XVII.
Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti uskoo nuoret tyttönsä?
Ei, sen tuuman täytyi raueta. Kotiopettajattareksi hän ei voinut ruveta.
Mutta mihin hänen pitäisi ryhtyä? Kuolla hän ei enää tahtonut; itsemurhanajatukset saivat hänet halveksimaan itseään. Hän oli jo kauan ollut tietoinen siitä, että oli kykenevä näyttelemään loistavaa osaa maailmassa. Tottuneena siihen, että, missä hyvänsä näyttäytyikään, hänen kauneuttaan ja viisauttaan ihailtiin, ei hän voinut uskoa näiden avujen, jotka nyt olivat arvottomia, kuihtuvan yksinäisessä hotellihuoneessa.
Mitä tehdä? Mitä tehdä?
Hän toisti tämän kysymyksen ääneen, kulkiessaan yhtämittaa edestakaisin huoneessa. Hän tiesi olevansa kykenemätön vastaamaan siihen. Toisinaan hän pysähtyi ja painoi päänsä kylmää seinää vasten. »Tätä yksinäisyyttä suuressa maailmassa en kestä. Minun täytyy saada puhua omaisieni kanssa…»
Ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Molemmat itsemurhakirjeet Dori tädille ja Ewaldille olivat vielä siinä. Hän repi ne pieniksi palasiksi lukematta edes niitä.
Kastaessaan kynänsä musteeseen hän ei vielä tiennyt mitä kirjoittaa. Hänen aikomuksensa ei ollut kirjoittaa mitään erikoista, vaan yleensä tarve äärettömässä yksinäisyydessään saada puhella niiden kanssa, jotka olivat kerran tunteneet ja rakastaneet häntä, pakotti häntä tarttumaan kynään.
Ajattelematta tai etsimättä sanoja hän antoi kynän kiitää paperilla.
»Ewald, loukattu, vihastunut puolisoni… En kirjoita pyytääkseni sinulta jotain, herättääkseni sääliäsi tai saadakseni anteeksi. On tekoja, joita mies ei voi antaa anteeksi, sen tunnen. Mutta minun täytyy sisäisestä pakosta sanoa, että olen onneton. Se on oikeudenmukainen rangaistus harha-askeleestani. En kerro tätä voittaakseni myötätuntoasi, vaan teen sen siksi, että se kenties tuottaa sinulle lohdutusta. Loukattu on tunteva itsensä levollisemmaksi, kun tietää, että kohtalo on hänen puolestaan kostanut. Miksikä minä, joka olen loukannut sinua sydänjuuriasi myöten, nyt jättäisin sen sinulle kertomatta. Olen rakastanut sinua sydämeni pohjasta ja mennessäni luotasi tunsin katkeraa surua sinulle tuottamani iskun johdosta. Nyt voin hiukan lieventää kirvelevän haavan tuskaa, ja minä teen sen myös. Vielä muutakin voin kertoa, joka kirvoittaa, joka vähentää tunteittesi katkeruutta. Sinä tiedät, että jättäessäni meidän… sinun kotisi huuleni olivat vielä puhtaat, ja nyt, kun minua on rangaistu heikkoudestani, ovat ne yhtä puhtaat kuin silloinkin, sen vannon. Se ei kuitenkaan ole minun ansioni, enkä tahdo esittääkään sitä siinä valossa, mutta totta se on. Mutta luulen, että tieto tästä tosiseikasta on tuottava lohtua — ei, ei lohtua — mutta helpotusta sinulle. Hyljätyn puolison on tietysti kauheata ajatella, että hänen kerran niin lämpimästi rakastamansa vaimo lepää toisen sylissä. Vihan, mustasukkaisuuden ja häpeän puna nousee tätä ajatellessa hänen poskilleen — Minä olen tehnyt sinut niin sanomattoman onnettomaksi, mutta minä tahdon edes hiukan lieventää näitä tuskia, kun kerran siihen pystyn. — Oletko arvannut, että mies, jota seurasin, oli kreivi Edelberg? Olet kai kuullut, mimmoisen kohtalon hän sai? Minä odotin häntä — ja hän oli kuollut. En nähnyt häntä enää sen jälkeen kuin lupasin paeta. Jos minä pyytäisin sinua ottamaan minut takaisin kotiisi, niin voisit luulla kaiken tämän olevan valhetta, jolla tahdon puhdistaa itseni, mutta hetkeäkään en ole voinut uskoa jälleennäkemisen mahdollisuutta — enkä sitä toivokaan, joten voit uskoa joka sanani. Ne ovat ainoat, mitä minä, joka olen pirstannut elämänonnesi, enää voin sinulle antaa. Ehkä halveksit minua niin, että kaikki, mikä minua koskee, on sinulle yhdentekevää; ehkä on sinusta tämä lahjani arvoton. Mutta toisinkin voi olla ja siksi kirjoitan. Hyvästi!
Hanna.»
Sitten hän otti toisen arkin.
»Kallis, vanha lapsuuden ystäväni! — Olen yksin, aivan yksin ja onneton. Tarvitsen neuvoa ja apua; kaipaan ystävää, jonka sylissä voin itkeä, kättä, joka minut kohottaa, hyväilevää ääntä, joka toruessaankin mainitsee nimeäni. Älä hylkää minua! Tiedän tosin, että olet ankara — harhaanjoutuneista olet aina puhunut kylmästi, mutta jos rikollinen on kasvattilapsesi? Kirjoita minulle joitakuita rivejä nähdäkseni, saanko luonasi turvapaikan. En tarkoita, että tahtoisin tulla taloosi. Mennyt on mennyttä, en koskaan tahdo saapua kaupunkiinne, ihmisten luo, joiden edessä aina olisin pakotettu painamaan rikoksellisen pääni alas… ei, tahdon pois, kauas Itävallasta ja jos suinkin mahdollista Euroopastakin. Luotasi en hae muuta turvaa kuin moraalista, pyydän vain saada kertoa tilastani, rukoilen lupaustasi auttaa minua. Tahtoisin ansaita leipäni; tahtoisin seuranaisena joutua vieraaseen maahan, mutta kun kukaan ei anna minulle suosituskirjettä, on se tie suljettu. Mutta kaikesta tästä saat kuulla sitten vasta, kun olet minulle kirjoittanut: Puhu, rakas lapsi raukkani! Minä säälin sinua!
