XXII.
Joitakuita aikoja tämän jälkeen Hannan täytyi jälleen viedä tavaroita kaupungille. Tällä kertaa kuitenkin Grand-Hotel'iin eräälle matkustavalle englannittarelle.
»Jumalan kiitos, ettei minun tarvitse mennä Hotel Imperialiin!» hän ajatteli. Mutta kun kaikki ensi luokan hotellit ovat samannäköisiä, täyttivät muistot hänen mielensä hänen saapuessaan perille. Mutta ne olivat kuin kaukaisen unen harhakuvia. Entisyyshän oli kokonaan haudattu.
»Mrs. Edgecombe?» kysyi hän ovenvartialta.
»Ensimäinen kerros N:o 12.»
Hanna meni osoitettuun huoneeseen ja astui komeaan salonkiin. Hän näki viereisessä huoneessa nuoren tytön esiliina edessä ja myssy päässä — kaikesta päättäen kamarineitsyt. Hanna osoitti pahviaskejaan.
»Tuon pitsipäähineitä Bogner-kadun muotikaupasta.»
Kamarineitsyt toisti saman viereiseen huoneeseen sekä pyysi Hannaa sitten hetkisen odottamaan, sulkien oven. Odottaa… siihen hän oli jo tottunut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui vanha naishenkilö viereisestä huoneesta.
»Suokaa anteeksi, neiti», sanoi hän ystävällisesti, »että olette saanut odottaa niin kauan… Oletteko tuonut pitsit?»
Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs. Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla. Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi pitää häntä kauniina.
Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna — vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:
»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia kuin ne, joita te tänään kannatte.»
Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.
»Paljonko tämä pitsi maksaa, hyvä neiti?»
»Tämä… viisikymmentä guldenia… haluaako armollinen rouva koetella peilin edessä?»
»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti: »Miten vanha te olette?»
»Jo kahdenkymmenen ikäinen.»
»Jo? Sehän on vasta elämän alku, rakas lapsi.»
»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»
»Ei, nuoruudella on tulevaisuus edessään, pitkä tulevaisuus tuhansine vaihteluineen. Mitä toivoon tulee, kuuluu se joka ikäluokkaan ja joka ihmiselle.»
»Ei minulle», vastasi Hanna, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän oli hyvin liikutettu. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän moniin aikoihin oli saanut puhua itsestään näennäisesti osaaottavan henkilön kanssa. Tosin oli tämä henkilö muukalainen, jonka hän ensi kerran näki, ja lisäksi hänen suhteensa ostajan asemassa, joka tekee tuttavallisuuden mahdottomaksi, mutta tämän naisen myötätunto vaikutti häneen kuin lämmittävä auringonpaiste. Hanna olisi mieluimmin heittäytynyt hänen jalkainsa juureen saadakseen valaa kauan pidätetyn surunsa kyyneliin. Mutta muistaen velvollisuutensa hän otti kotelosta seuraavan esineen ja levitti sen käsissään.
»Tässä on samanlainen ja samanhintainen valkea.»
Mrs. Edgecombe, joka tähän saakka oli puhunut iloisesti ja rohkaisevasti Hannalle, muuttui nyt totiseksi. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ja hän kunnioitti kaikkea surua, miten vieras se sitten olikin hänelle. Hän oli huomannut kyynelten kihoavan nuoren myyjättären silmiin, ja vaistomaisesti hänen piirteensä muuttuivat liikuttavan totisiksi, ikäänkuin kunnioittaakseen toisen surua. Tämä samainen tunne kai on aiheena siihen kauniiseen tapaan, joka ilmenee päänpaljastamisessa ruumissaattueen, kuinka köyhän tahansa, kulkiessa ohi. Mutta eivät ainoastaan kuolleet saa osakseen tällaista harrasta kunnianosoitusta; todellisesti jalot, hienotunteiset ihmiset osoittavat jokaisen syvän surun ääressä — köyhimmänkin, muukalaisenkin — samaa äänetöntä osanottoa.
Vanha rouva otti ääneti pöydälle levitetyt pitsit käteensä, ikäänkuin tarkastaakseen niitä, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana. »Mitähän suruja tämä kaunis lapsi raukka on mahtanut kokea?… Voisinkohan minä auttaa häntä?… Mutta hänellä on ehkä sydämensuru… Nämä nuoruussurut ovat kevätmyrskyjä. Mutta keväälläkin on hallaöitä, jotka jäätävät kukkaset… lapsi parka!» Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään hänen tarkastaessaan tavaroita.
