XIV.
Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa. Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.
Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia — rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput, kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla: »Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»
Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa. Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja hengästyneenähän ei sovi astua sisälle….
Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»
Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana, kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.
»No niin», sanoi hän, »minä sähkötän heti näytännön loputtua.»
Hän meni ovea kohti, mutta samassa saapui jotenkin huolimattomasti puettu nuori mies huoneeseen.
»Terve!» sanoi hän, ottamatta niskaan valunutta hattuaan päästä, »mitä uutta kuuluu?»
»Tällä hetkellä ei mitään, herra Wilder», vastasi eräs kirjureista.
Viimeksimainittu nousi tervehtiäkseen nuorta neitosta.
»No mitä te tiedätte kertoa, neiti Milli? Ette kai te vain ole paikatta? Minulle on sanottu, että Itävallan, Pietarin ja Amerikan saksalaiset teatterit kiistelevät teistä.»
»Voi teitä härnäilijää», vastasi Milli neiti Wienin murteella. »Te tiedätte kyllin hyvin, etten pitkiä aikoja kestä samassa paikassa. Olen taas purkanut tirehtöörini kanssa. Saako tavata tohtoria?»
»Heti. Odottakaa hetkinen. Siellä on joku — ensi basso, luullakseni.»
Viereisen huoneen ovi avautui, ja hienon näköinen herra astui huoneeseen. Hän tervehti kohteliaasti läsnäolevia poistuen etuhuoneen kautta.
»Tuo basso ei ollut hullumpia», sanoi neiti Milli. »Nyt varmaankin on pääsy pyhättöön vapaa.»
»On. Teidän harvinainen käyntinne on tuottava herra von Süssherzille paljon iloa.»
»Todella harvinainen. Joka neljännesvuosi tarvitsen uuden paikan; minä olen paras liikkeenne käyttäjä.» Tätä sanoessaan hän poistui nauraen toiseen huoneeseen.
Hanna oli sillä välin mennyt pöydän luo.
»Minä kuulostelisin jotain paikkaa.»
Puhuteltu katsahti äskensaapuneista kirjeistä ja sanomalehti pakoista nuoreen naiseen ja silmäili häntä ahnain katsein.
»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, neitiseni», sanoi hän. »En luule kestävän kauan, ennenkuin neiti joka sinne äsken meni, on saanut asiansa esitetyksi tohtori Süssherzille.»
Hanna poistui pöydän luota ja istuutui huoneessa olevalle pienelle sohvalle. Hän katsahti ympärilleen. Vastakkaisella seinällä oli piano — varmaankin sitä käytettiin säestettäessä oopperaan ja operettiin pyrkijöitä. Seinillä oli koko joukko erisuuruisia valokuvia taiteilijoista kaikenlaisissa puvuissa. Rintakuvia, visiitti- ja kabinettikuvia, päitä luonnollisessa koossa, ja useimmissa kuvissa oli omakätinen luonteenomainen nimikirjoitus. Niiden joukossa oli Klara Ziegler Medeana, rouva Wolter Maria Stuartina, Lewinsky Richard III:na, Maria Wilt Normana, monia tanssijattaria viehkeissä asennoissa, lyhyissä hameissa, uskomattoman suurijalkaisia — ja näiden lisäksi oli vielä sekä tuntemattomien että tunnettujen, kumpaakin sukupuolta olevien taiteilijain valokuvia. Seinillä riippui myös suuri joukko kirjavia teatteri-ilmoituksia. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli suuri joukko sanomalehtiä — enimmäkseen teatterilehtiä.
Hanna katseli niitä etupäässä välttääkseen huoneessa olevien nuorten miesten uteliaita katseita. Häntä pelotti, että joku puhuttelisi häntä. Hanna tunsi itsensä hyvin epävarmaksi ja alkoi ajatella olevan parasta palata kotiin tyhjin toimin. Sillä näin ensi kerran hätäisesti silmäiltyään teatterimaailmaan hän huomasi sen olevan itselleen vallan vieraan, ettei hänellä ollut aavistustakaan sanomalehdissä mainituista ammattitiedoista, joita seinillä olevat muotokuvat ja ilmotukset edustivat ja jota pöydillä olevat kirjepakat koskivat.
Ulko-ovi avautui jälleen, ja kaksi naista astui sisään; nähtävästi äiti ja tytär. Nuoremmalla oli nuottirulla kädessä.
