XXV.
Vähitellen, kuten vanha rouva oli pyytänytkin, Hanna kertoi ystävällisistä kysymyksistä rohkaistuneena entisestä elämästään.
Muutamien päivien kuluttua, kun he jälleen istuivat parvekkeella, oli hän kertonut viimeisenkin kohdan, ja hänen tunnustuksensa oli lopussa. Mrs. Edgecombe oli vaipunut syviin ajatuksiin. Lopulta Hanna keskeytti hiljaisuuden.
»Tuomitsetteko minua kovin ankarasti? Teillä, joka varmaankin olette synnitön, on oikeus heittää minua kivellä…»
»Oikeus? Kuka saattaisi niin väärin ymmärtää Kristuksen sanoja! Jos hän olisi olettanut löytyvän synnittömiä ihmisiä, ei hän olisi puhunut siten. Hän juuri ennen kaikkea tahtoi, ettei syntistä kivitettäisi. Hän opetti vain läsnäolevia, ettei heillä oman syntisyytensä takia ollut oikeutta rangaista, sillä muutenhan hän, joka itse oli synnitön, olisi voinut heittää ensimäisen kiven. Mutta hän ei tahtonut, että rikollista rangaistaisiin kuolemalla, sillä syyllisen oma onnettomuus oli jo kyllin suuri rangaistus. Te olette myöskin onneton, Hanna raukka… Kivittää teitä en tahdo, mutta te olette menetellyt hyvin, hyvin väärin. Minä voisin kyllä käyttää rankaisuoikeuttani, sillä minä en koskaan ollut miehelleni uskoton. Siinä suhteessa olen ollut niin onnellinen, ettei kukaan voi minua moittia.»
»Niin siveä, tarkoitatte.»
»Ei, niin 'onnellinen', sanoin, ja siinä pysyn. Mikä minua sitten suojelikaan — kiusauksien puuteko vai periaatteeni, ylpeyteni tai tasainen luonteeni — se on ollut onneni. Mutta voinko tietää, että toisissa olosuhteissa olisin pysynyt rehellisenä? Siksi en mitenkään tahdo kiittää omaa ansiotani tässä suhteessa toisen synnin rinnalla. Ja koska yleensä en tiedä virheetöntä mittapuuta synnille, koska en voi tietää, missä suhteessa olosuhteet ovat mukaanluettavat, niin sanon tätä tapausta mieluummin onnettomuudeksi ja ajattelen sitä säälien ja sitten…»
»Ja sitten langetatte tuomionne?»
»Niin aioin sanoa. Mutta ei: en sittenkään; minä vain säälin… se on minun tapani tuomita. Ja teitä, Hanna raukka, säälin myöskin. Miten särkynyttä ja tukea vailla onkaan elämänne nyt… Olen ajatellut mitä tehdä. — Luulisin teidän yhteenliittämisenne olevan parasta.»
»Miehenikö kanssa? Oi, hän hylkäisi minut — ja olisi siihen oikeutettukin.»
»Kukapa tietää, ehkä hän kaipaa teitä, ehkä hänen suurin ilonsa olisi saada teidät jälleen.»
»Minähän olin rikollinen, kun aioin olla hänelle uskoton…»
»Niinpä kyllä, moraaliselta kannalta katsoen; mutta myöskin aineellisella puolella on tämmöisessä tapauksessa merkityksensä. Se vähentäisi joka tapauksessa katkeruutta.»
Hanna kertoi molemmista kotiin kirjoittamistaan kirjeistä, joista Ewaldille osoitettu oli jäänyt vastausta vaille ja toiseen oli tullut kenraalittaren kova vastaus.
»Tiedättekö mitä teemme, Hanna? Matkustakaamme yhdessä kaupunkiin, josta lähditte. Minä puhun miehenne kanssa.»
»Minä pelkään — ja häpeän.»
»Kukaan ei tule teitä tuntemaan. Te jäätte hotelliin minun puhuessani miehenne kanssa; — te esiinnytte minun tyttärenäni tai veljentyttärenäni, eikä kukaan voi silloin aavistaa kuka te olette.»
»Minut tunnetaan kaikkialla tuossa pienessä kaupungissa.»
»Me värjäämme vaalean tukkanne mustaksi, se on yksinkertaisinta, silloin teitä ei ainakaan kukaan tunne. Ellei herra Ballmann anteeksiantaen avaa teille syliään, niin me matkustamme taas tiehemme; hän tietää silloin ainakin, ettette harhaile avarassa maailmassa ja vaivu yhä syvemmälle, vaan että olette vanhan, rehellisen naisen luona, joka suo hyljätylle äidillistä hoivaa…»
Hanna katsahti puhujaan kiitollisena. Hän ei löytänyt sanoja kiittääkseen suojelijaansa hänen osoittamastaan hyvyydestä, sillä se toistui niin usein.
