XXIX.
Mrs. Edgecombe valitsi huvilansa Wiesbadenista. Tässä ihanassa Taunus-laaksossa sijaitsevassa kylpypaikassa oli tilaisuutta kaupunki- ja maalaiselämään sekä suuren maailman huvituksiin.
Täällä tapaamme molemmat naisemme kahdeksan vuoden kuluttua. Heidän suhteensa oli tullut yhä läheisemmäksi; he rakastivat toisiaan kuin äiti ja tytär. Kumpikin ajatteli sisäisellä vavistuksella Ewald Ballmannin tapaamista. Mitenkä sitten, kun hän palaisi, tapaisi rouvansa ja vaatisi hänet takaisin? Mrs. Edgecombelle se olisi suuri tappio ja Hannalle vielä suurempi. Hanna oli jo melkein unohtanut miehensä, joten hänen paluuseensa olisi yhdistynyt jotain kauheaa, salaperäistä, ikäänkuin jos kuollut, jota ei kaipaa, heräisi unestaan ja vaatisi entisten aikojen jatkamista. Hehän olivat jo hänen elinkautenaan — heidän avioliittonsa aikana — olleet niin vieraita toisilleen, mitenkä nyt sitten? Sen ajan jälkeen Hanna oli oppinut ja nähnyt niin paljon, hänen näköpiirinsä oli laajentunut, ja kun hän ajatteli hiljaista koulunopettajaa, jonka ajatukset ja tunteet eivät eksyneet hänen pienen kirjavarastonsa ulkopuolelle, niin hän ei voinut ymmärtää, että tämä opettaja joskus oli ollut hänen miehensä.
Mutta peljätty kummitus ei ainakaan vielä ollut näyttäytynyt. Yhä harvemmin saapuvat tiedonannot Amerikasta olivat aina samanlaiset: »Herra Ewald Ballmannin olinpaikka yhä tuntematon», ja vihdoin ei tietoja enää tullutkaan. Kaikesta päättäen oli Ewald Ballmann toisella nimellä asettunut johonkin kaukaiseen kaupunkiin Amerikassa eikä enää koskaan aikonut palata, ajatteli Hanna. Tämä vakaumus rauhoitti häntä. Hän oli niin onnellinen nykyisissä oloissaan, ettei mitenkään olisi tahtonut luopua niistä. Hän ei tosin tuntenut yliluonnollista onnea, mutta hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että kohtalo oli häntä hellävaroin pidellyt.
Mrs. Edgecombe tahtoi kasvattaa hänestä todellisen, ylevän ihmisen ja työskenteli järjestelmällisesti rikastuttaakseen hänen sielunelämäänsä. Tämä ei tapahtunut opettavaisten esitelmien tai siveyssaarnojen kautta, vaan opinnoilla, jotka ovat ainoa keino näköpiirin laajentamiseksi. Kaksikymmenvuotias Hanna luuli olevansa hyvin sivistynyt, kun puhui monta kieltä ja helposti otti osaa erilaisiin seurapiirin keskusteluihin sekä tunsi kirjallisuutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten rajoitettu hänen maailmankatsomuksensa oli. Mrs. Edgecombe ei sanonut mitä häneltä puuttui, vaan koetti antaa hänelle sen. Mrs. Edgecombe ei ilmaissut, mitä kaikkea korkea katsantokanta näkee ympärillään — sillä alempana oleva ei olisi sitä käsittänyt — vaan hän vei Hannan mukanaan vuorelle omana seuranaan. Hannan täytyi lukea ystävälleen erilaisia tieteellisiä teoksia ja kirjoitelmia päivän polttavista kysymyksistä ynnä sitäpaitsi jokapäiväisten sanomalehtien hallinnollisia tiedonantoja. Tämä tuntui nuoresta esilukijattaresta alussa hyvin kuivalta ja ainoastaan velvollisuuksiensa täyttämiseltä. Uusi ajatussuunta on kuin vieras kieli, joka täytyy oppia, — ensin se tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää, sitten käsittää jo jonkun sanan sieltä täältä, kohta kokonaisen lauseen, eikä aikaakaan, ennenkuin jo ymmärtää kaiken yksityiskohtia myöten. Näin kävi Hannankin. Mitä hän luki, se sai hänet innostumaan. Mrs. Edgecombe osasi sitäpaitsi kiihottaa hänen tiedonhaluaan. Hän teki kysymyksiä, alotti keskusteluja pakottaakseen oppilaansa itsenäisesti ajattelemaan ja ilostui joka kerta nähdessään uusien ajatusten kypsyvän Hannan mielessä.
