XXXI.
Myöhään seuraavan päivän iltana Mrs. Edgecombe istui yksin salissaan.
Hanna oli mennyt ulos erään ystävättären kanssa.
Edgecomben huvilan sali oli kaunein, komein ja hauskin huone mitä saattoi ajatella. Le style c'est l'homme, mutta kodin sisustus, c'est la femme. Kaikkialla kuvastui älykkäisyys, taideaisti ja hyvä maku. Sali oli suuri, mutta niin komeasti ja taidolla kalustettu, että se erinäisine huonekalustoineen ja varjostimineen vaikutti monelta pieneltä huoneelta. Huonekalut olivat vaihtelevia, siellä oli matalia lepotuoleja, nojatuoleja, vielä matalampia jakkaroita, jotka olivat päällystetyt erilaisilla kankailla ja neulomuksilla. Sitäpaitsi oli siellä pieniä pöytiä kaikenlaisine pikkutavaroineen, kallisarvoisia kaappeja, maljakkoja kukkineen; seinillä riippui mestarimaalauksia ja siellä täällä taideteoksia jaspiskivestä, norsunluusta ja porsliinista. Suuri Bechstein-flyygeli oli melkein aina auki, ja nuottitelineellä oli nuotteja; keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jolla oli valokuvia ja kuvitettuja loistoteoksia; kirjoituspöydän molemmin puolin oli kaksiosainen murattiteline ja sen vieressä hyvinvarustettu kirjahylly; eräässä nurkassa oli jättiläisteline lukuisine valokuvineen, toisessa oli koruompelukehys alotettuine töineen, työkori silkki- ja villalankoineen. Mrs. Edgecomben tavallinen lepotuoli, joka talvisin nostettiin takkavalkean ääreen ja kesäisin avoimen, penkereelle vievän oven luo, sijaitsi kiinalaisen varjostimen muodostamassa komerossa; sen vieressä olevalla pöydällä oli paitsi viuhkaa ja hajupulloa äsken luettu kirja tai päivän posti. Siinä nurkassa oli siellä täällä joitakuita tuoleja vieraita varten. Kaikesta näkyi, että siinä huoneessa elettiin, ajateltiin, työskenneltiin ja keskusteltiin. Kukkien raikas tuoksu ja kiinalaisten lakeerattujen töitten, santelipuisten rasiain ja nahkaselkäisten kirjankansien tuoksu tuntui ihanalta. Ikkunaverhot päivisin ja lampunvarjostimet iltaisin aikaansaivat huoneessa miellyttävän hämärän, joten jokainen saapuessaan tähän huoneeseen tunsi suloista hyvinvointia. Tässä huoneessa Mrs. Edgecombe istui mainittuna iltapäivänä — kello oli noin kuusi — avaten kirjaa, kun vieraita saapui.
»Tohtori Scherenberg», ilmoitti palvelija vetäen syrjään raskaat oviverhot.
Mrs. Edgecombe nyökäytti päätään. Sitten hänen katseensa ilmaisi tyytyväisyyttä. Tohtori Scherenberg, hänen kotilääkärinsä tai oikeammin hänen ystävänsä — sillä hän ei koskaan ollut sairas — oli aina tervetullut vieras. Harvan ihmisen seura saattoi niin virkistää häntä, vaikka hänen kodissaan seurusteli monta mielenkiintoista henkilöä.
Tohtori Scherenberg eli »Scherr», kuten Mrs. Edgecombe häntä nimitti, oli hänen suosikkinsa. »Scherr»-nimityksen, joka oli lyhennys hänen nimestään, sai hän siitäkin syystä, että hänen voimakas puhetapansa muistutti Johannes Scherrin kirjoitustyyliä, samoin kuin myös hänen alituinen katkeruutensa ihmissuvun tyhmyydestä muistutti tätä kulttuuri-historioitsijaa.
Tohtori astui sisään, ja hänen takanaan saapui eräs toinen herra.
»Tuon omin lupini tänne erään 'suositetun', Mrs. Edgecombe», sanoi tohtori ja esitti vieraan, jonka nimeä talon emäntä ei kuitenkaan kuullut.
Vieras kumarsi, ja ystävällisesti hymyillen ja sanoen »hyvin hauskaa»
Mrs. Edgecombe pyysi häntä istuutumaan.
