XXVIII.
Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon, että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja. Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa, jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta, useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin oleskelupaikasta.
»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.
»Mutta rakas täti — saanko olla avomielinen?»
»Ole aina, lapseni.»
»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää, tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?…»
»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin.
Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»
»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»
»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne — ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»
Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna Ballmannin kanssa.
Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan Saksaan.
»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö, jota saat ihmetellä.»
Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa.
Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin.
Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi
tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»
Hanna toi paperia ja kynän ja istuutui tyytyväisesti hymyillen vastapäätä Mrs. Edgecombea.
»Nyt olen valmis. Mistä alotamme?»
»Menoarviosta. Se on hyvin tärkeä osa tulevaisuuden suunnittelussa.
Siitä riippuu, onko köyhä vai rikas.»
»Sen täytyy riippua tietenkin omaisuuden suuruudesta», keskeytti Hanna.
»Niinkö luulet? Sinä olet yhtä erehtynyt kuin monet muutkin. Minun tulee siis käännyttää sinut. Olen rakentanut kokonaisen järjestelmän ja koetan nyt opettaa sen sinulle. Sanohan, mitä tarkoitat sanalla 'rikas'?…»
»Minä pitäisin itseäni rikkaana, jos minulla olisi — sanokaamme — kolmenkymmenentuhannen taalerin tulot.»
»Tein äsken saman kysymyksen kamarineitsyelleni, joka vastasi olevansa rikas, jos hänellä olisi kahdeksansataa markkaa vuodessa. Eräs nuori herra sanoi minulle kerran tyytyvänsä Norfolkin herttuan tuloihin, jotka nousevat kahteenmiljoonaan puntaan. Rikkaus on siis, katsoen omaisuuden suuruuteen, hyvin vaihtelevainen käsite. Mutta todellisesti rikas on se, jonka tulot ovat suuremmat kuin menot. Jos asetan menoni niin, että ne tekevät yhteensä viisituhatta markkaa tulojeni noustessa kuuteentuhanteen, olen varakas. Jos tuloni ovat menojani puolta suuremmat, olen rikas, ja kuta suurempi ero näiden summien välillä on, sitä rikkaampi olen. Ja päinvastoin, jos tuloni ovat satatuhatta, mutta järjestän elämäni niin, että menot nousevat sataantuhanteen, olen niukoissa varoissa, siksi että minulla on alituisia huolia siitä, että saisin menoni ja tuloni menemään yhteen. Jos taasen järjestän niin, että menoni ovat tulojani suuremmat, vaikka kuinkakin vähän, olen vaikeissa olosuhteissa. Ymmärrätkö?»
»Kyllä, mutta nautinnot kai riippuvat niistä summista, joita voi niihin käyttää?…»
»Eivät suinkaan. Suurin nautinto on siinä, mikä on poikkeavaa jokapäiväisestä elämästä. Todellinen rikkaus on ylellisyyttä, ja ylellisyyttä esiintyy kaikkialla, missä menoarvio on tehty tuloarviota pienemmäksi.»
»Mutta jos minulla ei ole minkäänlaista omaisuutta?» puuttui Hanna puheeseen.
»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä. Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten. Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet, hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien päähänpistojen toimeenpano.»
»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette mainitse!»
»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni. Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja: etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin, jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut, mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin kallisarvoisen…»
»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?» keskeytti Hanna.
»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis: Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.
»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen linnan, vaunuja ja…»
»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä jos jonkinlaisia… ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto — neljätuhatta markkaa.»
»Entä sisustus?»
»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja, taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan, lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme! Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»
»Siis kuitenkin vaunut?» sanoi Hanna.
»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten aivan kylliksi.»
»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa… sitä olen aina toivonut… Miten hyvä te olette!»
»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla. Oletko kirjoittanut?»
»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»
»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään
hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen.
Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman,
Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata…»
Hanna keskeytti kirjoittamisensa.
»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta palvelijoille niin hyvin…»
»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti. Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut, millä innolla määräykseni toimitetaan?»
»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen herättämällä minut huomenna kello kuusi'… ja joka tuotua vesilasia kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»
»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»
»Ruoka kai.»
»Olet oikeassa. Ruoka on talouden tärkeimpiä puolia.»
»Niin, mutta te ette ole suuri herkkusuu.»
»Minäkö? Siinä erehdyt. En tosin ole kova herkuttelija — mutta pidän hyvästä ruuasta. Ei tarvitse välttämättä olla aina parsaa, tryffeliä, kravunpyrstöjä, madeirakastiketta tai muita suurenmoisia laitoksia, mutta pöydässämme tarjotut hyvät ruuat maistuvat erinomaiselta. Siis — kyökki — kuukausittain… sitä on vaikea arvioida, kun emme tunne täkäläisiä hintoja.»
»Mutta suunnilleen?»
Molemmat naiset arvioivat sinne ja tänne. Laskelman teko veti monta tuntia. Siihen otettiin ravinto, valaistus, lämpö, hevosten hoito, vaatteet, kotilääkäri y.m.
»Vielä puuttuu», sanoi Hanna, »osasto: 'Odottamattomia menoja'.»
»Sepä on juuri meidän rikkaus-osastomme. Laske yhteen saadut summat, niin jäännös, vähennettyäsi siten saadun summan tuloistani, on 'Odottamattomia menoja varten.»
Hanna laski.
»Neljäkymmentäviisituhatta markkaa», sanoi hän.
»Siis on meillä sataviisikymmentäviisituhatta käytettävänämme. Sillä tavalla tehdään minusta Kroisos, rakas lapsi.»