Jonkun ajan kuluttua Hannasta tuntui aivan mahdottomalta, että hän niin kauan oli voinut elää aavistamattakaan niitä asioita, joita hän nyt tunsi.
Mrs. Edgecombe herätti eloon vielä hänen soittoharrastuksensa. Hän pakotti suojattinsa harrastelijan tasolta taiteilijan tasolle. Kaksi tuntia päivässä hänen täytyi harjoitella; hän sai soittaa mestarien edessä; käymällä teattereissa ja konserteissa hän sai tilaisuuden kuulla mestariteoksia, joten hänen synnynnäinen soitannollisuutensa sai uutta virikettä, ja hän alkoi rakastaa taidetta ja sen harjoittamista. Pian ei kaksi harjoitustuntia päivittäin ollut enää kylliksi. Sisäisellä tyydytyksellä hän näki taitonsa kasvavan — koko maailma oli hänelle avoinna?… Hanna ei aikonut esiintyä konserteissa, mutta hän unelmoi mestaruudesta, joka asettaisi hänet ihailtujen taiteilijain rinnalle. Hänen edistyksensä hämmästytti häntä ja hän kyseli ihmetellen itseltään, mihin saakka voisikaan päästä.
Molempien naisten elämä oli hyvin virkistävää. Heidän pieni kotinsa oli täynnä mukavuuksia ja hienoa makua; kolme kuukautta he oleskelivat matkoilla, ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti käytettiin äärettömät tulot iloatuottaviin tarkoituksiin. Mrs. Edgecombe rakasti seuraa, mutta ei välittänyt n.s. maailmallisesta elämästä. Hänen kodissaan seurusteli mieltäkiinnittäviä henkilöitä: oppineita, taiteilijoita, eteviä ulkomaalaisia. Kaikki Wiesbadenin kautta matkustavat suuruudet pitivät suurena kunniana tulla esitetyiksi Mrs. Edgecomben kodissa. Mutta tanssiaisia ja iltamia hän vältti. Hän itse oli liian vanha sellaisiin huvituksiin, joissa kiemailu oli pääasiana, ja Hanna taas ei halunnut »hakkailla», mikä olisi ollut hänelle sekä alentavaa että vaarallista. Hänen kauneutensa herätti kylläkin ihailua, mutta kokemuksiensa jälkeen hän pelkäsi kaikenlaisia runollisia seikkailuja, joten hän aina ymmärsi vetäytyä syrjään. Tämä oli helppoa sentähden, ettei hän ottanut osaa maailmallisiin huveihin. Sitäpaitsi hän pelkäsi aina, että ihailu koski hänen luuloteltua rikkauttaan, ja se teki hänet välinpitämättömäksi. Häntä pidettiin upporikkaan Mrs. Edgecomben naimattomana veljentyttärenä, ja tämän häntä kohtaan osoittama hellyys sai ihmiset ajattelemaan, että Hanna oli rikas perijätär.
Näin oli Hanna viettänyt kahdeksan vuotta ilman sydänsuruja, ilman runollisia lemmenhetkiä, työskennellen kehittyäkseen, tuntematta muuta kuin ääretöntä rakkautta hyväntekijäänsä kohtaan, jota hän oppi tuntemaan yhä paremmin. Huvinhaluista, ymmärtämätöntä, runollista Hannaa, joka niin epäselvästi oli nähnyt sen maailman, jossa luuli olevansa luotu elämään, vaikkei tiennyt miten, ei enää ollut olemassa; hän oli kehittynyt levollisesti ja selvästi ajattelevaksi naiseksi. Hänen ulkomuotonsakaan ei ollut enää sama. Hänen solakka, notkea ruumiinsa oli pulskistunut; veikeä hymyily oli muuttunut vakavaksi, sielukkaaksi ilmeeksi. Hanna oli yhä edelleenkin kaunis, ehkä kauniimpi kuin ensi nuoruutensa aikoina, mutta hän oli muuttunut niin, ettei häntä olisi voinut tuntea.