XX.
Hanna oli »palvellut» muutamia kuukausia. Hänen mies- ja naistoverinsa liikkeessä eivät pitäneet hänestä. Hän oli niin suljettu, hiljainen ja surullinen. Toverit nimittivät häntä »lumotuksi prinsessaksi», ja siksi hän tunsikin itsensä. Ellei häntä pian vapautettaisi, ajatteli hän, niin hän menehtyisi, sillä häntä ympäröivä ilma tuntui niin tukahuttavalta.
Hotellin hän oli sen kalleuden takia vaihtanut kalustettuun yksityishuoneeseen, ja kun hänen varansa eivät suoneet hänen maksaa asunnostaan enempää kuin kymmenen guldenia kuukaudessa, täytyi hänen tyytyä kurjaan huoneeseen köyhän perheen luona, jonka hän oli löytänyt kaukaisesta esikaupungista. Hänen oli ollut hyvin vaikeata saada asuntoa, sillä missään ei tahdottu ottaa vastaan »yksinäistä naista», joka lisäksi oli niin nuori ja kaunis kuin hän. Useassa paikassa käskettiin mitä loukkaavimmalla tavalla häntä poistumaan.
Päästäkseen huoneeseensa hänen täytyi kulkea isäntäväkensä huoneen läpi. Tämä huone oli pieni keittiö, johon tultiin suoraan ulkoa ja joissa punakätinen palvelustyttö valmisti ruuan ja pesi pyykin.
Tässä huoneessa oli sitäpaitsi rouvan, hänen sisarensa ja kolmen lapsensa sängyt. Keittiön takana oli pieni huone, jonka Hanna oli vuokrannut, ja toisella puolella oli vielä huone, jossa rouvan kahdeksantoistavuotias, halvattu poika lepäsi. Toisella naisista oli pieni upseerineläke, toisella avustus joltain hyvätekeväisyysyhdistykseltä. Naimaton sisar valmisti myöskin joihinkin puoteihin vaatteita, joita hän ompeli rämisevällä koneellaan aamusta iltaan. Heidän toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hanna ei nähnyt heidän elämäänsä paljoakaan, poissa kun oli kaiket päivät, mutta minkä hän näki, se sai hänen sydämensä kirvelemään. Hän olisi mielellään luovuttanut koko palkkansa, lieventääkseen isäntäväkensä hätää, mutta hänellä oli itselläänkin niin vähän, että hänen oli vaikea tulla toimeen. Hänen menoarvionsa oli seuraava:
Asunto 10 guldenia
Aamiainen — oi, mimmoinen aamiainen!
Viikunakahvia ja vedelläsekoitettua maitoa 5 »
Illallinen, nimittäin lasillinen olutta ja
makkara- tai juustopalanen 6 »
Pesu ja valo 5 »
Palvelija 1 »
Erinäisiä pukutarpeita 10 »
Yhteensä 37 guldenia.
Hänen palkastaan jäi siis kolme guldenia, joista kaksi varattiin odottamattomia menoja varten ja yksi hänen ainoata ylellisyyttänsä: lainakirjaston tilauspilettiä varten. Kun liikkeessä ei ollut ostajia, istui hän nurkassa ja luki, iltaisin hän luki huoneessaan ja sunnuntait kokonaan. Naapureistaan hän pysyi loitolla, ja tovereitaan hän vältti sitäkin enemmän. Alussa konttoristit kylläkin koettivat laskea leikkiä hänen kanssaan ja liehakoida häntä, mutta hän työnsi heidät luotaan sellaisella ylpeydellä, ettei kenenkään päähän juolahtanutkaan lähennellä »lumottua prinsessaa». Puotineidit, hänen toverinsa, jotka kadehtivat hänen varmaa käytöstään, moittivat häntä ja tekivät pilkkaa hänestä, mutta se ei häneen vaikuttanut. Hänen erikoinen komeutensa sai aikaan paljon ikävyyksiä hänelle kadulla.
Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tuskaisin tuntein hän heräsi aamulla ja illalla hän tavallisesti itki itsensä nukuksiin. Hän tunsi olevansa kuin vankilassa, sillä kun joutuu outoihin olosuhteisiin, on ympäristö vankilanmuureina. Siperiaan karkoitettu onneton, torikoriin suljettu kala, vihollismaahan viety sotavanki, häkkiin pantu lintu ja puodissa päällystakkeja ja aamunuttuja koettelemaan palkattu Hanna, on jotenkin samaa. Hän alkoi jo luulla, ettei voittaisikaan mitään elämän arpajaisissa, kun sai niin kauan odottaa sitä. Hän varmistui uskossaan, että kohtalonsa oli kärsiä — nuoret uskovat niin mielellään edeltäpäin määrättyä kohtaloa — ja hän sen ansaitsikin. Hän alkoi pitää itseään suurena syntisenä. Hän antoi katumukselleen ja nöyryytykselleen yhä uutta virikettä; ainoastaan harvoin hänellä oli nautinnonhimon ja elämänhalun hetkiä, ja hänen varsinaisena päämaalinaan oli surra itsensä kuoliaaksi. Sisäisen tyydytyksen tuntein hän huomasi laihtuvansa ja että häntä usein ahdisti kuiva yskä. Hän ei pitänyt laihtumistaan liian niukan ravinnon seurauksena eikä yskäänsä hermostumisesta johtuneena, joka tavallisesti seuraa surullisia ajatuksia, vaan luuli potevansa keuhkotautia. Hänen mielensä tuli yhä surullisemmaksi, poskensa kalpeammiksi, ja »lumottu prinsessa» parka oli enää haamu vain.
Häntä oli todella rangaistu kovasti, ja jos kärsimys kohottaa ihmistä, niin hän oli saanut takaisin suuren osan moraalisesta arvostaan. Hän uneksi nyt vain Ewaldin anteeksiannosta. Sairautensa kehityttyä niin pitkälle, että hänellä olisi vain muutamia päiviä enää jäljellä, hän aikoi pyytää miestään tulemaan, sillä vaikka hän olikin jättänyt hänen viimeisen kirjeensä vastaamatta, ei hän voisi olla tulematta kuolinvuoteen ääreen. Hän kuvitteli mielessään, miten Ewald polvistuu hänen vuoteensa viereen ja itkien puhuu rakkauden ja anteeksiannon sanoja hänelle, mitenkä hän viimein sulkee hänen silmänsä ja peittää hänen kylmenneen tomunsa valkeilla ruusuilla…
Hannan toimi ei ollut raskas hoitaa, mutta päivä päivältä se tuli yhä vastenmielisemmäksi. Elävänä nukkena olo, jolloin hänen oma olemuksensa ei ollut minkään arvoinen hänen ylleen pantujen vaatekappaleiden rinnalla, tuntui hänestä perin alentavalta, sillä hänhän oli tottunut olemaan seurapiirin keskipisteenä. »Oikealle, neiti… olkaa hyvä ja kävelkää hiukan, että näemme tuon poimun vaikutuksen… Ei, tämä on liian raskasta, koettakaa vielä kerran tuota toista… miltä näyttää tuo vyö takaapäin? Kääntykää… Kas niin… entä paljonko se maksaa?… Ei, se on liian kallista; näyttäkää vielä kerran tuota toista…» Tuossa seisoo ostaja silmälasit nenällä ja tarkastaa vain vaatteita.