»Nöyrin palvelijanne», sanoi kirjoituspöydän ääressä oleva nuori mies.
»Neidinhän tuli suorittaa laulunäyte tänään, eikö niin?»
»Niin», vastasi äiti, »hänellä on nuottinsa mukanaan.»
»Olkaa hetken aikaa kärsivällisiä. Tohtori Süssherz on kohta täällä.
Olkaa hyvät ja istukaa niin kauaksi.»
Naiset istahtivat lähelle Hannaa. Tytär huokasi tuskaisesti.
»Oletko taas peloissasi, Emma?» kysyi toinen hiljaa.
»Oh, kauheasti… pelkään, etten ensinkään osaa laulaa, kurkkuni on niin kuiva.»
»Sinun täytyy rauhoittua.»
»Niin, jospa voisin.»
»Voi kaiken minkä tahtoo. Älä nyt häpäise itseäsi.»
»Oi, jospa se jo olisi ohi!»
»Puhut kuin olisit hammaslääkärin odotushuoneessa.»
Siinä äiti oli oikeassa: useimmat odotushuoneet, ei vain mainittu, tekevät mielen tuskaiseksi.
Vähän sen jälkeen tulivat neiti Milli ja tohtori Süssherz toisesta huoneesta. Viimemainittu tervehti läsnäolevia.
»Te tulitte kuitenkin, neiti Wirth», sanoi hän levottomalle tytölle, »sepä oli oikein. Minä tarvitsen juuri erään nuoren, dramaattisen tähden maaseudulle. Mutta tietenkin… minun täytyy ensin kuulla teidän laulavan. Entä mitä te haluatte, armollinen neiti?» kysyi hän Hannaan kääntyen.
»Tahtoisin puhua kanssanne… neuvotella… jostain paikasta.»
»Hyvä, hyvä. Siitä voimme sittemmin jutella rauhassa. Ensin täytyy päättää tästä neidistä. Mehlmann, olkaa hyvä ja säestäkää.»
Nuori mies meni pianon luo. Neiti Wirth kalpeni ja meni lähemmäksi asettaakseen nuotit paikoilleen.
»Rohkeutta!» kuiskasi äiti hänelle.
»Mitä tahdotte laulaa ensin?» kysyi säestäjä selaillen nuotteja.
»Mitä nuotteja teillä on mukana, neiti?» keskeytti asiamies.
»Suuri aaria Taika-ampujasta ja Alicen aaria: 'mene, mene' ynnä kreivittären kavatiina Figaron häistä.»
»Voimme alottaa Taika-ampujalla», määräsi herra von Süssherz.
Nuori tyttö — hän ei muuten ollut niinkään nuori, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen, paitsi opintoaikaansa — asettui alkusäveliä soittavan säestäjän viereen. Kaikki huoneessa-olijat olivat asettuneet odottavaan asentoon. Kuulijakunta tuntui yhtä arvostelevalta kuin teatteriyleisö.
Onneton oli jo menettänyt voittomahdollisuuden ennen alkua, sillä hänen kasvoissaan kuvastuva pelko, hänen ryhtinsä, kaikki, tarttui kuulijaan, vaikuttaen kuin sähkövirta esiintyvän ja kuulijan kesken.
Etusoitto oli lopussa. Mutta laulajatar ei alottanut aikanaan. Hän tunsi kai omituisen kuivuuden kurkussaan. Säestäjä alotti alusta. Nyt hän yhtyi luentalaululla:
»Wie nahte mir der Schlummer —
Bevor ich ihn geseh'n!»
mutta ääni oli heikko, epävarma.
»Rohkeutta, Emma!» huudahti äiti vieden häneltä viimeisenkin rohkeuden, sillä hän huomasi nyt alottaneensa huonosti.
Hän jatkoi:
»Ach, Liebe pflegt mit Kummer
Stets Hand in Hand zu geh'n.»
Tämän hän esitti paremmin, sillä hän sai laulussa esiin omat surunsa. Resitatiivin yli hän pääsi onnellisesti. Lyhyiden, katkonaisten lauseiden välissä oli laulajattarella tilaisuus hengähtää ja korkean pitkän fissin lauseessa: »Wie schön ist diese Nacht», lauloi hän kauniilla, sointuvalla äänellä.
