XV.
Hanna ei poistunut moneen päivään huoneestaan. Hänen mielensä oli mitä synkin. Pettyneet toiveet, teatteritoimistosta saamansa surkeat havainnot herättivät jälleen eloon uinuvat omantunnontuskat.
Itsemurhanajatuksia ei hänellä enää ollut — ne hän oli ainiaaksi voittanut — mutta hän luuli, tuntiessaan itsensä sairaaksi, kuoleman vapaaehtoisesti lopettavan hänen tuskansa. Hänen ajatuksensa keskittyivät jälleen vainajan ympärille, ja maatessaan siinä puolihorroksissa, kuumehoureissa hän toisti lakkaamatta hiljaa:
»Odota, armahin, minä tulen!»
Mutta hänen ei sallittu kuolla. Hän tuli pian terveeksi. Ravintolan palvelijatar oli hyväntahtoisesti hoitanut häntä, tuonut hänelle teetä ja valvonut öitä hänen luonaan.
Hän sai uutta elämänrohkeutta ja halua taistella. Kahdeksan päivää onnettoman käyntinsä jälkeen tohtori Süssherzin luona hän lähti uudelle vaellusretkelle.
Häntä harmitti epäkäytännöllinen ja mieletön päähänpistonsa antautua näyttelijättäreksi. Tuliko onnettoman naisen, joka ainoastaan äärimmäisyyteen saakka siveellisen elämän kautta saattoi omissa silmissään kohottaa kadottamansa arvon, heittäytyä teatterielämän kirjavaan hyörinään, alkaa lahjojaan kehittämättä ja varoja vailla kilpailla parempiosaisten näyttelijättärien kanssa suosiosta? Entä mahdollisuus, että hänet tunnettaisiin… Mutta kotiopettajattaren toimi, se olisi jotain toista. Siihenhän hänellä olisi monta edellytystä. Hänen suuri kielitaitonsa ja musikaaliset taipumuksensa olivat harvinaiset. Tällä alalla hän voisi helposti saada paikan ja elää piiloutuneena hiljaiseen maalaiskotiin tai joutua ulkomaille. Ei kukaan saattaisi tuntea häntä. Ehtymättömällä ahkeruudella ja kovalla velvollisuuksiensa täyttämisellä hän saisi osakseen kunnioitusta, hän voisi antaa arvoa itselleen, eikä enää joutuisi sellaisten loukkausten alaiseksi kuin vihatun Süssherzin luona käydessään.
Tällaiset ajatukset ja mietteet pyörivät Hannan mielessä hänen kävellessään »kansainväliseen koulutoimistoon».
Pian hän saavuttikin matkan päämäärän. Kysymyksenalainen toimisto oli kellarikerroksessa. Astuttiin sisään soittamatta; ovi, johon oli kiinnitetty omistajattaren osoite, ei ollut suljettu.
Hanna avasi tämän oven ja tuli pieneen huoneistoon, jossa, vaikka olikin päivällisen aika, paloi kaasuvalo. Huonekaluja oli asiaankuuluva kirjoituspöytä, välttämätön piano sekä useita pehmeitä tuoleja. Sisempään huoneeseen vievän oven edessä oli verhot; lattiata peitti matto. Tuoleilla istui useita naisia, mutta kirjoituspöydän ääressä oleva nojatuoli oli tyhjä.
»Saanko puhutella rouva Bergiä?» kysyi Hanna.
»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen; rouva Berg tulee kohta», vastasi eräs läsnäolevista.
Hanna istuutui erääseen nurkkaan odottamaan. Hänellä ei ollut vielä kokemusta paikkaa hakevan tiellä olevista odotuksen tunneista.
Ovi avautui ja maalaisen näköinen, hatuton naishenkilö astui sisään.
Hän katseli ympärilleen.
»Onko tämä paikanvälitystoimisto?» kysyi hän.
»On, mitä haluatte?»
»Haen paikkaa.»
»Minkälaista?»