»Ehkei se teistä ole niinkään hauskaa», keskeytti tohtori Scherenberg.
»Tuo lauseparsi on vain tylsynyt keihäs seuraelämän asevarastossa.
Tarkoitukseni ei ollutkaan tuottaa teille hauskuutta, vaan huvittaa
holhokkiani.»
»Oletteko äskettäin tullut Wiesbadeniin?» kysyi Mrs. Edgecombe »holhokilta».
»Saavuin tänne eilen ja menin heti tohtori Scherenbergin luo vieden hänelle erään yhteisen ystävämme kirjeen.»
»Entä mistä te tulette?»
»Viimeksi olin Frankfurtissa, mutta sitä ennen olen monta vuotta oleskellut Filadelfiassa.»
Silloin Mrs. Edgecombe katsahti tutkivasti häneen. Pitkämatkaiset matkailijat herättivät hänen erikoista mielenkiintoaan.
Vieras oli kolmenkymmenenkuudenvuotias, ja hänellä oli hyvin säännölliset piirteet; hänen vartalonsa oli solakka ja pitkä. Hänellä oli hyvinhoidettu kokoparta, ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli paksu ja kihara. Niin hyvin hänen pukunsa kuin käytöksensä olivat moitteettomat.
»Ja siellä teidän olisi pitänyt pysyä», härnäili tohtori.
»Tähtilippuinen maa on vielä niin nuori ja elämänhaluinen, meidän
Eurooppamme ollessa vanha sammaltunut raunio, jota madonsyömät,
horjuvat pilarit kannattavat.»
»Mutta rakas Scherr, älkää puhuko siten vanhoista maista vanhan naisen läsnäollessa», sanoi Mrs. Edgecombe nauraen, »niidenkin täytyy saada olla olemassa.»
»Te, Mrs. Edgecombe, kuulutte nuorekkaimpiin ihmisiin, mitä tunnen. Te ette koskaan vanhene, sillä te ette anna elämän pyrkimysten mennä ohitsenne, vaan seuraatte itse mukana. Te olette valmis tutustumaan kaikkeen uuteen, versovaan, koittavaan; te ette kiinny tietämättömyyden pimennossa olevaan patsaaseen. Mutta puhuessamme nuoruudesta, missä on miss Jane?»
»Veljentyttäreni on ulkona, mutta ellen erehdy, ajavat vaunut juuri pihalle; se kai on Jane, joka palaa kotiin… Entä mitä te pidätte Wiesbadenista?» kysyi hän jälleen vieraaltaan.
»Mitä tähän saakka olen nähnyt, on ihastuttavaa: kulttuurin loisto ja luonnon kauneus yhteen sulaneina. Taidenautinnoista ei täällä myöskään näy olevan puutetta. Minä olin eilen teatterissa: näyteltiin Freytagin 'Sanomalehtimiehiä'; yhteisnäytteleminen oli hyvää; Bolzin osa…»
Hänen puheensa keskeytyi, sillä Hanna astui sisään.
Molemmat herrat nousivat.
»Vai niin, te olette täällä, tohtori Scherenberg!» huudahti Hanna ojentaen kätensä hänelle. Sitten hän katsahti vieraaseen, joka kumarsi jääden tuijottamaan Hannaan. Tämä näytti myöskin hämmästyneeltä. Missä hän olikaan nähnyt nämä piirteet?
»Vanha ystävämme on tuonut tänne uuden ystävänsä, Jane», sanoi Mrs. Edgecombe. »Suokaa anteeksi, mutta en kuullut teidän nimeänne; sitäpaitsi unohdan aina nimet, joita en ole nähnyt kirjoitettuina.»
Vieras otti esiin lompakkonsa.
Mrs. Edgecombe otti vastaan käyntikortin, katsahti siihen sivumennen ja pani sen sitten pöydälle. Oli jo hämärä, joten hän ei voinut erottaa pienillä kirjaimilla painettua nimeä, sillä silloin hän olisi huomannut, että siinä oli nimi Ewald Ballmann.
Molemmat puolisot katsoivat toisiansa yhä edelleen kiihtyneinä, ihmeissään, mutta eivät tunteneet toisiaan.
»Mikä yhdennäköisyys!» ajattelivat he molemmat — »mutta kuitenkin erilainen, miten paljon kauniimpi onkaan tämä kuin sielussani kantamani kuva…»