XXXII.
Keskustelu oli pian taas käynnissä. Hanna istuutui nojatuoliin lepotuolin jalkopäässä, ja molemmat herrat istuutuivat entisille paikoilleen.
Mrs. Edgecombe, joka, ehkä kiusoitellakseen tohtoria, ei tänään väsynyt käyttämästä iänikuisia lauseparsia, kysyi jälleen vieraalta:
»Aiotteko viipyä kauan Wiesbadenissa?»
»Luultavasti muutamia viikkoja; se riippuu olosuhteista.»
»Taikka siitä, miten viihdytte täällä.»
»Mitä siihen tulee, olen tähän saakka viihtynyt erinomaisesti…»
Ja taasen hän käänsi katseensa Hannaan.
»Varokaa ensi hetken vaikutelmia!» yhtyi Hanna puheeseen. »Matkoillamme olemme usein huomanneet saaneemme kylliksi niistä paikoista, jotka ensi silmäyksellä ovat näyttäneet ihanilta.»
»Tohtorimme tässä ei ainakaan ihastu ensi silmäyksellä», jatkoi Mrs. Edgecombe leikkiä laskien. »Hän on rakentanut kokonaisen teorian siitä, ja tämän teorian hän on meille selittänyt kuten kaikki muutkin teoriansa.»
»Älkää nyt saattako minua huonoon valoon, Mrs. Edgecombe! En ole mikään teoreetikko. Jos epäilen ensi silmäyksen vaikutelmia, jotka ovat aiheena kaikkiin erehdyksiin, niin epäilen vielä enemmän teorioja. Jos jollain ihmisellä ei ole selvää käsitystä jostain asiasta, niin hän yhdistää tavallisesti sata enemmän tai vähemmän epäselvää käsitettä ja nimittää sitä teoriaksi.»
»Varokaa, Scherr, te olette jo hyvällä alulla rakentamassa teoriaa teorioista», keskeytti Mrs. Edgecombe.
»Vaikka nyt joudunkin vaaraan, että minun luullaan tahtovan rakentaa teoria, täytyy minun kuitenkin puolustaa epäiltyjä 'ensivaikutelmia', niin pieneksi kuin arvostelenkin kykymme ilmaista niitä», sanoi Ballmann. »Kielemme on niin köyhä, ettei se kykene kohoamaan edes ensi kerrokseen ajatustemppelissä. Kun se haluaa seurata ajatustemme lentoa, niin sen lyijynraskaitten siipien aikaansaama melu paraiten vaimennetaan runollisella muodolla. Siksi onkin runous ja musiikki salaisimpien, ylevimpien vaikutelmiemme paras ilmaisumuoto.»
»Jos te olette runoilija, olisi ollut rehellisempää sanoa se heti minulle», keskeytti tohtori. »Silloin en olisi niin muitta mutkitta sallinut runoratsurin tunkeutua pahaa-aavistamattomien ystävieni kotiin.»
»Pelkäämmekö me sitten runoutta niin kovin?» kysyi Hanna.
»Rauhoittukaa», sanoi Ballmann, »minä en ole eläissäni kirjoittanut runoa… minä olen ennen pelännytkin runoutta, kuten neiti suvaitsi sanoa. Tämän pelon olen nyttemmin kuitenkin voittanut, mutta minua ei kuitenkaan voi koskaan laskea tohtorin pelkäämiin runoilijoihin. On vallan ihme, miten paljon aika ja olosuhteet voivat muuttaa ihmistä.»
»Se on varmaa se», vahvisti Hanna.
»Neiti on tuskin voinut sitä kokea huolettomassa elämässään, mutta minä, joka kohtalon pakosta sain jättää urani ja jouduin vallan toisiin olosuhteisiin, voisin kertoa yhtä ja toista niistä muutoksista, joiden alaiseksi ihminen voi joutua.»
»Kertokaa siitä meille», pyysi Mrs. Edgecombe, »se on varmaan hyvin mieltäkiinnittävää.»