»Keittäjän tai taloudenhoitajattaren…»
»Silloin olette erehtynyt», kuului pidätettyä vihaa ilmaiseva vastaus.
»Täällä on paikkoja ainoastaan opettajattarille.»
»Luulin täällä olevan tarjolla paikkoja kaikenlaisille palvelijoille.
Hyvästi!»
Sen sanottuaan hän poistui.
Ovi avautui jälleen. Nuorehko, hyvinvoivan ja ystävällisen näköinen rouva astui sisään. Hän oli rouva Berg.
»Suokaa anteeksi, arvoisat naiset! Oletteko kauan saaneet odottaa?»
Hänellä oli omituinen, hiukan käheä, mutta ei silti epämiellyttävä ääni. Hattunsa hän ripusti naulakkoon, pani päivänvarjon nurkkaan ja riisui hansikkaat. Sitten hän istuutui nojatuoliin. Hänen ystävällisiä kasvojaan ympäröi vaalea tukka, jonka hän oli kiinnittänyt korkealla kammalla niskaan paksuksi palmikkonutturaksi. Hauska merinoleninki peitti hänen lihavahkoa vartaloaan. Hän oli todella miellyttävän ja luotettavan näköinen henkilö.
Hanna piti hänestä paljon. Oikeastaan tuntee jo etukäteen mieltymystä sellaisiin henkilöihin, joilta aikoo hakea apua.
»Nyt olen käytettävänänne, hyvät naiset.»
Hanna pysyi paikallaan. Hän tahtoi mieluummin ensin kuulla mitä nuo toiset sanoisivat; se kiinnitti hänen mieltään.
Eräs pohjois-saksatar astui ensimäiseksi kirjoituspöydän luo.
»No, rouva Berg, joko olette saanut vastauksen maalta?»
»En, neiti Janke, en vielä. — Mutta te voisitte ilmoittautua siihen perheeseen, jonka luota juuri tulen; esittämäni neiti ei sopinut, koska hän oli liian nuori, he haluavat tasaantuneessa iässä olevan opettajattaren. Tehän puhutte ranskaa, eikö totta? Se on pääehtona.»
»Todellakin! Tietysti minä puhun ranskaa. Che sais barler la langue française. Mutta jos tämä puoli opetuksesta on pääasia, huomaan, ettei kasvatus tule olemaan minun mieleni mukainen.»
»Tahdotteko osoitteen, neiti Janke?» keskeytti rouva Berg häntä. »Tehän voitte koettaa.»
»No hyvä; antakaa se minulle!»
Rouva Berg otti paperilipun ja kirjoitti siihen »Stephanin-tori N:o 25, salaneuvos Belder. Te voitte heti mennä sinne, rouva on kotona.»
»Mutta te ette ole vielä sanonut minulle ehtoja.»
»Ne ovat samat kuin vaatimuksenne: viisisataa guldenia ja ainoastaan kaksi puolikasvuista tytärtä opetettavana.»
»Hyvä, minä koetan. Yksityisseikat saan kai kuulla siellä. Hyvästi, rouva Berg!»
Kumartaen läsnäoleville hän poistui majesteetillisena.
»Entä te, neiti Durand?» kysyi rouva Berg kääntyen nuoren melko kiemailevan näköisen neidin puoleen. »Miksi tulette tänne? Ettekö kenties ole tyytyväinen paikkaanne?»
»Oh, mitenkä voisin olla tyytyväinen? Se on kamalaa… Antakaa minulle pian toinen paikka. Ajatelkaa, että minun täytyy pestä ja kammata lapset.»
»Oma syynne, neiti Durand. Sanoinhan teille heti heidän tarvitsevan lapsenneitiä eikä opettajatarta, mutta te halusitte koettaa kuitenkin. Nyt on esim. hyvä paikka teitä varten Serbiassa erään leskimiehen luona, grand seigneur ainoan kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa. Palkka on runsas, ja loppujen lopuksi te naitte lesken, mikä aina tapahtuu kundeilleni.»
