XXIV.
»Minun täytyy sanoa teille kaikki, Mrs. Edgecombe; en voi enää olla tunnustamatta teille kaikkea…»
»Mitä sitten, rakas lapsi?»
Molemmat naiset istuivat erään hotellin parvekkeella Luzernissa. Aamiainen oli jo syöty ja palvelija siistinyt pyöreän kivisen ruokapöydän. Hän oli tuonut päivän sanomalehdet, joita Hanna tavallisesti luki suojelijalleen. Avaamaton englantilainen kirja oli heidän edessään, ja pöydällä oli vielä sitäpaitsi Mrs. Edgecomben ompelukori nypläyksineen.
Hannalla oli nyt ollut uusi paikkansa kuusi kuukautta, ja hän oli hyvin tyytyväinen. Luuloteltu keuhkotauti oli muuttunut mitä kukoistavimmaksi terveydeksi. Jo ensi hetkessä ilmaantunut molemminpuolinen ihastus oli yhä juurtunut. Hannan monipuolinen sivistys, hänen hieno käytöksensä, musikaaliset taipumukset, hänen kykynsä ottaa osaa keskusteluun tekivät hänestä kruunun seuranaisten luokassa. Mrs. Edgecombe taasen oli tasainen ja iloinen luonteeltaan sekä sitäpaitsi aina ystävällinen ja hienotunteinen. Eipä siis ihmettä, että heistä oli hauskaa seurustella toistensa kanssa.
Matkaohjelmaa oli seurattu. Hannasta, joka oli niin kovin herkkä ja aina oli toivonut saavansa matkustaa, oli tämä matka ollut äärettömän nautintorikas. Ensin he kävivät Pariisissa, matkustivat halki Italian, pistäytyivät Kreikassa, ja nyt Mrs. Edgecombe tahtoi viettää jonkun ajan Sveitsissä. Luzern miellytti häntä suuresti.
»Täällä me viivymme muutamia viikkoja», oli hän sanonut Hannalle, »ja nautimme Sveitsistä väsyttämättä itseämme. Mitä hyödyttää joka päivä nousta alpeille tai aina ryömiä uusiin rotkoihin. Täältä me näemme alpit ja lunta ja sveitsiläistä karjaa ja englantilaisia matkailijoita niin paljon kuin ikinä tahdomme. Emmekö lepääkin täällä?»
Vanha rouva ei ollut koskaan udellut matkatoveriltaan hänen aikaisempia vaiheitaan. Hän tiesi pilven lepäävän sen yllä, ja hänen ääretön hienotunteisuutensa suojeli häntä uteliaisuudesta ja esti häntä väkisin vaatimasta luottamusta. Sitävastoin hän oli aivan avomielisesti kertonut omasta menneisyydestään niinkuin nykyisistäkin oloistaan.
Mrs. Edgecombe oli erään saksalaisen tiedemiehen tytär. Kodissaan hän oli oppinut tuntemaan köyhyyden katkeruutta, mutta oli myöskin oppinut ajattelijan levollisuudella kestämään aineellisia vaikeuksia. Hänen ollessaan kaksikymmentäneljä-vuotias kosi häntä eräs englantilainen matkailija. Tämä oli nuori, äärettömän rikas, kuului arvossapidettyyn perheeseen, ja kaikki, morsiankin, pitivät tarjousta suurena onnena.
Mr. Edgecombe vei puolisonsa maatilalleen Kentiin. Siellä kului hänen elämänsä, vaikka häntä ympäröikin ylellisyys ja komeus, hyvin yksitoikkoisesti. Edgecomben perheenjäsenet ja heidän naapurinsa kuuluivat niihin ylhäisiin ja ylpeihin englantilaisiin, jotka katsovat halveksien muukalaisiin. Sitäpaitsi he kuuluivat puritaanisiin herännäisiin, joten heidän ajatuskantansa ei sopinut yhteen saksalaisen ajattelijan tyttären vapaamielisten mielipiteiden kanssa. Ollen liian ylpeä tungetellakseen heidän seuraansa vetäytyi Mrs. Edgecombe kotinsa, lastensa ja kirjojensa pariin. Hänen puolisonsa oli intohimoinen metsästäjä ja maanviljelijä, joten hän ei kaivannutkaan seuraa. Vaimoansa kohtaan hän oli hyvä ja rakastettava, mutta vaimo ei ollut hänen elämänsä keskipiste; hän oli vain osa hänen kodistaan, koristeena siinä.
Mrs. Edgecombea odottivat monet surut. Hänen lapsensa kuolivat toinen toisensa jälkeen lastentauteihin. Hänen miehensä valtasi poliittinen kunnianhimo, ja hän alkoi, tullakseen valituksi parlamenttiin, tuhlata omaisuuttaan niin kovin, että oli menettää sen kokonaan. Häntä ei valittu, mutta hän oli tehnyt suuria velkoja, jotka yhä suurenivat, kun hän ei tahtonut järjestää kotiansa yksinkertaisemmaksi. Kaikki jäi entiselleen, joten ylellisyys, joka tähän saakka oli ollut ilonlähteensä Mrs. Edgecombelle, nyt muuttui surujen ja huolien lähteeksi. Mr. Edgecombe alkoi, päästäkseen veloistaan, ottaa osaa liikeyrityksiin, mutta joutui häviön partaalle. Satatuhatta puntaa luistaa pian maanviljelijältä, jolla ei ole aavistustakaan liike-elämästä, mutta joka silti innostuu kaivoksiin, rautateihin, vakuutusyhtiöihin ja puuvillateollisuuteen.
