XXI.
»Neiti Anna, tulkaa tänne», huusi johtaja. — Hanna oli pitänyt Anna
Meyerin nimen. —
»Mitä käskette?»
»Ovatko kreivitär Palmille vietävät kotelot järjestyksessä, Edward?» kysyi kauppias eräältä apulaiselta.
»Ovat, kyllä ovat.»
»Kutsukaa siis joku palvelijoista — ja te, neiti Anna, menette heti kreivittären luo. Tehän tiedätte osoitteen… Palmin palatsi Herrengassella?»
»En tiedä missä se on, mutta palvelija voi kai näyttää tien.»
»Hyvä! Te tunnette hinnat; teidän ei pidä alentaa hintoja, mutta koettakaa saada kauppa sujumaan… kehukaa vähän, se auttaa.»
Palvelija saapui ja otti molemmat kotelot; Hanna otti hatun ja päällystakin ja seurasi opastaan. Heidän tiensä Herrengasselle kulki Grabenin ja Kohlmarktin poikki, jotka paikat ovat kaupungin vilkkaimpia; siellä on tungosta ja hyörinää: kiireellisissä asioissa kulkevia ja hiljalleen kävelijöitä, ajureita, raitio- ynnä muita vaunuja, suurenmoisia liike-ikkunoita, sanalla sanoen se oli kuin muurahaispesä. Mutta Hanna vihasi tätä kaikkea. Eniten hän vihasi kuitenkin Ring-katua: Imperial-hotellin ja Edelbergin palatsien ohi kulkeminen tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.
Herrengasse on wieniläisten Fauburg St. Germain. Siellä sijaitsivat vanhojen ylimyssukujen palatsit vierekkäin, kätkien muuriensa sisään loistavien juhlien muistoja. Porttiholveissa vaeltavat kunnianarvoisat ovenvartiat edestakaisin, mitellen ylenkatseellisesti ohikulkevia silmäyksillään; muutamien jykevien harmaitten kivimuurien edustalla odottaa vaunuja, joiden ovissa komeilee upea vaakuna; — Herrengasse kokonaisuudessaan tekee ylimyksellisen kylmän ja ylpeän vaikutuksen, kuten Pyhän Tähden ritaristoon kuuluva vanhanpuoleinen vallasnainen.
»Tässä on Palmin palatsi», sanoi palvelija ja pysähtyi.
Hanna meni portista.
»Minne matka?» kysyi lihava portinvartia.
»Tuon tanssileninkejä Bogner-kadulta kreivittärille», vastasi Hanna.
Hanna sai jatkaa matkaansa. Hän suuntasi kulkunsa leveää kukkien reunustamaa pääovea kohti.
»Seis!» huusi ankara portinvartia. »Se on pääovi», ja hän osoitti pelottavalla, nauhoitetulla sauvallaan pihan yli.
Hanna ja palvelija seurasivat viittausta ja menivät keittiön portaita ensimäiseen kerrokseen. Eräs palvelija vei heidät käytävän ja palvelijainhuoneiden kautta ensimäisen kamarineitsyen luo. Tämä pyysi Hannaa odottamaan ja meni kysymään, halusivatko kreivittäret katsella tavaroita. Hetken kuluttua hän palasi.
»Tulkaa mukaan, neiti, kreivittäret odottavat. Minä otan toisen kotelon, ottakaa te toinen. Kas niin!»
Hanna seurasi kamarineitsyttä lukemattomien palvelijoita, vaatekammioita, liinasäiliöitä, kylpyhuoneita varten varattujen huoneiden läpi, kunnes he lopulta saapuivat erään sivuoven kautta molempien nuorten kreivitärten makuuhuoneeseen.