Palvelustyttö tuli huoneeseen. »Armollinen rouva, täällä on eräs neiti rouva Bergin toimistosta.»
»Bergin? Vai niin! Pyydä häntä tulemaan tänne.»
Vanhanpuoleinen neiti astui sisään.
»Suokaa anteeksi, rakas lapsi? Voitteko odottaa hetkisen?» sanoi Mrs.
Edgecombe Hannalle ja meni tulijaa vastaan.
»Te haluatte puhella kanssani seuranaisen paikasta?»
»Niin, rouva Berg neuvoi minut tänne. Teidän armonne hakee seuranaista?»
»Olkaa hyvä, istuutukaa.» Ja Mrs. Edgecombe osoitti lähellä olevaa tuolia istuutuessaan itse. »Oletteko englannitar vai saksatar?»
»Olen Rheinin seuduilta, mutta osaan englanninkieltä.»
»Se sopisi erinomaisen hyvin; koska itse olen saksatar, tahtoisin mielelläni maalaiseni seuranaiseksi, mutta kun olen ollut englantilaisen kanssa naimisissa, olen puolittain englannitar ja pidän paljon englantilaisesta kirjallisuudesta. Panen suuren arvon siihen, että ottamani seuranainen erinomaisesti lukee ääneen englantilaisia kirjoja. Silmäni ovat heikot, joten en itse voi lukea, mutta kuuntelen mielelläni tuntikausia, jos minulle luetaan. Peloittaisiko se teitä?»
»Ei ensinkään. Voisin lukea vaikka koko päivän. Osaan myöskin ommella vaatteita.»
»Onhan se hyvä, mutta sitä en tarvitse. Vaatteistani pitävät kamarineitsyeni huolen. Soitatteko?»
»En, ikävä kyllä.»
»Sepä vahinko. Entä miten vanha te olette? Suoraan sanoen olisin halunnut nuoremman… Te olette kai yli neljänkymmenen?»
»Tietenkin, olen jo kasvattanut kaksi nuorta neitiä hienoista perheistä, joten voin näyttää mitä parhaimmat suositukset. Olen neljänkymmenenkahden ikäinen.»
»Minun rinnallani te olette nuori, mutta minä rakastan iloista nuorisoa.»
Hänen katseensa siirtyi Hannaan, joka pani kokoon pitsejä jonkun askeleen päässä. Hän kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, hänhän oli itse ollut samoissa puheissa, paikkaahakevana, ja mitä itse on joskus kokenut, se herättää aina mielenkiintoa.
Mrs. Edgecombe otti uuninreunalta kirjan ja ojensi sen vastapäätä istuvalle neidille.
»Tahdotteko lukea minulle kappaleen tästä kirjasta?»
Nainen katsahti kirjan nimeä.
»Little Dorrit?» luki hän ääneen.
»Niin», vastasi Mrs. Edgecombe. »Dickens on mielikirjailijani.»
Neiti alkoi nyt lukea, kompastellen, katkonaisesti ja mitä kurjimmasti ääntäen.
Mrs. Edgecombe keskeytti hänet ennen pitkää.
»Kiitän. Teidän ääntämisenne on virheellistä. Saksattaren on tosin vaikeata hallita englanninkielen ääntämistä…»
»Minulle on sanottu, että äännän erinomaisesti… en ole tällä hetkellä oikein kunnossa ja sitäpaitsi pelkäsin… olen pahoillani, ellen kelpaa…»
Neiti raukan hätääntyminen vaikutti tuskallisesti vanhaan rouvaan.
»Aikomukseni ei ollut moittia, tahdoin vain huomauttaa teille, että ääntämisenne ei ole virheetöntä, joten teidän tulisi tavatessanne englantilaisia koettaa oppia heiltä. Teidän asemassanne on vieraan kielen osaaminen suurenarvoista, ja kun te osaatte englanninkieltä, on teille eduksi oppia se niin täydellisesti kuin mahdollista. Se ei tuottaisi teille enää suuria vaikeuksia.»
Vieras nousi. »Koetan seurata neuvoanne, armollinen rouva, ja ottaa englanninkielen tunteja. Ei koskaan ole liian vanha oppimaan.»
»Se on aivan totta», vastasi Mrs. Edgecombe nousten. »Minäkin, joka voisin olla äitinne, opiskelen.»