»Hyvä», vastasi pieni ranskatar hymyillen.
»Antakaa minulle siis valokuvanne, kirje sekä suosituksenne. Lähetän ne huomenna Belgradiin. Noin kuuden päivän kuluttua voitte tulla taas kuulemaan.»
»Miten hyvä te olette, rouva Berg! Minä tuon heti paperit. Hyvästi!»
»Mitä neiti haluaa?» kysyi rouva Berg nyt Hannalta.
»Minulla ei ole kiirettä, hyvä rouva. Ottakaa nämä naiset ensin…»
Kaikkea muuta kuin kaunis tyttö, jolla oli jokapäiväiset piirteet, nousi ja meni kirjoituspöydän luo.
»Minäkin tahtoisin paikan.»
Rouva Berg tarkasti häntä kiireestä kantapäähän.
»Opettajattaren?»
»Niin, opettajattaren tai seuranaisen.»
»Te haluatte siis tulla kirjoitetuksi kirjoihini? Tässä on ohjelma ehtoineen. Mutta ennenkuin kirjoitan nimenne, täytyy teidän sanoa, mitä te osaatte. Puhutteko ranskaa?»
»En.»
»Tai jotain muuta vierasta kieltä?»
»Hiukan böhminkieltä.»
»Oletteko musikaalinen?»
»Kyllä, soitan pianoa.»
»Se on hyvä. Oletteko tieteellisesti sivistynyt?»
»Sivistynyt? Totta kai. Minä luen selvästi ja hyvin ja kerran olen runoillutkin.»
»Mutta, hyvä neiti, te puhutte murretta, eikä se sovi opettajattarelle. Ehkä te sovitte seuranaiseksi, jos soitannolliset taipumuksenne ovat suuret. Tahtoisitteko näyttää taitoanne. Soittakaa vähän!»
»En osaa mitään ulkoa.»
»Pianolla on nuotteja.»
»En soita sellaista, jota en ole harjoittanut. Mutta ehkä löydän jotain.»
Hän meni soittokoneen luo ja alkoi, soittamatta minkäänlaisia alkusäveliä, kovalla ja lapsellisella kosketuksella soittaa kauheata »Neidon rukous» nimistä alottelijakappaletta. Mutta jo parin tahdin jälkeen hän sekaantui.
»Sen olen unohtanut», hän sanoi ja soitti nyt »Luostarin kellot», mutta löi väärän äänen toisensa jälkeen sekä painoi koko ajan pedaalia.
»Kiitos! Riittää jo, neiti», keskeytti rouva Berg korviasärkevän soiton. »Pianistina en voi teitä ainakaan suositella.»
»Olen nykyään hiukan harjaantumaton», vastasi soittaja nousten pianon äärestä ja meni uudelleen kirjoituspöydän ääreen.
»Niin, olkaa hyvä ja hankkikaa minulle hyvä paikka», sanoi hän.
»Kirjoittakaa minut kirjaanne; minä maksan mitä tarvitaan.»
»Valitan, mutta en voi ottaa teitä kirjoihin. En voi ottaa teiltä maksua, koska en kuitenkaan voisi hankkia teille paikkaa.»
»Miks'ette?»
»Siksi ettette, kuten jo sanoin, puhu äidinkieltänne sujuvasti; siksi ettette omaa sitä tietomäärää ja sellaisia taipumuksia mitä tarvitaan, jotta voisin suositella teitä. En tahtoisi loukata teitä, hyvä neiti, mutta minun täytyy huomauttaa teille, että opettajattarentoimeen vaaditaan valmistavia opintoja, kehitettyjä taipumuksia y.m. Ne, jotka näitä vailla antautuvat tälle alalle, ovat monelle nöyryytykselle alttiit eivätkä suoraan sanoen voi niitä välttää. Seuratkaa neuvoani ja koettakaa ansaita leipänne toisella tavalla. Ruvetkaa myyjättäreksi tai ompelijattareksi…»
»Tai ehkä kamarineitsyeksi, minäkö, joka olen rikkaan liikemiehen tytär ja jolla itsellä on ollut kamarineitsyitä!»