Osoitteella 'A.Z. N:o 20 poste restante Wien, odotan kaivaten kirjettäsi.»
Hanna sulki nämä molemmat kirjeet ja pani ne hotellinoven viereiseen postilaatikkoon. Sitten hän palasi huoneeseensa rauhoittuneena ja melkein tyytyväisenä. Nyt hänellä oli taasen hiukan toivoa, eikä ihminen enempää tarvitsekaan saadakseen voimia kestämään elämän koulussa. Seuranainen; — tämän ajatuksen hän sai kirjoittaessaan, samoin kuin sen, että Dori täti antaisi hänelle suosituksen ja auttaisi häntä tämän uuden tuuman toteuttamisessa. Hän ei ollut enää niin yksin. Miksei hän ennen ollut huomannut kirjoittaa vanhalle ystävälleen? Myöskin hänen Ewaldille kirjoittamansa kirje jätti mieleen rauhoittavan tunteen… kuten aina hyvän työn tekeminen. Ewald ei ole enää yhtä onneton tietäessään, ettei vaimonsa lopulta kuitenkaan ollut uskoton.
Rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan hän kirjoitti seuraavan ilmoituksen: »Nuori neiti, osaava täydellisesti saksaa, ranskaa ja englantia, etevä pianisti, hakee paikkaa seuranaisena, mieluimmin ulkomailla. Vastausta odottaa S.T.R. N:o 75 poste restante. Wien.» Hän vei tämän ilmoituksen useaan lehteen, ja hänen ajatuksensa keskittyivät nyt postitoimiston ympärille, josta hän odotti tärkeitä tietoja.
Hän saattoi jo neljäntenä päivänä odottaa tiedonantoja. Levottomana hän meni postikonttoriin. Monta kertaa eksyttyään hän vihdoin löysi poste restante osaston. Käytävässä hän tapasi useita, jotka lukivat kirjeitään. Hän avasi asianomaisen oven ja astui sisään.
Hetkisen odotuksen jälkeen oli hänen vuoronsa.
»A.Z. N:o 20?» sanoi hän vavisten.
Postivirkailija otti levollisesti esiin pakan kirjeitä ja silmäili noin kolmeakymmentä päällekirjoitusta.
»Ei ole», vastasi hän yhtä levollisesti ja pani kirjeet takaisin
A-osastoon.
»Entä S.T.R. N:o 75?» kysyi Hanna vielä kerran.
Uusi pakka otettiin esiin.
»Ei tässäkään.»
Raskain mielin Hanna poistui ja lohdutti itseään sillä, että huomenna onnistuu paremmin.
Neljännellä kerralla hänen alettuaan jo tottua vastaukseen: »Ei mitään», otti postivirkailija yhtä välinpitämättömästi kirjeitä kummastakin pinkasta ja ojensi ne Hannalle.
Kirjeitä oli neljä. Hanna otti ne vastaan sykkivin sydämin ja riensi ulos katsomatta niihin. Hän istuutui odottaviin vaunuihin, käski kuskin ajaa hotelliin ja alkoi tarkastella päällekirjoituksia. Yksi niistä oli Dori tädiltä, hän tunsi heti käsialan. Nuo kolme muuta olivat Wienistä, eikä Hanna tuntenut käsialoja. Ne hän luki ensin. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista. Ensimäinen oli paikanvälitystoimistosta ohjelmineen; toisessa tarjottiin taloudenhoitajattaren toimi ja kysyttiin, osasiko hän keittää ruokaa; kolmannessa pyydettiin häntä lähettämään todistuksensa ja suosituksensa mukanaseuraavalla osoitteella.
Sitten hän avasi Dori tädin kirjeen. Tätä hän juuri oli niin levottomasti odotellut. Hän levitti paperin. Siinä oli vain muutamia rivejä otsakirjoituksetta. Ensi silmäykseltä Hanna saattoi jo huomata ettei kirje tuonut lohtua. Kirjeen ulkonäöstä voi jo päättää, mitä se tuo, vaikkei se vielä ole puhunutkaan. Kenraalitar kirjoitti todellakin seuraavasti:
»Minua ihmetyttää, että langennut henkilö, joka käytöksellään on tuottanut minulle häpeää, vielä rohkenee kirjoittaa minulle ja rukoilla myötätuntoani. Onneton kohtalo on sellaisessa tapauksessa todistuksena Jumalan oikeudentunnosta, sillä Jumalan käsi osuu kaikkiin rikollisiin. Jos useampia kirjeitä saapuu, heitetään ne avaamattomina tuleen.
Dorothea von Orfalvy.»
Surun valtaamana ja katkerin mielin Hanna rypisti kirjeen. Sen kirjoittaja oli varmaankin ylpeillyt siitä. Sehän osoitti arvokkuutta, oikeutettua ankaruutta, ja oli samalla jumalallisen oikeuden mukainen rangaistus. Kenraalitar varmaankin onnitteli itseään osoittamastaan luonteenlujuudesta. Ehkä hän hetkisen oli taistellut ja toivonut voivansa ojentaa rukoilevalle kätensä, mutta oli sitten voittanut heikkoutensa ja ilmituonut oikeutetun ylenkatseensa.