Näytti jo siltä, että vanhan linnan täytyisi joutua vasaran alle, kun hän äkkiarvaamatta sai suuren perinnön, jolla velat maksettiin ja entinen elämä jatkui. Tämä seikka paransi Mr. Edgecomben valtiollisista ja teollisuusunelmista, eikä hän sittemmin huolinut enää muusta kuin metsästyksestään ja maanviljelyksestään.
Mr. Edgecombe kuoli kaksikymmentäkuusi-vuotisen avioliiton jälkeen, jättäen leskelleen suunnattoman omaisuutensa. Leski suri vainajaa sydämensä pohjasta ja vietti vielä joitakuita vuosia yksinäisyydessä. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, eikä hänellä ollut ketään läheistä sukulaista. Mutta vihdoin hänet valtasi jonkinlainen koti-ikävä ja hän päätti viettää loppuikänsä Saksassa. Sitä ennen hän tahtoi matkustella jonkun verran, tutustuakseen niihin maihin, joista oli niin paljon lukenut. Hän möi tiluksensa, koska aikoi kokonaan jättää Englannin. Englantilaisten sukulaisten ja naapurien kanssa hän ei sopinut yhteen ja hän halusi koota ympärilleen henkilöitä, jotka muistuttaisivat häntä hänen nuoruudestaan, saksalaisia runoilijoita, taiteilijoita ja oppineita, muodostaa seurapiirin, joka valaisisi hänen elämäniltansa.
Tämän Hanna oli saanut tietää keskustellessaan suojelijansa kanssa. Jo kauan aikaa hän oli tahtonut kertoa avomielisesti omastakin elämästään ja ollut valmis vastaamaan kaikkiin vanhan rouvan kysymyksiin. Mutta Mrs. Edgecombe ei tehnyt, kuten jo on mainittu, mitään kysymyksiä. Silloin Hanna ei enää voinut hillitä haluansa kertoa kaikkea hänelle, vaan huudahti:
»Minun täytyy sanoa teille kaikki, kaikki!»
»Mitä sitten, rakas lapsi?» keskeytti Mrs. Edgecombe. »Te pelästytätte minua!»
»Vaikka saisin uudelleen lähteä maailmalle, vaikka te halveksisitte ja inhoaisitte minua…»
»Mutta, rakas lapsi, älkää käyttäkö niin voimakkaita sanoja kuin halveksiminen ja inho. Vasta äärimmäisessä tapauksessa on ihmisellä oikeus halveksia ja inhota toista, ja tässä on vielä kysymys vapaaehtoisesta tunnustuksesta. Te olette pieni liioittelija.»
»Ja te olette hyvyyden, anteeksiannon ja ylevyyden esikuva…»
»Suuri liioittelija, olisi minun pitänyt sanoa.»
»Mrs. Edgecombe — minä olen… — minä olen… syntini ovat — oi, on niin vaikeata kertoa, en tiedä mistä alottaa…»
»On vaikeata tunnustaa syntinsä. Tavallisesti tekee väärin siinä, että luettelee harha-askeleensa ja unohtaa tuhannet myötävaikuttaneet olosuhteet ja kiusaukset eli toisin sanoen kaiken sen, mikä kuulijan tulee tietää voidakseen antaa anteeksi. Autanko teitä? Teidän syntinne on se, että uskoitte ihastuttavan miehen rakkaudentunnustuksia…»
»Ei siinä kaikki…»
»Te jätitte vanhempienne kodin?»
»En, minulla ei ollut enää vanhempia. Minä hylkäsin puolisoni.»
»Puolisonne?… Oletteko naimisissa — lapsi!»
»Olen, Mrs. Edgecombe. Minä olen avioliiton rikkoja; oikeastaan en koskaan ole ollut miehelleni uskoton, mutta kuitenkin olen kadottanut kotini, nimeni, arvoni… mutta vaikka en saanutkaan nauttia rikoksellisesta onnestani, syöksin puolisoni suurimpaan onnettomuuteen, mikä voi kohdata rehellistä miestä! Oi, että minä… minä…»
Hanna kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Mrs.
Edgecombe oli hyvin järkytetty.
»En ymmärrä teitä oikein. Nyt teidän täytyy kertoa minulle kaikki, pikku rouva raukka! Vähitellen… eihän teidän tarvitse sanoa kaikkea yhtaikaa. Ainoastaan romaaneissa ihmiset voivat kertoa kaiken samassa hengenvedossa. Se, että nyt itkette, ajatellessanne miehellenne tekemää vääryyttä, sanoo paljon, paljon enemmän kuin mitkään sanat.»