Mutta andante:
»Leise, leise, fromme Weise»,
ei ottanut onnistuakseen. Neiti Emma lauloi aariansa kyllä loppuun ja osui lopussa korkean h:n kohdalla melkein oikeaan — vain neljäsosan ääntä matalampana — sillä hän oli ajatellut sitä koko allegron aikana; mutta hän itse kuten kuulijatkin olivat jo aikaisemmin selvillä siitä, ettei hän ollut kestänyt koetusta.
Asiamies nousi paikoiltaan, samoin säestäjä. Toista aariaa ei tarvittu.
Laulajattaren poskilla paloi kuumeinen puna.
»Mutta Emma, miten oletkaan laulanut! Uskokaa minua, herra tohtori, en ole tuntea tytärtäni — vallan vieras ääni…»
»Neidiltä puuttuu koulutusta. Luulen teillä, neiti, kyllä olevan taipumuksia… työskennelkää, harjoitelkaa ahkerasti…»
Nuori tyttö mykistyi.
»Häneltäkö puuttuisi koulutusta!» huudahti rouva Wirth, »hän on seitsemän vuoden ajan opiskellut paraimpien opettajien luona… Milanossa, Pariisissa…»
»Sittenkin neuvoisin neitiä kääntymään rouva professori Marchesin puoleen, ja sitten kun tyttärenne on hänen luonaan lopettanut, voisi hän tulla uudelleen luokseni. Asiain näin ollen en mitenkään voi tarjota hänelle paikkaa saattamatta taidelaitostani huonoon valoon.»
»Mutta älkää arvostelko häntä tämän kokeen nojalla, herra tohtori… ajatelkaa toki pelkoa…»
»Armollinen rouva, pelko näyttämöllä olisi varmaankin kymmenkertainen, ja yleisö arvostelee esitystä eikä tunteita, jotka saattavat vaikuttaa esitykseen.»
»Tule, äiti», sanoi neiti Emma liikutuksesta väräjävällä äänellä; »totta on, että olen laulanut hyvin huonosti… joka suhteessa huonosti.»
Asiamies ojensi hänelle kätensä.
»Älkää antako mielenne lannistua, opiskelkaa yhä edelleen ja koettakaa saada esiintyä useammin pienemmissä seuroissa, niin pelkonne vähitellen haihtuu.»
»Sitä tuskin luulen», sanoi hän surullisesti. »Mennään nyt, äiti.»
Hän kiersi nuottinsa kokoon.
»Hyvästi — näkemiin», sanoi asiamies vastaukseksi molempien naisten äänettömään kumarrukseen heidän lähtiessään huoneesta.
Hanna oli hyvin kiusaantunut näkemästään ja kuulemastaan. Asiamies ja nuo muut olivat nähtävästi tottuneet sellaiseen, sillä heissä ei huomannut sääliä. Neiti Milli sanoi ainoastaan:
»Lapsi raukka… minun käy häntä todella sääliksi. Lyön vaikka vetoa siitä, että hän tuolla ulkona nyt vuodattaa katkeria kyyneleitä, joskin hänen onnistui hillitä itseään täällä.»
»Laulakaa meille jotain, neiti Milli», sanoi pianon ääressä istuva, »se tuottaisi meille suuren nautinnon.»
»Olkaa hyvä», sanoi asiamies Hannalle avaten oven vastaanottohuoneeseensa.
Neiti Milli oli mennyt soittokoneen luo ja säestäjä alkoi soittaa, joten sekä Hanna että asiamies pysähtyivät puolitiessä kuuntelemaan. Laulajatar oli ottanut hatun päästään ja pudisti kiharoitaan katsellen ympärilleen mielistelevin katsein, hymyilevin silmin, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Se kuuluu asiaan.» Hän oli kauempaa hyvin kaunis. Hänen puuteroitua otsaansa vasten näyttivät tushilla piirretyt silmäkulmat niin päättäviltä, tummien silmien salamoidessa. Suurenmoisesti hän alotti aarian »Kauniista Helenasta», mikä aaria loppui sakeisiin:
»Was doch das Herz Aphroditens bewegt.
Dass sie der Tugend, der Tugend nur Fallstricke legt.»
Ja vielä kerran:
»Was doch das Herz — Aphroditens be — (korkea fiss) weeegt…» — mikä viehkeys — »Dass sie der Tugend, der Tugend» — oi veitikkaa — »nur Fall.»
syvällä täyteläisellä rintaäänellä, ja heittäen pään taaksepäin hän lopetti: »nur Fall-stri-cke legt».
