XIX.
Tätä seuraava aika oli Hannalle hyvin katkera. Hän taisteli olemassaolonsa puolesta viimeisensä ponnistaen, yksin ja hyljättynä, omaisuus huventuneena pariin guldeniin. Hän oli turhaan kirjevaihdossa niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat vastanneet hänen ilmoitukseensa, hän ilmoittautui muihin paikanvälitystoimistoihin päästäkseen antamaan soittotunteja, mutta sai yhden ainoan tarjouksen ja sekin kolmekymmentä kreutseria tunnilta. Hän kävi kyselemässä useilta täyshoitolain johtajattarilta, mutta joka paikassa hän sai kieltävän vastauksen.
Sitten hän kulki puodista puotiin tiedustelemassa myyjättären paikkaa, mutta turhaan. Näissä pettymyksissä häntä ylläpiti kuitenkin aina toivonkipinä: alotetut keskustelut, annettu lupaus, odotettu kirje, mutta aina hän sai lopulta kieltävän vastauksen. Näin hän vietti pari tuskaista viikkoa. Komea matkalaukku oli jo myyty, ja maksettuaan laskunsa oli hänellä jäljellä ainoastaan noin kaksikymmentä guldenia — mutta miten kauan ne kestäisivät, entä mihin hän sitten ryhtyisi?
Eräänä päivänä, kun hän jo oli lopen väsynyt turhaan kiertokulkuunsa paikan saamiseksi, hän näki »Fremdenblattissa» seuraavan ilmoituksen: »Myyjätärtä haetaan. Vaatimukset: hauska ulkomuoto ja ranskankielen taito. Ilmoittauduttava vaatetusliikkeessä, Grabenin ja Bogner-kadun kulmassa.»
Hanna meni sinne. Kun hän saapui komeaan liikkeeseen, riensi eräs apulainen toimessaan häntä vastaan.
»Mitä saisi olla?»
»Kiitos, ei mitään. Olen myyjätär. Haen paikkaa ja näin ilmoituksen lehdessä…»
Kauppa-apulainen muuttui heti käytökseltään ja vastasi:
»Vai niin… odottakaa sitten hetkinen, johtaja ei ole täällä nyt, mutta kyllä hän saapuu puolen tunnin kuluessa.»
Odottaa, yhä vain odottaa — mutta siihen oli Hanna jo tottunut. Hän istuutui penkille seinänviereen kaikenlaisten vaatteitten, nuttujen ja aamutakkien taakse. Mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen kultakirjaillulle aamutakilleen… mutta miksi muistella sitä. Mikä tulikaan hänen kohtalonsa olemaan? Hän katseli noita nuoria tyttöjä, jotka näyttelivät ostajille tavaroita tai pukeutuivat erilaisiin päällystakkeihin ja nuttuihin avustaakseen vaateliaita ostajia. Tuoko olisi hänenkin osansa? Se ei ollut suinkaan houkuttelevaa, ja sitäpaitsi, eihän ollut sanottu, että hänet otettaisiin. Hyvin todenmukaista oli, että hänen taas täytyisi lähteä tyhjin toimin… hänen, joka oli ollut niin hemmoteltu, niin monipuolinen, niin kaunis, nuori rouva… Näin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kun kauppa-apulainen jälleen tuli hänen luokseen.
»Kas niin, neiti, nyt on johtaja saapunut. Tulkaa kanssani.»
Hanna nousi ja seurasi opastaan useiden tavaroita täynnä olevain huoneiden kautta konttoriin.
»Herra johtaja, täällä on taasen eräs sanomalehti-ilmoituksen johdosta», ilmoitti apulainen.
Kauppias, joka oli lihava ja vanhanpuoleinen, nosti katseensa avatusta tilikirjasta.
»Hyvä! Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.» Ja hän jatkoi laskujaan.
Hanna odotti. Vihdoin johtaja pani kynän pois, nojasi kyynärpäät pulpettia vasten ja pyysi, katsottuaan Hannaa kiireestä kantapäähän, häntä tulemaan lähemmäksi.
»Oletteko ollut palveluksessa ennen?»
»En, en koskaan, mutta kun osaan ranskaa sekä myöskin englantia, niin…»
»Myöskin englantia! Sepä hyvä. Mitä ulkomuotoonne tulee, sopii se erinomaisesti tähän paikkaan. Solakka, kaunis vartalo… hyvä, hyvä. Mutta minä tarvitsen sellaisen henkilön, joka heti voi ryhtyä palvelukseen, minulla ei nyt ole ketään varsinaista koettelijaa.»
»Minä voin kyllä ryhtyä heti», vastasi Hanna.
Kauppa tehtiin. Hanna sai paikan ja seuraavana päivänä hänen tuli alottaa. Hän sai kuukaudessa palkkaa neljäkymmentä guldenia ja päivällisen. Asunnon, aamiaisen, pesun ja vaatteet, lukuunottamatta mustaa silkkileninkiä, jota käytettiin liikkeessä, hän sai kustantaa omasta palkastaan. Päivällisen hän tuli syömään yhdessä muun palveluskunnan kanssa viereisessä varastohuoneessa. Kello puoli kahdeksan aamulla tuli hänen saapua ja viipyä kello kahdeksaan illalla; hänen toimeensa kuului koetella erilaisia vaatetuksia, puhella muukalaisten kanssa ranskaa ja englantia sekä mennä heidän asuntoihinsa koettamaan ja näyttämään vaatetavaroita. Palvelija tuli aina kantamaan suuret pahvikotelot.
Helpotuksesta huoahtaen Hanna lähti liikkeestä. Paikka ei tosin ollut loistava, mutta hän ansaitsi siinä jokapäiväisen leipänsä rehellisellä tavalla. Sitä paitsi olisi hänellä sittemmin tiet avoinna, ja jo lapsuudesta saakka oli hänen päässään pyörinyt, että hän elämän arpajaisissa oli saava voittonumeron.