»En tahdo häiritä kauempaa…»
Mrs. Edgecombe ojensi hänelle kätensä.
»Olen pahoillani, ettemme sopineet toisillemme, mutta asiaa ei voi auttaa. Täällä on jo käynyt toistakymmentä tarjoutuvaa, ja tekin kai olette epätietoinen minkä paikan valitsette. Hyvästi ja hyvää jatkoa!»
Mrs. Edgecombe seurasi häntä ovelle ja palasi sitten Hannan luo.
»Kas niin, jospa taas ryhtyisimme pitsikysymykseen», sanoi hän hymyillen. »On helpompaa saada sopiva pitsipäähine kuin seuranainen. Toivoisinpa, että edes jollain täällä käyneistä naisista olisi ollut yhtä miellyttävä ulkomuoto kuin teillä…»
Hannan mieleen valahti hetkeksi eräs ajatus, toivon välähdys sai hänen sydämensä sykkimään.
»Te haette englanninkielisen kirjallisuuden lukijatarta?»
»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi, haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi tyhjänpäiväiset suruni… sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet… vai tunnetteko te sellaisen?»
»Arvelin tarjoutua itse… Ainoastaan onnettomuuksien takia olen joutunut myyjättäreksi… syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin…»
Mrs. Edgecombe ilostui.
»Ja englanninkieltä puhutte myös?»
Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti, silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia; sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.
»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät heti palvelukseeni, rakas neiti!»
Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni. Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita, menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.
Hän pudisti surullisena päätään.
»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta, armollinen rouva.»
»Mistä syystä?»
»Siksi, että olen nykyisessä toimessani väärällä nimellä, siksi, ettei kukaan minua tunne, enkä voi neuvoa teitä kenenkään luo, joka voisi mennä minusta takuuseen…»
Mrs. Edgecombe näytti hämmästyneeltä ja murheelliselta.
»Sepä kummallista… ja on vielä kummallisempaa, että sanotte minulle tämän kaiken, ennenkuin edes olen kysynytkään.»
»Te ette siis huoli minua, ettehän! Oi, miten onneton olenkaan!»
»Koettakaa olla rauhallinen, lapseni! Istuudutaan tänne!» Vanha rouva veti Hannan lempeästi viereensä sohvaan ja tarttui hänen käteensä. »Mitä kauheita salaisuuksia teillä on, lapsi parka?»
»Oi, sitä on niin, niin kovin vaikea kertoa!»
»Olkaa sitten kertomatta. Voin sen arvatakin… Rakkaustarina?»
Hanna nyökäytti päätään.
»Entä viettelijä?»
»Kuollut.»
»Ja perheenne?»
»Heidän silmissään olen minä kuollut.»
»Siis aivan yksin maailmassa?»
»Yksin, hyljätty ja onneton!»
Mrs. Edgecombe piti yhä Hannan kättä omassaan. Hän mietti hetkisen. Sitten hän sanoi puristettuaan Hannan kättä ikäänkuin liiton solmimisen merkiksi:
»Asia ei muutu, minä otan teidät.»
Hanna pidätti ilohuutonsa. Hän tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, niin liikutettu hän oli.
»Minä otan teidät seuralaisekseni», jatkoi Mrs. Edgecombe, »enkä välitä suosituksista enkä muista papereista. Jos minä hakisin kasvattajaa tyttärelleni tai itse olisin nuori, niin ottaisin tämän lukuun — mutta mitä minulla, vanhalla ihmisellä olisi pelkäämistä? Että olette hyvästä perheestä, takaa kasvatuksenne, ja että olette siveellinen, takaa se seikka, että huolimatta kauneudestanne olette valinnut rehellisen toimen ansaitaksenne elatuksenne, ja olen varma siitä, että tuotatte minulle iloa, sen takaavat miellyttävät kasvonne. Ihastuin heti teihin — love at first sight — ja mikä minua erityisesti ilahduttaa on se, että voin tarjota nuorelle, yksinäiselle hylätylle tyttären sijan ja rakkauden vanhassa ja, ikävä kyllä, yksinäisessä sydämessäni.»
Hanna kumartui suudellakseen häntä kädelle. Hän oli hiljalleen polvistunut.
»Oi, armollinen rouva — te olette todellakin armelias ja hyvä — mitenkä minä tulenkaan teitä rakastamaan ja kunnioittamaan.»