»Mutta jos te olette rikkaan miehen tytär, niin miksi te sitten…»
»Oi, isäni on ollut rikas, mutta hän meni ensin konkurssiin ja kuoli sittemmin. Hän oli Alsergrundin rikkaimpia lihakauppiaita. Ja teistä minun tulisi ruveta palvelijattareksi?»
»Niin, miksikäs ei? Siinäkin on edessä pulma, nimittäin omaatteko sitä varten tarvittavat taidot… ommella vaatteita ja kammata.»
»Lopettakaa jo, sillä muuten kai sanotte, että sekin on liian hyvää minulle. Kadun, että tulin ensinkään näin kurjaan toimistoon. Minun olisi pitänyt suoraa päätä mennä rouva Reisnerin luo, jolla on hienoin opettajatartoimisto Wienissä. Hyvästi!»
Ylpeä teurastajantytär meni vihastuneena ovesta ulos.
Rouva Berg katseli hymyillen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.
Muutkin nauroivat.
»Te ette saata aavistaakaan, mitä kaikkea saan päivittäin kokea», hän sanoi.
»Siksi olenkin taasen tähystyspaikallani», sanoi Hannan ensimäiseen kysymykseen vastannut neiti. »Usein ollessani vapaana tulen tänne rouva Bergin luo, jota minun on kiittäminen nykyisestä paikastani, istuudun aivan hiljaa nurkkaan ja teen huomioitani. Minusta täällä on yhtä hauskaa kuin teatterissa. Minä kadehdin rouva Bergiä hänen mielenkiintoisen elämänsä takia.»
»Todellako!» huudahti rouva Berg, »ja minusta on kohtaloni kaikkea muuta kuin kadehdittava. En enää huomaa, mikä täällä on hauskaa, ja minulla on niin paljon ikävyyksiä täällä. Moitteita ja valituksia kuuluu milloin sieltä, milloin täältä; koko päivän oleskelen tässä synkässä huoneistossa syventyneenä ikävään kirjevaihtoon. On aikoja, jolloin liike kannattaa huonosti, ja silloin on minulla huolia oman perheeni takia. Minun täytyy ansioillani elättää viittä pientä lasta, sillä mieheni on, kuten tiedätte, pörssikeinottelujen takia ollut pakotettu tekemään konkurssin. Silloin perustin tämän välitystoimiston, joka ikävä kyllä ei vielä ole kyllin tunnettu. Minulla ei ole aikaa olla kotona, ja lapsiani varten minulla on opettajatar, joka ei kuitenkaan ole minun toimistoni kautta hankittu. Minun on niin vaikeata ottaa ketään heistä, kun he voivat saada aikaan niin paljon ikävyyksiä. Minulla on nykyään eräs englantilainen neiti, joka on tekemäisillään minut hulluksi, ja minä olen suurella innolla koettanut hankkia hänelle paikkaa eräässä venäläisessä perheessä…»
Tässä rouva Bergin avomieliset juttelut keskeytyivät. Livreapukuinen palvelija avasi oven, ja silkkiin ja samettiin puettu naishenkilö astui sisään. Hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä, ja hän silmäili ylenkatseellisesti ympärilleen.
»Onko tämä rouva Bergin paikanvälitystoimisto?» hän kysyi.
Rouva Berg nousi ja meni vierasta vastaan. Hän oli vainunnut vieraassa paikantarjoojan, ja koska sellaiset henkilöt olivat toimistossa harvinaisempia kuin paikanhakijat, joita ilmaantui keskimäärin neljä kutakin paikkaa kohti, niin täytyi heitä kohdella hienotunteisemmin.
»Miten voin olla avuksi?»
»Minä olen kreivitär Ramberg-Stauchwi ja haen opettajatarta.»
»Olkaa hyvä, istuutukaa, rouva kreivitär.»
