret herrat tosin hakivat hänen suosiotaan, mutta heidän intohimoa ja runollisuutta puuttuvat lähentelynsä eivät panneet hänen voimiaan vähääkään koetukselle.
Hannasta tuntui, kuin hän olisi kunnianhimoinen, kunnostautumista janoava upseeri, joka lähetetään sotaan, mutta saa aina jäädä jälkijoukkoon, pääsemättä taistelun tuoksinaan. Hänellä ei ollut luotituiskua kestettävänä, lippua pelastettavana, linnoitusta puolustettavana.
Viimein oli taistelu edessä. Mutta kunnianhimon sokaisema raukka ei ollut saapa siinä urhoollisuuspalkintoa — hän sai kuolettavan haavan.
Se tapahtui keväällä. Keskiviikkokutsujen osanottajat panivat usein toimeen huvimatkoja. Eräänä päivänä oli huvimatkan päämääränä kreivi Edelbergin tilukset, joissa sekä puisto että linna olivat katsomisen arvoiset.
Vaunut pysähtyivät kyläravintolan edustalle, missä aiottiin syödä päivällinen hiukan myöhemmin. Sitä ennen oli määrä jalan kulkea linnaan, tarkastaa puistot, huoneet, kokoelmat ja tallit. Mutta seuraa odottikin katkera pettymys. Huvimatkailijat, kahdeksan luvultaan, olivat jo astuneet suuresta portista sisään ja majuri Schimmerer silmäili joka taholle löytääkseen oppaan, kun samassa linnanvartia kiiruhti heidän luokseen.
»Herrasväki haluaisi kaiketi käydä linnassa? Se on mahdotonta; kreivi saapui tänne eilen.»
»Sepä vahinko. Emmekö saa nähdä edes kokoelmia ja kappelia?»
Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä, heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva. Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois, hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään, heidän luokseen.
»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä itseänne.»
Hän viittasi linnanvartiaa opastamaan seuruetta.
Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan. Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti häntä yllätettynä… ja Hanna tunsi sen.
»Hyvin mielelläni näytän itse herrasväelle kokoelmani», sanoi hän.
Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi. Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.
»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.
»Ehkä heidän joukossaan on joku Orfalvy», vastasi Hanna.
Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.
»Olette siis Orfalvy… ehkäpä minun serkkuni?»
Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar esitti seurueen muut jäsenet.
Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä, ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.
Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.
»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani, jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän luonani, sallin teidän palata kotiin.»
Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista. Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan myöten rakastunut.
»Tämän viehättävän pikku-rouvan tahdon voittaa», hän ajatteli.
Hanna nojasi vaunun selustaan vaipuen sanomattomaan onnenhuumeeseen.
»Tätä viehättävää miestä tahdon vastustaa», paloi hänen mielessään.
Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta Hanna ei vastannut tähän mitään.
»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen olla rauhassa ajatuksineen.
Kun hän saapui kotiin, istui Ewald kirjoituspöytänsä edessä.
»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä… Mennään levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»
»Oi, kuninkaallisen hauskaa», vastasi Hanna.