»Hyvä, hyvä!» huusivat kaikki taputtaen käsiään. Asiamieskin yhtyi heihin. Neiti Millin voitonriemuinen ilme näytti sekin olevan pelkkää itselle omistettua suosionosoitusta.
»No, tämä saa riittää, minun pitää jo lähteä», sanoi hän pannen hatun päähänsä. »Minulla on niin paljon toimitettavaa. Hyvästi, lapset!»
»Hyvästi, hyvästi!» huudettiin kuorossa hänen jälkeensä, ja samassa hän katosi.
Tämä esiintyminen oli Hannaan vaikuttanut vieläkin tuskaisemmin kuin edellinen. Tuon hiljaisen, äitinsä seuraaman tytön tappio ei ollut jättänyt hänen sieluunsa niin järkyttävää mielialaa kuin tämän maalatun, rohkean naisen voitto.
»Nyt, neiti, olkaa hyvä!» sanoi asiamies kehottaen Hannaa menemään edellään vastaanottohuoneeseen. Tohtori Süssherz istuutui kirjoituspöydän ääreen lepotuoliin tarjoten Hannalle vastapäätä olevan tuolin.
»Kas niin, neiti, nyt olen valmis kuulemaan. Mitä haluatte?»
Hanna epäröi vastatessaan.
»Te haluatte paikkaa», jatkoi asiamies. »Ennen kaikkea täytyy minun saada tietää mikä alanne on. Oletteko näyttelijätär vai tanssijatar, ooppera- vai operettilaulajatar?»
»Tähän saakka en ole ollut millään alalla erikoisesti, herra tohtori.
Mutta haluaisin ruveta näyttelijättäreksi.»
»Vai niin, ette siis ole vielä esiintynyt missään… Te haluatte ensi-esiintymistä. Se onkin vaikeampaa. Missä olette opiskellut ja minkä ohjelmiston olette valmistanut?»
»Minä… minä en ole ensinkään valmistautunut näyttämöä varten… ja ohjelmisto tulee minun vasta hankkia.»
Asiamies pudisti hymyillen päätään. »Siis harrastelija vain?»
»Niin, minä olen usein esiintynyt seuraelämässä saavuttaen suurta suosiota. Minulla on hyvä muisti ja rakastan taidetta. Yksityisasiat — joita minun tuskin tarvinnee teille kertoa — ovat pakottaneet minut luopumaan entisistä oloista… Se on syynä päätökseeni antautua näyttämön palvelukseen, ja siksi käännyn puoleenne paikantiedusteluillani… ensi aluksi jossain pienemmässä teatterissa…»
»Mutta, neiti hyvä», keskeytti tohtori, »huomaan, ettei teillä ole minkäänlaisia kokemuksia teatterialalla. Te antaudutte — luonnollisista syistä — tällaiselle yksinkertaiselle alalle. Luuletteko näyttämön olevan sellaisen paikan, jonka jokainen, joka jostain syystä on alentunut yhteiskunnassa (olin ymmärtäväni teidät niin), noin vain voi ottaa turvapaikakseen, uudeksi yhteiskunnalliseksi asemakseen. Ettekö tiedä näyttelemisen olevan taidetta ja että tämä taide edellyttää synnynnäisiä taipumuksia, pitkiä ja laajoja opintoja.»
Hanna tunsi kiusallisen ymmällejoutumisen punan peittävän poskiaan. »Luulin tosiaan… On totta, ettei minulla ole kokemuksia tässä suhteessa… mutta minä en ollut ajatellut näyttelemistä opittuna taiteena kuten laulua ja tanssia… kun kerran täydellisesti osaa kielen, on esteettisesti sivistynyt, tuntee kirjallisuutta ja sen lisäksi on yksityistilaisuuksissa osoittanut omaavansa taipumuksia, niin arvelin… että…»
»Te olette kyllä jossain määrin oikeassa. Teknillinen puoli ei ole näyttelemisessä yhtä tärkeä kuin muissa taiteissa, mutta silti välttämätön. Jos tahdotte antautua näyttämö-alalle… te olette vielä niin nuori… tulee teidän pyrkiä teatterikouluun. Jos te sitten koenäytännöissä saavutatte menestystä, olette saanut tottumusta ja jos teillä on tyydyttävä ohjelmisto, niin voitte kääntyä jonkun teatteriasioimiston puoleen… sillä on silloin jokin tukikohta, mihin vedota, esittäessään teitä johtajille. Mutta näin… taivaasta tipahtanut nuori neiti, olkoon hän miten kaunis ja ihastuttava tahansa — (kumarrus) — en mitenkään voi haittaamatta laitokseni arvoa (tohtori Süssherz korosti mielilausettaan) ehdottaa teitä mihinkään paikkaan.»