»Kuten käskette», vastasi Ballmann, »vaikka on vaikeata lyhyesti kertoa kehittymisestä, joka on seurauksena pienistä toisiinsa vaikuttavista seikoista… Nuoruudessani olin ujo, en siksi, että olisin oppinut tuntemaan ihmisten huonon puolen, vaan pikemmin siksi, etten heitä ensinkään tuntenut. Silloin kohtasi minua suuri perheonnettomuus… johon ehkä itse olin suurimmaksi osaksi syypää. Mutta se ei kuulu tähän. Tahdon vain sanoa, että tämän tapahtuman johdosta heräsin tavallisesta uneliaasta tavastani ja omien kärsimysten kautta opin tuntemaan ihmiskunnan kärsimyksiä. Siitä hetkestä saakka kiinnittivät mieltäni maailmassa vellovat rakkauden ja vihan, huimaavan onnen ja katkeran surun aallot. Tavalliset kuivat työskentelyni eivät viehättäneet minua enää; minun täytyi itseni syöstä maailmanmeren pyörteisiin. Ainoastaan siten saatoin unohtaa tuskani… Kaikki oli minulle uutta, ja minusta tuli siten uusi ihminen. Janosin mielenliikutuksia ja ahmin runoilijain ja taiteilijain teoksia. Luin romaaneja, olin läsnä näytännöissä, joissa vuoroin näin liikuttavia, vuoroin kauheita kohtauksia, kuulin hivelevää, ihanaa musiikkia, ja silloin avautui minulle intohimoinen elämä ja hengitin kuin uudessa maailmassa. Nyt on myrsky laantunut, mutta mielenkiinto on yhä säilynyt. Olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan asioita, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Ihmiset, joita opin tuntemaan, työni — olin jotenkin kauan erään saksalaisen kaunokirjailija-lehden päätoimittajana Filadelfiassa — lyhyesti sanoen, lukemattomat asiat ovat tehneet ujosta nuorukaisesta, joka pelkäsi runoutta, miehen, joka rakastaa kaunokirjallisuutta ja seuraelämää.»
Kuului kellon soitto. Tohtori nousi.
»Oh, jo kuuluu pukeutumis-kutsu, hyvät naiset», sanoi hän. »Sulkeudumme suosioonne.»
Ballmann nousi.
»Ette saa ajatellakaan mennä tiehenne nyt, Scherr… te jäätte tänne päivälliselle… Ja te myöskin… ellei teillä ole muuta tänä iltana, pyytäisin… sans cérémonie…»
»Kiitos!» vastasi Ballmann, »mutta ei sovi mitenkään… minua odotetaan toisaalla…»
»Se ei ole totta», keskeytti tohtori. »Tehän sanoitte itse, että aiotte syödä hotellissanne. Minä neuvon teitä seuraamaan esimerkkiäni ja noudattamaan rakastettavan emäntämme kutsua… Missään emme voi syödä paremmin, ja jos hänestä ei olisi hauskaa, että jäämme, ei hän olisi meitä pyytänyt jäämään.»
»Hyvä, tohtori!» huudahti Hanna.
»Tohtori Scherenberg on oikeassa», vakuutti emäntä. »Jos seuraatte kutsuani, teette minut hyvin iloiseksi. Se on siis päätetty, te jäätte?»
Ballmann kumarsi. Mrs. Edgecombe nousi ja Hanna myöskin.
»Nyt menemme pukeutumaan», sanoi ensinmainittu, »se kuuluu tapoihimme ollessamme kahdenkinkesken.»
Molemmat naiset poistuivat.
»Ihastuttavia naisia!» sanoi Ballmann puoliääneen.
»Sitähän sanoin teille jo edeltäpäin. Lupasin viedä teidät tämän kaupungin, mielestäni maailman, hauskimpaan taloon. Minä nimittäin ihailen tätä viehättävää naista…»
»Veljentytärtä?»
»En, tätiä.»
»Hän muistuttaa ensimäistä… onnetonta… rakkauttani.»
»Tätikö?»
»Ei, veljentytär. Hän on hyvin kaunis.»
»Mutta julma — kuin Turandot. Varokaa! Kukaan ei ole löytänyt armoa hänen silmissään.»
Puoli tuntia tämän jälkeen soi kello uudestaan. Kohta senjälkeen saapuivat molemmat naiset. He olivat vaihtaneet lyhyet aamupäiväpukunsa iltapukuihin, jotka, vaikka olivatkin yksinkertaiset, laahustimineen, timantteineen vanhan rouvan tukassa ja kukkineen nuoremman kiharoissa, tekivät täydellisen englantilaisen päivällispuku-vaikutuksen.
Viereiseen huoneeseen johtavat ovet avattiin. Mrs. Edgecombe tarttui tohtorin käsivarteen, ja Ballmann tarjosi käsivartensa — rouvalleen.