XXVI.
Mrs. Edgecombe pani täytäntöön päätöksensä matkustaa Itävaltaan jo parin päivän kuluttua. Hanna ei tiennyt itsekään, oliko iloinen vai surullinen jälleennäkemisen ja sovinnon mahdollisuutta ajatellessaan. Mutta hänen vanha ystävänsä tahtoi nähtävästi palauttaa hänet velvollisuuden tielle, eikä hän silloin voinut vastustaa.
Kun molemmat naiset saapuivat tuohon pieneen kaupunkiin, oli yö. Asema oli sillä välin rakennettu uudelleen, joten Hanna säästyi vanhan aseman herättämistä muistoista. Täältä hän oli — noin vuosi sitten — yöllä paennut katuvana puolisona ja kaipaavana rakastajattarena. Mutta Hannan mielen täytti nykyisen hetken painostava tunne, niin ettei hän muistanutkaan menneisyyttä.
Kun he poistuivat vaunusta, pisti vanhempi käsivartensa nuoremman kainaloon ja sanoi lempeästi:
»Rohkeutta, rakas lapsi — kaikki tulee vielä hyväksi… älkää toki vavisko noin. Onko teidän kylmä?»
»Ei, ei minua palella, Mrs. Edgecombe — minua vain puistattaa. Mutta miten kaikki on täällä muuttunutta… en ole tuntea koko paikkaa. Olemmeko todellakin Brünnissä?» kysyi hän kantajalta.
»Kyllä, uusi asema talo valmistui vasta viikko sitten.»
»Vai niin.»
»Hyvä merkki, Hanna. Teistä täällä on kaikki uutta ja puhdasta; menneisyys on poissa, on unohdettu. Tiedättekö mitään hyvää hotellia täällä?»
»Kyllä 'Zur Stadt Wien'.»
»Ajakaamme sitten sinne ja vahvistakaamme itseämme teellä ja levätkäämme, sillä vasta huomenna aiomme keskustella vakavista asioista.»
Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen — kello taisi olla noin yhdentoista vaiheilla — Mrs. Edgecombe tilasi vaunut. Hotellissa ei kukaan ollut tuntenut rouva Ballmannia; mustaksi värjätty tukka muuttikin hänen ulkomuotonsa kokonaan. Sitäpaitsi hänen ulkomuotonsa oli muutenkin muuttunut; kokemukset olivat painaneet leimansa hänen vuosi sitten vielä niin lapsellisiin kasvoihinsa.
»Nyt alkaa toimeni, rakas Hanna», sanoi Mrs. Edgecombe tilattuaan vaunut.
»Oi hyvä Jumala, mihinkä se johtaa?» huokasi Hanna.
»Luultavasti tulen tunnin kuluttua takaisin miehenne kanssa. Te syleilette toisianne, ja minä menen hiljaa toiseen huoneeseen.»
»Kukapa tietää, ettette erehdy, Mrs. Edgecombe? Kaikki eivät voi antaa anteeksi… ja sikäli kuin minä tunnen Ewaldia, ei häneen — mitenkä sanoisin? — hänen suuren ujoutensa takia vaikuta mitkään tunteet.»
»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.
»Minä menen siis… odottakaa meitä pian — odota meitä pian», oikaisi hän. Ja kun palvelija oli mennyt sanoi hän: »Minä en saa teititellä teitä, koska te esiinnytte minun veljentyttärenäni. On parasta sinutella teitä, niin kauan kuin olemme täällä.»
»Minulle se tuottaisi ääretöntä iloa. Sanokaa minua 'sinuksi' täällä, kaikkialla ja aina.»
»Mielelläni, rakas lapsi — se onkin paljon luonnollisempaa. Hyvästi nyt — ole rohkea ja muista, että tapahtuipa mitä tahansa, voit turvautua minuun.»
»Mitenkä voinkaan kiittää teitä, Mrs. Edgecombe!»
»Sano minua 'tädiksi'.»
»Paras kaikista tädeistä!»
»Olen hiukan levoton. Olen niin innostunut asiastanne, etten voisi kestää, ellei miehesi ymmärtäisi minua, vaan esiintyisi kylmästi ja oudoksuvasti. Mutta sitä en uskoisi. Hyvästi!»
Mrs. Edgecombe suuteli suojattiaan otsalle ja meni. Hanna jäi yksin. Hän riensi ikkunaan nähdäkseen suojelijansa nousevan vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle. Ewaldin asunto — heidän entinen yhteinen kotinsa — oli aivan lähellä — pian ratkaistiin hänen kohtalonsa… hän saattoi tuskin hengittää. Hän poistui ikkunan luota ja meni makuuhuoneeseen. Siellä hän polvistui sängyn ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä nojaten sänkyä vastaan.
Mutta jo muutaman hetken kuluttua Mrs. Edgecombe palasi. Kauhistuneena
Hanna syöksyi ylös.
»Yksin?» huudahti hän. »Hän ei siis tahdo nähdä minua?»
»Herra Ballmann on matkustanut pois», vastasi Mrs. Edgecombe, »eikä siellä tiedetty hänen olinpaikkaansa.»
»Matkustanut pois? Mitenkä hän voi matkustaa? Hänen virkansahan sitoi hänet tänne. Oh, ehkä häntä on kohdannut onnettomuus… hän on surmannut itsensä… sanokaa minulle kaikki… älkää säälikö minua… en ansaitse sääliä.»
»Rauhoituhan; minä sanon sinulle täyden totuuden. Herra Ballmann on matkustanut pois, eikä ole tietoa minne. Toisin sanoen, siellä asuvat ihmiset eivät tiedä sitä — mutta me otamme siitä selon. Palasin niin pian takaisin sentähden, että tahdoin ilmoittaa sinulle, kun tiesin sinun odottavan täällä tuskallisessa jännityksessä, mutta aion heti taas lähteä matkaan ottaakseni selville pakolaisemme olinpaikan. Koska olemme tänne asti matkustaneet häntä hakemaan, voimme matkustaa edemmäksikin häntä tavataksemme, varsinkin kun olemme matkoilla muutenkin. Enkä ole ensinkään pahoillani, vaikkei matkamme tapahdukaan minkään ikävän matkaoppaan viittausten mukaan. Minä ajan nyt kymnaasin rehtorin puheille… entä missä kummitätisi, kenraalitar von Orfalvy asuu? Olisi kai yksinkertaisinta puhua ensin hänen kanssaan.»
»Hänen osoitteensa on Hauptplatz N:o 12. Mutta tiedättehän, Mrs.
Edgecombe…»
»Sano minua 'tädiksi'!»
»Mutta tiedättehän, rakas täti, miten ankarasti ja kylmästi kummitätini on minua kohdellut. Älkää sanoko hänelle, että olen täällä… pelkäisin tavata häntä.»
»Ole huoleti! Koetan suojella sinua turhista nöyryytyksistä. Koska miehesi ei ole täällä, on aivan turhaa, että kukaan saa tietää sinun täällä-olostasi. Jos kummitätisi olisikin muuttanut mielensä, katson kuitenkin, että sinun tulee pyytää anteeksi ainoastaan yhdeltä henkilöltä ja joka tapauksessa häneltä ensin. Hyvästi nyt, Hanna — vaunut odottavat. Odota minua aivan levollisena… enhän voi tuoda mukanani muuta kuin enintään jonkun osoitteen, ja luultavinta on, että lähdemme täältä jo tänään.»