Rouva Berg työnsi nojatuolinsa kreivittärelle ja nosti itselleen toisen tuolin.
»Siis opettajattaren? Saanko tietää, mitä vaatimuksia rouva kreivittärellä on hänen suhteensa? Minä voin suositella useita eteviä opettajattaria.»
Kreivitär istuutui selkäkenoon sanoen:
»Tarvitsen täysin luotettavan henkilön, joka ei ole vallan nuori, joka täydellisesti osaa ranskankieltä, on musikaalinen eikä ole liian vaativainen ja ennen kaikkea: joka on hyvin uskonnollinen.»
Rouva Berg nyökäytti päätään tälle ominaisuusyhdistelmälle, ikäänkuin hänellä olisi vaadittavia henkilöitä tukuittain, tai suuri valikoima vanhemmanpuoleisia, musikaalisia, ranskankielentaitoisia, vaatimattomia ja ennen kaikkea hyvin uskonnollisia opettajattaria.
»Mieluimmin tahtoisin sellaisen, joka jo on palvellut herrasväessä, joten se olisi jonain takuuna, ja jos mahdollista, että hän olisi jo loppuunsaattanut yhden nuoren tytön kasvatuksen. En pidä vaihdoksista ja siksi tahtoisin henkilön» — sana »henkilö» tuntui läsnäolevista joka kerran kuin puukonpisto — »joka voisi kasvattaa tyttäreni, kunnes vien heidät seuraelämään.»
»Miten vanhoja neidit ovat?» kysyi rouva Berg.
»Kahden- ja kolmentoista. Minä valvon ja ohjaan itse opetusta; opettajattaren tulee vain auttaa minua, s.o. hänen tulee opettaa minun mieleni mukaan eikä omavaltaisesti. Pääasia on, että hän on uskonnollinen, sillä tahdon kasvattaa tyttäreni vilpittömässä jumalanpelvossa.»
»Minulla on sellainen, jota rouva kreivitär haluaa», vastasi rouva Berg selaillessaan kirjaansa, »hyvin musikaalinen belgialainen, kolmenkymmenenviiden vuotias. Hän on kasvattanut nuoren kreivitär Prinzensteinin, joka nyt on kihloissa, ja mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, on hän pikemmin nunna kuin opettajatar; hän on saanut kasvatuksensa 'sacré coeur'in luostarissa.»
»Sepä hyvä. Lähettäkää hänet luokseni. Asun Munsch-hotellissa ja viivyn kaupungissa vain niin kauan, että olen saanut sopivan henkilön. Sitten palaan taas maalle.»
»Miten suuren palkan rouva kreivitär antaa?»
»Kahdeksansataa guldenia. Mutta eräästä asiasta pyydän huomauttaa, ja on parasta, että te ilmoitatte sen suositeltavallenne. Talossani olevan opettajattaren tulee oleskella yksinomaan oppilaittensa kanssa saamatta ottaa osaa seuraelämään; hän ei syö pöydässämme, vaan lasten kanssa; hän ei saa tulla saliin iltaisin; hän ei saa, kuten niin monet opettajattaret tekevät, luulla olevansa perheen jäsen.»
»Ymmärrän.»
Kreivitär nousi.
»Siis huomenna kello yhden- ja kahdentoista välillä voitte lähettää tuon henkilön luokseni. Hyvästi.»
Oven luona odottava palvelija avasi ja sulki oven, ja ylhäisön nainen oli poissa. Jäljelle jääneet vetivät helpotuksen huokauksen.
»Minäpä en tahtoisi olla belgiatar-raukkanne sijassa», sanoi eräs heistä.
