XVIII.
Ewald Ballmann ei ollut saanutkaan vaimonsa kirjettä. Hän ei ollut kuullut myöskään mitään vaimoraukkansa kirjeestä kummitädilleen. Molempien kirjeiden saapuessa pikkukaupunkiin oli Ewald Ballmann matkustanut pois, jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kirje palautettiin Wieniin, ja kun lähettäjän nimeä ei saatu selville kirjeen sisällyksestä, hävitettiin se postikonttorissa satojen muiden kanssa, jotka eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa.
Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen kohtalostaan?… Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?
Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli sortunut.
Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas, ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut hakemaan Hannaa kävelylle.
»Missä on rouvasi, hyvä ystävä?» kysyi hän astuen sisään.
Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.
»Jumalan tähden! Oletko sairas?»
Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin ja kysyi uudestaan:
»Missä on vaimosi?»
»Minulla ei ole vaimoa. Hänet on syösty turmioon…»
»Oletko suunniltasi?»
»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä… »maailmannaisen huostaan.»
»Mutta selitä toki…»
»Ei ole mitä selittää… Olen niin sanomattoman onneton… miksi vielä koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan teitä… ja tahdon olla yksin.»
Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea. Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän tapasi palvelustytön.
»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut… Onko herra sairas, entä missä on Hanna?»
»Oi, armollinen rouva, rouva meni pois eilen illalla.»
»Mitä sinä sanot?»
»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»
Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!
Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille. Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä, että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden, joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.
Tämä lievensi hänen tuskaansa, sillä nyt hänen ei tarvinnut jatkaa elämäänsä entiseen tapaan ja oleskella sellaisten ihmisten joukossa, jotka tunsivat hänen häpeänsä. Hän päätti lähteä matkoille. Hän olikin kauan toivonut voivansa matkustaa vieraisiin maihin ja hän tunsi, että matkustaminen vaimentaisi hänen sydämensuruansa.
Heti saatuaan mainitun tiedonannon hän meni johtajan puheille ja pyysi eroa virastaan. Kaikeksi onneksi oli loma-aika aivan lähellä, joten Ewald saattoi vaikeuksitta heti jättää paikkansa. Käymättä kenenkään luona — Dori tätiä hän ei mistään hinnasta halunnut nähdä — ja jättämättä edes osoitettaan hän lähti seuraavana päivänä kaupungista. Hänen matkansa ensimäisenä päämääränä oli Frankfurt am Main, jossa hänen setänsä oli kuollut, ja siellä hän sai nostaa perintönsä. Siihen kuului kaksi suurta taloa. Hän järjesti asiansa ja muutaman viikon kuluttua hän matkusti Hampuriin, missä astui ensimäiseen New-Yorkiin menevään laivaan, sillä hän tahtoi ainiaaksi jättää »vanhan maailman» selkänsä taa.