Hanna nousi. »Niin ollen pyydän anteeksi, että olen teitä vaivannut… huomaan kokemattomuuteni…»
»Mutta istukaahan vielä, neitiseni — puhelkaamme hiukan — te miellytätte minua; miksi ette huoli neuvostani ja pyri johonkin teatterikouluun?»
»Minulla ei ole siihen aikaa.»
»Te tahdotte siis ensi-esiintymisenne aivan kohta?» hymyili asiamies.
»Ehkä jo ylihuomenna?»
»Ei ylihuomenna, minun tulisi toki valmistaa osani. Mutta minulla on hyvä muisti ja opin helposti.»
»Minkä alan olette sitten aikonut valita?» kysyi tohtori Süssherz edelleen, sillä Hannan kokemattomuus huvitti häntä.
»Salonkinaisen…»
»Entä onko teillä siihen tarvittavat puvut?»
»Puvut? Eikö johtokunta anna niitä?»
»Ah, lapsi raukka, tämäpä vasta hullua. Muodinmukaiset pukunsa täytyy näyttelijäin kustantaa itse.»
»Palkoillaan? Minä olen luullut vasta-alkajien palkkoja hyvin pieniksi… ja kuitenkin? Niin, kuten huomaatte, olen tässäkin asiassa hyvin kokematon.»
»Totta totisesti, niin olettekin. Vasta-alkajan palkka voi nousta noin viiteenkymmeneen guldeniin kuukaudessa — ja tarvittaviin pukuihin menee, jos on ymmärtäväinen ja käytännöllinen, noin neljä- tai viisituhatta guldenia. Mutta, kuunnelkaahan minua, neiti, jos teistä on niin mieluista ruveta taiteilijattareksi, niin on ehkä keino ja minä voisin auttaa teitä.»
Hanna toivoi jälleen. »Miten — te tahtoisitte siis?»
»Sallikaa minun tehdä tunkeileva kysymys: Onko teillä ystävää?»
»Olen vallan yksin maailmassa. Miksi sitä kysytte?»
»Koska jalomielinen ystävä voisi toteuttaa toiveenne… Tai ehkä teillä itsellänne on tilaisuus? Jos sitoudutte olemaan vuoden palkattomassa toimessa, jos te edelleen, ollakseni haittaamatta laitostani lähettäessäni maailmaan taiteenharrastelijan, sopimusta allekirjoitettaessa minulle suoritatte viisisataa guldenia; jos te sitäpaitsi tuotte mukananne loistavan, runsaan puvuston ja jonkun verran rahaa, niin lähetän teidät maaseututeatteriin, jonka johtaja äskettäin kirjoitti minulle, — ja siellä voisitte koetella onneanne… Voihan olla mahdollista, että teillä on taipumuksia, ja ellei ole, niin on teillä kuitenkin pukuja, ja lopusta… niin, sanon sen mielistelemättä… huolehtii kauneutenne. Loppujen lopuksi te saavutatte myrskyisää suosiota… valloitatte ritarin… tai ainakin joitakuita tehtailijain poikia ja kiitätte onnentähteänne, joka on johdattanut teidät asioimistooni. No, miksi tuijotatte minuun niin, ihastuttava viattomuus?»
Hannan posket eivät enää olleet punaiset; hän oli kalmankalpea. Tuntui kuin aikaisemmin polttanut kuolemankaipuu olisi taasen herännyt.
Hän meni ovea kohden. »Vielä kerran, suokaa anteeksi, että olen vaivannut… hyvästi!»
Tohtori Süssherz sulki häneltä tien.
»Sanokaa minulle kuitenkin nimenne ja osoitteenne, te ihanin…» ja aikoi ottaa Hannaa leuasta.
Hanna avasi kiivaasti oven ja — tervehtimättä etuhuoneessa olevia — pakeni nopeasti kauhuissaan jättäen »Taideasioimiston» selkänsä taa.