»Makuasia, hyvät naiset», vastasi rouva Berg hymyillen. »Belgialainen nunnani on kuin luotu sitä paikkaa varten. 'Pyydän, rouva Berg, ainoastaan aateliseen, tosi katoliseen perheeseen!' sanoi hän äskettäin. Minä nimittäin ehdotin hänelle erästä juutalaista pankkiiriperhettä, mutta se sai hänet kalpenemaan. Minun täytyy heti lähettää hänelle muutamia rivejä sekä uskonnollisen suosijamme osoite. Hän tulee ihastumaan silmittömästi, ja toivon hänen kreivitärtäkin miellyttävän; tämä sopii vallan erinomaisesti. No niin, että te, neitiseni?» sanoi hän Hannalle. »Nyt on teidän vuoronne… Haluatteko tekin paikan?»
Hanna nousi ja meni kirjoituspöydän luo.
»Sanon jo etukäteen, että on vaikeata hankkia teille paikkaa, kun olette niin nuori ja kaunis. Siitä eivät rouvat tavallisesti pidä. Te tahtoisitte varmaankin lasten opettajattareksi…?»
»Niin, haluaisin paikan hyvässä kodissa…»
Rouva Berg avasi kirjansa.
»Hyvä! Otan teidät kirjoihin. Tässä on ohjelma sääntöineen.» Hän ojensi
Hannalle pöydällä olevan painetun kaavakkeen.
Hanna huomasi lukiessaan laitoksen kansainvälisestä liikenteestä, pedagogisista ennätyksistä j.n.e., että ehtoina oli niin ja niin monen prosentin maksu luvatusta palkasta ja että sisäänkirjoitusmaksu oli kolme guldenia. Hanna otti esiin kukkaronsa.
»Saanko maksaa heti.»
Hän asetti rahat pöydälle.
»Siis nimenne, osoitteenne, tietonne, ehtonne?»
»Anna Meyer, 'Kultainen omena', Wieden.»
Rouva Berg katsahti ylös.
»Te asutte ravintolassa? Se ei käy; se ei herätä luottamusta; teidän täytyy muuttaa. No edelleen! Tietonne!»
»Pianonsoitto, ranskan- ja englanninkielet.»
»Suokaa anteeksi, neiti, mutta asiaan kuuluu, että soitatte jotain ja sitten luette hiukan näistä ranskalaisista ja englantilaisista kirjoista.»
»Mielelläni», vastasi Hanna. Hän meni soittokoneen luo ja muutamien tahtien jälkeen hän avasi ylimmän nuottivihon ja soitti kappaleen — joku potpourri oopperasta — erinomaisesti suoraan lehdestä.
»Erinomaista!» sanoi rouva Berg, ja muutkin ilmaisivat ihastuksensa.
Sitten Hanna luki neuvotuista kirjoista virheettömällä ranskan- ja englanninkielisellä ääntämisellään kaksi kohtaa. Eräs läsnäolevista, joka ei vielä ollut puhunut mitään, huudahti:
»Oh…you are English?»
»No, I am not», vastasi Hanna, »but my mother was American.»
»Oh… I see.»
»Te olette loistavasti suorittanut kokeenne, hyvä neiti», sanoi rouva
Berg. »Minä kirjoitan siis otsakkeen: 'Tiedot ja taidot kohdalle:
Erinomainen pianisti; osaa täydellisesti ranskan- ja englanninkieltä.
Onko teillä jo ollut joku paikka?»
»Ei, tämä on ensimäinen kokeeni.»
»Minä annan teille heti muutamia osoitteita, hyvä neiti. Jos te soitatte näissä jotain, on teillä suurimmat mahdollisuudet tulla otetuksi. Minä annan teille sellaisten perheiden osoitteita, jotka panevat pääpainon musiikkiin.»
Rouva Berg kirjoitti kirjastaan monia osoitteita paperille, jonka hän sitten ojensi Hannalle.
»Ottakaa tämä, hyvä neiti, ja tulkaa sitten kertomaan miten käy.»
Hanna otti paperin.
»Kiitän», sanoi hän. »Minä menen vielä tänään…»
»Kuten haluatte, tänään tai huomenna. Joka tapauksessa kai saan sitten tietää. Jos näissä osoitteissa ei ole sopivia, niin annan uusia.»
Hanna kiitti, hyvästeli ja lähti toimistosta.