XXX.
Mrs. Edgecombe ja Hanna palasivat kävelyltään Nero-laaksosta takaisin huvilaan. Hämärsi jo. Salissa, jonka molemmat lasiovet olivat auki, ei oltu vielä sytytetty valoja heidän sinne astuessaan. Köynnösruusut ja kuusamat levittivät voimakasta tuoksua, ja kaukaa kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Palvelija tuli sytyttämään lamppuja.
»Ei vielä», sanoi Mrs. Edgecombe, »minä soitan, kun tarvitaan valoa.
Ja jos joku tulee vielä tänä iltana niin emme ole kotona», hän jatkoi.
Palvelijan mentyä hän lisäsi:
»Olkaamme tänään yksin ja juokaamme rauhassa teemme jutellessamme. Onko sinulla mitään sitä vastaan?»
»Ei ensinkään», vastasi puhuteltu; »meillä on koko viikko ollut iltaisin vieraita, joten on oikein hauskaa taasen saada olla kahdenkesken — ja lukea jotain yhdessä.»
»Ei, tänään emme lue, vaan juttelemme. Minulla on sinulle jotain sanottavana — minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa…»
»Te teette minut oikein uteliaaksi, rakas täti. Miksi ette sanonut mitään kävelyllämme?»
»Olin koko ajan niin kahden vaiheilla. Muuten on helpompi jutella hämärässä. Silloin en ainakaan näe sinun punastuvan…»
»Punastuvan? Mitä olen sitten tehnyt?»
»Tehnyt? Sitä en tiedä — mutta ehkä ajatellut, tuntenut…»
»En koskaan luullut tädin voivan olla sellainen yli-inkvisiittori…»
»Minä lykkäänkin inkvisitsionin tuonnemmaksi. Ensin kerron sinulle jotain: Paroni Theken on pyytänyt kättäsi.»
»Todellakin?… Entä minkä vastauksen olette antanut?»
»Sen, minkä aina tällaisissa tapauksissa olemme antaneet: ettet tahdo mennä naimisiin. On vahinko, ettet ole esiintynyt naimisissa-olevana veljentyttärenäni. Se olisi säästänyt meiltä monta ikävyyttä. Minua surettaa, että tuo hauska, nuori paroni nyt tulee vihamieliseksi meitä kohtaan, kuten aina rukkaset saanut. Oletko antanut hänelle aihetta? Oletko kiemaillut hänen edessään, vai onko omatuntosi puhdas?»
»On, totta totisesti. Hänhän onkin kääntynyt tädin puoleen eikä suorastaan minun, sillä olen aina keskeyttänyt sellaiset puheet, jotka ovat vähänkään menneet siihen suuntaan. Sitäpaitsi olen kerran maininnut, että minulla ei ole kättä eikä sydäntäkään poisannettavana.»
»Kättä tosin… mutta sydäntä, mitenkä on, Jane? Nyt alkaa inkvisiittorintoimeni, eikö sinulla todellakaan ole sydän vapaana?»
»Minullahan ei pitäisi olla, täti.»
»Sen tiedän varsin hyvin, olenhan siitä sinulle aina saarnaillut ja koettanut suojella sinua sellaisista vaaroista. Mutta olen alkanut epäillä, että olenkohan vaatinut sinulta liikaa? Sillä jos 'intohimon punainen ruusu', kuten runoilijamme Storm sanoo, jälleen putoaisi syliisi, onko minulla silloin oikeutta riistää sinulta sitä kukkaa? Olen aina ollut kylmä, ajatteleva luonne… enkä ole joutunut kiusauksiin, joten minulla ei ole siinä suhteessa kokemuksia. Sitäpaitsi olen vanha, ja samaten kuin terve unohtaa kestetyt tuskat, unohtaa vanhus nuoruuden hehkun… Mistä saatan tietää, mitä liikkuu sinun kaltaisesi nuoren, tulisen ja kauniin naisen sydämessä?»
»Täti — te hämmästytätte minua! Ette kai te neuvo minua… ottamaan miestä itselleni?»