Kuta kauniimmalta myyjätär puvussa näyttää, sitä kauniimmaksi ostaja itseään siinä kuvittelee; nukke kääntyy oikeaan ja vasempaan, etenee ja lähenee, pukeutuu kaksikymmentä kertaa samaan päällysvaippaan, pistää kätensä sata kertaa samaan hihaan, mainitsee hinnan, kehuu tavaraa ja kadehtii ostajaa. Sillä jos ostaja pukeutuu tarkastettuun tavaraan, menee hän tanssiaisiin, teatteriin tai kutsuihin, jolloin kysymyksenalainen vaatekappale on vain osana kokonaisvaikutuksesta, nukke raukan ollessa ainoastaan vaatekappaleen vaikutuksen kohottajana. Sitäpaitsi näyttävät nuo hienoston naiset, joiden ajoneuvot odottavat kadulla niin kauan kuin pukuja valitaan, liian onnellisilta ja kadehdittavilta. Heidän valinnassa osoittamansa mielenkiinto näyttää todistavan, etteivät he tiedä mitään suruista, että huvitukset ja lähestyvät juhlat, joita varten he tekevät ostoksensa, pyörivät heidän mielissään, ja että heidän ainoana huolenaan on kauneutensa ja hienoutensa ylläpitäminen. Mutta luultavaa on, ettei asia ole useinkaan niin. Ylhäisellä ostajalla voi olla sydänsuru, hänen mieltään kalvaa ikävä, hän voi elää onnettomissa perheoloissa; mutta maailman silmissä näyttää aina, hänen tehdessään ostoksiaan, kuin tuo ostos olisi hänelle tärkeintä kaikesta, ja silloin voi luulla, että näillä rikkailla naisilla, jotka keskustelevat päällysvaipan muodosta, pitsien leveydestä, nauhasolmujen luvusta, on vain yksi huoli, nimittäin pysyä kauniina ja ylen hienoina.
Hannasta tuntui ostajien kodeissa tavaran näytteleminen paljon kauheammalta kuin liikkeessä koetteleminen. Siellä hän sai odottaa usein puolikin tuntia eteisessä, ennenkuin kamarineitsyt vei hänet uhkeiden salien läpi ostajan yksityishuoneeseen, missä alkoi samainen mukanatuodun tavaran koetus. Tällä ajalla hän näki monta taloudellista tapahtumaa: kokki saapui kuulemaan, miten monelle hengelle oli laitettava päivällinen sinä päivänä ja missä muodossa jäätelö oli tarjottava; kirje ynnä kukkia saapui; perheen eri jäsenet tulivat ja menivät keskustellen jos jostakin kiinnittämättä vähintäkään huomiota koettelijaan; eikä mikään vaikuta kodittomaan, alennustilaan joutuneeseen niin masentavasti kuin tällainen silmäys näennäisesti onnelliseen perhe- ja seuraelämään. Se vaikuttaa aivan samalla lailla palelevaan kuin äkkiä avattu ja suljettu ovi, jonka kautta virtaa valoa, lämpöä, musiikkia ja naurua, tehden pimeän eteisen ja kylmyyden kahta tuntuvammaksi.
Laskiaisjuhlat lähenivät loppuaan. Oli paljon työtä. Liike oli melkein aina täynnä ostajia. Myyjättäretkin olivat iloisia, useimmat heistä kävivät naamiohuveissa, ja heillä oli monta pientä seikkailua kerrottavana toisilleen. Usein oli joku heistä sanonut Hannalle:
»Tulkaa kanssamme tänään Diana-saliin, satuprinsessa, se tekisi teidät hiukan iloisemmaksi.»
Hanna pudisti vain kieltävästi päätään.
»Anna hänen olla rauhassa», keskeytti toinen, »etkö näe, että armollinen neiti on liian ylpeä alentuakseen seurustelemaan meikäläisten kanssa?»
»En ole ylpeä, eikä minulla ole syytäkään olla», vastasi Hanna. »Mutta minulla on suruni, enkä siksi halua käydä tanssiaisissa.»
»Oh, turhia! Surut on heitettävä nurkkaan, tuskat tukahdutettava…»
Hanna ei vastannut, mutta hän ajatteli itsekseen: »En voi tukahduttaa tuskaani, mutta toivon sen pian surmaavan minut…»