Raskaista ikkunaverhoista oli ainoastaan toinen vähän aukivedetty, ja huoneessa vallitsevaa hämärää lievensi kapea auringonjuova, joka osui peilipöydälle saaden pullot ja purkit loistamaan kuin hopea. Huoneen kummallakin lyhyellä seinällä oli pitsien peittämä sänky. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, jolla oli maljakkoja ja kirjoja, salkkuja ja käsinesäiliöitä mitä kirjavimmassa sekamelskassa. Useita matalia lepotuoleja oli siellä täällä, ja muutamilla oli hajuvesien raikastamia vaatteita. Nuoret neitoset olivat varmaankin eilen illalla olleet tanssiaisissa, sillä sänkyjen edessä oli silkkisukkien vieressä pienet valkeat silkkikengät, ikäänkuin ne olisivat pudonneet tanssin väsyttämistä jaloista. Kuihtuneita kotiljonkikukkavihkoja, suuria ja pieniä, oli hansikkaitten joukossa, ja niiden tuoksu sekoittui peilipöydällä oleviin hajuvesiin. Heidän kiharoitaan ja pukujaan peittäneet kukkakiehkurat riippuivat kuin taitetut oksat pitkin marmorilevyä.
Toinen neitosista lepäsi puoleksi puettuna vuoteellaan; toinen istui takkavalkean ääressä kääriytyneenä flanelliseen aamupukuun ja nautti vieressä olevalle pienelle pöydälle asetetusta, Sèvres-porsliinissa tarjotusta aamukahvista.
Kamarineitsyt työnsi pöydällä olevat tavarat syrjään saadakseen tilaa koteloille. Hanna alkoi ottaa esiin vaatekappaleita, ja kamarineitsyt vei ne kreivittären sängyn ja toisen tuolin luo. Mutta ne eivät olleet heidän makunsa mukaisia.
»Ah quelle horreur. Todellakaan ei voi valmistuttaa vaatteitaan muualla kuin Francinen tai Wernerin…»
»Tai Gindreaun luona… Valmistaisivatko he koskaan näin mauttomia vaatteita?»
Hanna otti esiin yhä uutta puhumatta sanaakaan. Hänestä oli tuskallista kuulla arvosteluja mukaanlähetetyistä tavaroista; hänhän ei tosin ollut ottanut osaa niiden valmistamiseen, mutta on aina hyvin loukkaavaa kuulla sanottavan kauniina näyttämiään esineitä rumiksi, koska silloin on osoittanut omaavansa huonon maun. Vihdoinkin sai eräs puku armon arvostelevien neitosten silmissä. Se oli valkea sortie de bal, kevyt ja pehmeä atlas-vaippa, höyhenistä ja pitseistä tehty.
»Oi!… Se on kaunis! Onko teillä kaksi samanlaista?»
»Ei varastossa, mutta me voimme helposti valmistaa toisen», vastasi
Hanna.
»Netti», sanoi nuori kreivitär kamarineitsyelle, »onko äiti jo noussut?»
»On, kreivitärtä kammataan juuri.»
»Mene hänen luokseen ja kysy, eikö hän sitten tahtoisi tulla tänne katselemaan näitä.» Kamarineitsyt totteli. Hanna aikoi jatkaa vaatekappaleiden näyttämistä.
»Odottakaa, kunnes kreivitär tulee!»
Neitoset alkoivat jutella. Hanna asettui ikkunakomeroon ja katseli ulos. Hän kuuli kuitenkin aivan selvästi, mitä he puhuivat. He eivät huolineet hänestä enempää kuin vahanukesta. Keskustelu koski eilisiä tanssiaisia.
»Sinä tanssit eilen kotiljongin taaskin Rudi Lichtensteinin kanssa…
Mitä Toni Schwartzenberg sanoo siitä asiasta?»
»Oh, hän mielistelee jo Resi Waldburgia.»
»Silloin ei sinun tarvitse ainakaan olla mustasukkainen, sillä hän on jo niin kuihtunut…»
»Mutta ajattelehan hänen ihania pukujaan… luulen hänen tilaavan ne
Worthilta Pariisista.»
»Huomasitko, miten iloinen Lori, niinsanottu 'jumalainen Lori' oli?»
»Huomasin; eipä luulisi hänen niin äskettäin menettäneen sulhasensa.»
»Oi niin, Edelberg raukka! Kuolla neljä viikkoa ennen häitä…»
Hanna kuunteli. Edelberg-nimi sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.
»Entä miten kamala kuolema», jatkoi kreivitär, »suistua kuskipukilta!»
»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien kanssa…»
»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä. Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»
»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»
Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus. »Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» — »Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta naisesta ei vastannut.
Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen, jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta mutkitta saanut matkapassit.
Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää. Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta, jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä. Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa, niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin väärennettyä kultaa?