»Neuvo? Älä käsitä minua väärin, lapsi! Olen puhunut intohimosta, joka ei kysy neuvoa, vielä vähemmin velvollisuuksien täyttämistä, vaan joka vaatii — lopulta joko voittaen tai häviten — taisteluun. Minä tahdon vain saada selville, onko sinulla sellaisia taisteluita, ja tunnen, miten suuri edesvastuu minulla on siinä, voitatko vai joudutko häviöön… Ole minulle avomielinen, Jane — minussa näet totisen ystäväsi. Jos järkisyyt voivat sinua suojella vaarasta, olen valmis ne sinulle esittämään… Sillä useimmiten tämmöisessä tapauksessa on parasta tarkastaa sitä joka puolelta ja siten vapautua lumouksesta. Luota minuun. Rakkauden liekki, joka loimuaa niin kirkkaana, että se näyttää kohoavan taivaisiin ja saattavan varjoon helvetin tuskat… sammuu aikaisemmin tai myöhemmin… entä miten sitten käy? Kun ei enää ole omantunnonrauhaa, oman arvon tunnetta, maailman kunnioitusta — mihin silloin voi ryhtyä?… Sinä olet sen jo kerran kokenut… löysit rauhanmajan kodissani… mutta jos sinä toisen kerran pakenisit maailmalle?… Jane, miksi et vastaa mitään?»
»Koetan koota ajatuksiani, voidakseni vastata aivan avomielisesti ylevään myötätuntoonne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa. Mitä syitä tädillä on tuollaisiin ajatuksiin? Onko joku lausunut epäilyttäviä ajatuksia minusta, tai onko käytökseni antanut aihetta niihin?»
»Ei käytöksesi, mutta koko olentosi. Jonkun aikaa on minusta tuntunut, että sinä olet hajamielinen — enemmänkin kuin hajamielinen: levoton, mielesi ei ole tasapainossa. Usein näen sinun äkkiä punastuvan ja sitten kalpenevan, ikäänkuin veri suonissasi polttaisi; kuulen sinun huokaavan — ja katseesi on kaivaten ollut suunnattuna etäisyyksiin… Kaiken tämän olen huomannut, ja nyt vielä tämä kosinta — se antaa minulle syytä kysyä: oletko rakastunut paroni Thekeniin?»
»En, täti, en ole. Paroni Theken on minulle aivan yhdentekevä — hän ei minua edes miellytä.»
»Kenestä sitten pidät?»
»Sen sanon teille aivan heti — avaan teille sydämeni kokonaan. Mikään ei ole niin vaikeata kestää kuin ihanat päivät toisensa jälkeen. Minähän elän, tädille siitä kiitos, mitä huolettomimmissa olosuhteissa; elämä tarjoo minulle niin paljon kaunista ja hauskaa; olen oppinut ja nähnyt niin paljon ihanaa ja mielenkiintoista — minun pitäisi siis olla maailman onnellisin ihminen ja iloita aamusta iltaan… teitä kiittää vuodesta toiseen. Ja kun ajattelen näitä kahdeksaa, tädin luona asumaani vuotta, ajattelen niitä kadehtien… sillä se aika on ollut niin onnellinen. Vasta nyt viime aikoina on surumielisyys saanut minussa vallan… kaipaan jotain… en voi sitä selittää. Rakkauden onnea… perheonnea… kukaan ei minua tarvitse… kukaan ei minusta välitä…»
»Minähän pidän sinusta, Jane… vaikka olenhan niin monta vuotta sinua vanhempi. On luonnollista, että sinä joskus jäät yksin tänne maailmaan, mutta muista, että se on useiden muidenkin kohtalo. Minäkin olen yksin, ilman perhettä; lapseni otettiin minulta. Ja miten monta vaimoa on, jotka ovat miestensä takia onnettomia! Perheonni on ihaninta maailmassa, mutta miksi uneksia saavuttamatonta, olematta tyytyväinen siihen, mitä on?»
»Täti, te olette oikeassa kuten aina. Tämä tunnustus on tehnyt minulle hyvää. Olen nyt huomannut, miten turhat ja tukea vailla unelmani ovat olleet. Jos minua taas alkaa vaivata surumieliset ajatukset, tulen tädin luokse saamaan virkistävän saarnan.»
»Tulehan antamaan minulle suukko!… Soita nyt, niin saamme valoa!»