»Mutta luulen hänen ilostuvan löytäessään vaimonsa, jonka hän on luullut sortuneen, ja hän tulee ottamaan teidät minulta ja vartioimaan teitä paremmin kuin tähän asti. Ja toivottavasti saan hänet huomaamaan, että miehellä tavallisesti on osansa vaimon rikoksessa — ja hänen tulee myöskin saada anteeksi, ettei ole paremmin voinut säilyttää aarrettaan.»
»Te luulette siis varmasti, että sovinto on mahdollinen? Tuskallisinta olisivat juorut ja huomio, minkä herättäisimme… niin hyvin hänelle kuin minullekin.»
»Sitäkin olen ajatellut. Sinne jääminen, missä häväistysjuttu on tuoreessa muistissa, olisi teille vaikeata. Mutta professorihan voi toimia missä hyvänsä muuallakin. Jos professori Ballmann suostuu sovintoon, jättää hän Itävallan ja hakee itselleen paikan Saksasta. Minä tunnen monta vaikutusvaltaista henkilöä saksalaisissa yliopistoissa — suosituksia ja suosijoita on helppo hankkia — ja kunnes tuumamme toteutuvat, ei teiltä tule mitään puuttumaan, sillä siihen saakka ovat oveni teille molemmille auki…»
Nytkään Hanna ei voinut vastata muulla kuin liikutetulla ja kiitollisella katseellaan.
»Ja sitten — itse asiassa olen hyvin itsekäs, nähkääs — te palaatte omaan kotiinne, ja minä tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, sillä näinä kuutena kuukautena olen oppinut pitämään teistä sydämeni pohjasta. — Kuka sitten lukee minulle?»
»Entä minä sitten? Ettekö luule minun olevan vaikeata erota teistä?»
»Luulen kyllä, rakas lapsi. Mutta vaimolla ei missään koko avarassa maailmassa ole turvallisempaa tyyssijaa kuin miehensä katon alla. Niin kauan kuin on pienintäkään mahdollisuutta oleskella tuon katon alla tai sinne palata, on se tehtävä. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen. Te olette itse huomannut mimmoiseen kurjuuteen ja vaikeuteen joutuu, jos heittäytyy laittomaan elämään. Miten varmalta näyttikään pakonne rakastettunne syliin, ja sen teki tyhjäksi kohtalo, kuolema, ja siinä te olitte avuttomana ja hyljättynä. Ja ellei kreivi olisikaan kuollut, niin olisi rakkaus rakastajattareen — suokaa anteeksi tuo kova sana, mutta maailmalla ei olisi ollut sille muuta nimitystä — tuo vapaa tunne voinut kuolla, ja te olisitte saanut tuntea, joskaan ette niin äkillistä, kuitenkin yhtä katkeraa surua.»
»Tiedän sen, tiedän sen. Vallan liiankin pian olisi rakastajatar saanut mennä antaakseen tilaa hänen morsiamelleen.»
Ja Hanna kertoi Palmin kreivittärien keskustelusta, jota oli ollut kuulemassa.
»Siinä sen näette!» jatkoi Mrs. Edgecombe. »Intohimojen pohjalle ei voi heittää ankkuriaan. Ihminen syöksyy virtaan, ellei muuta voi, tunteepa pudotessaan pyörryttävän suloista riemuakin, mutta loppu on aina sama: hukkuminen. Päättäkäämme siis, rakas Hanna, että palaamme kevytmielisesti hyljätyn miehen luo ja katsomme, emmekö jälleen voisi heittää ankkuriamme sinne. Minä otan pitääkseni huolta kaikesta. Ette kai tunne vastenmielisyyttä herra Ballmannia kohtaan?»
»En, en, päinvastoin!»
»Rakastatteko häntä?»
»Rakastanko? Sitä en voi sanoa. Minä pidän hänestä.»
»Se on avio-onnen paras perusta. Tuo toinen laji kuuluu kuherruskuukausiin. Entä puuttuuko henkistä sopusointua?»
»Sitäkin ehkä. Ewald käsittää kaiken niin kylmästi ja kuivasti… enkä minäkään voi esiintyä häntä kohtaan aivan omana itsenäni; — siinä on välillä jotain — en tiedä miten sanoisin — me emme ymmärrä toisiamme.»
»Se on hyvin ikävää. Olen itse tuntenut samaa. Mutta täydellinen onnihan on niin harvinaista. Olenko minä teistä ikävä säädyllisyyden saarnaaja?»
»Ette», vastasi Hanna hymyillen, »mutta näen, että te kuitenkin tuomitsette velvollisuutensa unohtanutta.»
»Samalla tavalla kuin tuomitsen matkustajaa, joka viitoitetulta tieltä joutuu suolle… minä näen hänen vaipuvan enkä silloin kysy: oliko se hänen syynsä, oliko se kevytmielisyyttä, näkikö hän virvatulen — vaan riennän, jos suinkin voin, ojentamaan hänelle käteni ja vedän hänet vakavalle pohjalle taas ja mielessäni sanon…» Mrs. Edgecombe pysähtyi etsiäkseen sanaa.
»Heittiö! sanoisitte kaiketi», keskeytti Hanna.
»Raukka! sanoisin syvästi säälien.»