XXXIII.
Pieni päivällinen oli aivan erinomainen. Pöytä loisti hopeasta, kristallista ja kukista. Ruokalajeja ei ollut monta, mutta ne olivat erinomaisesti valmistetut; lyhyt ruokalista oli somille korteille kirjoitettuna kunkin lautasen vieressä. Hansikaskätiset palvelijat mainitsivat lyhyesti, kysyvästi viinien nimet, ennenkuin kaatoivat laseihin; tämä kädenkäänteessä järjestetty päivällinen tarjoiltiin niinkuin juhlapäivällinen konsanaan. Mrs. Edgecombe oli tuonut tämän tavan Englannista, ja hän oli aina valmis kutsumaan pöytäänsä vieraan, olipa tämä miten vaatelias tahansa.
Pöytäkeskustelu oli hyvin vilkas. Tohtori oli mitä parhaimmalla tuulella, ja emäntä nauroi sydämensä pohjasta hänen jutuilleen. Hänen tapansa nauraa oli niin iloinen ja sydämellinen, että olisi luullut lapsen nauravan. Hanna oli totisempi kuin tavallisesti. Vieras oli tehnyt häneen syvän, melkein järkyttävän vaikutuksen, sillä hän muistutti suuresti sitä kuvaa, joka oli Hannan sydämessä säilynyt hänen miehestään.
Useimmiten tarvitaan hyvin vähän, jotta kaksi ihmistä ymmärtävät ja alkavat pitää toisistaan. Heidän puhuessaan mitä jokapäiväisimmistä asioista kuulee heidän äänestään, näkee heidän katseestaan, hymyilystään paljon enemmän kuin mitä sanat kertovat.
Päivällisen jälkeen saapui uusia vieraita, eräs venäläinen kenraali rouvineen ja tyttärineen, Wiesbadenissa asuva runoilija Bodenstedt, kuninkaallisen teatterin kapellimestari ja joitakuita muita herroja.
Keskustelu oli välitöntä ja vilkasta. Hanna osoitti mitä ihastuttavinta herttaisuutta. Hän oli iloissaan saavuttamastaan voitosta… huomiosta, jota hänelle osoitti mies, joka häntä miellytti.
Illan kuluessa saatiin kuulla musiikkia. Venäläinen neiti soitti muutamia venäläisiä kansanlauluja mollissa sekä Tshaikovskin ja Glinkan sävellyksiä. Pyytämättä istuutui Hanna sitten pianon ääreen ja soitti muutamia Schumannin kappaleita niin mestarillisesti, että kapellimestari, hänen poistuessaan pianon luota, suuteli häntä kädelle ja huudahti:
»Te olette suuri taiteilija!»
Kellon yhdeksän tienoissa tarjottiin teetä. Ballmann oli Hannan lähettyvillä. Hän tarjosi hänelle kupin ja pyysi häntä istuutumaan viereensä. He olivat erillään muista, jotka olivat ryhmittyneet Mrs. Edgecomben ympärille, osaksi pianon lähelle.
Ballmann alotti keskustelun.
»En voi ymmärtää, että näen teidät ensi kerran ja että vasta muutama tunti sitten olen teihin tutustunut.»
»Minustakin tuntuu, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja», vastasi Hanna.
»Kukapa tietää?… Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.
»Tai toisena aikakautena», vastasi Hanna nauraen.
»Mitä menneisyys meitä koskee, meillähän on tulevaisuus edessämme!»
»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte kuolemaantuomittu.»
»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa…»
He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.
Keskiyön aikaan vieraat lähtivät, ja molemmat naiset jäivät kahdenkesken.
»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra oli hyvin miellyttävä.»
Hanna myönsi.
»Oletko väsynyt, lapsi? Menemmekö levolle?»
»En, väsynyt en ole.»
Hanna huokasi syvään.
»Mikä sinun on, Jane? Olet muuttunut.»
»Mikäkö minun on?… En tiedä?… Ajattelehan, jos se nyt tapahtuisi, täti?»
»Mikä sitten?»
»Se, josta juttelimme eilen… Oi, jospa olisin vapaa!»
»Jane, tekikö tuo vieras sinuun niin valtavan vaikutuksen?»
Hanna oli sillä välin mennyt sen pöydän luo, jolle vieraan käyntikortti oli jäänyt. Hän tahtoi nähdä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli päättänyt heti etsiä sen. Hän haki hajallaan olevien paperien joukosta. Lopulta hän sen löysi ja katsahti siihen. Samassa kuului vihlova huuto, ja hän kaatui lepotuolin viereen.
Mrs. Edgecombe kumartui hänen ylitseen.
»Jumalan tähden, Jane! Mikä sinun on?»
Hanna nousi. Hetkeen hän ei voinut puhua. Hän puristi suonenvedontapaisesti kättä sydäntään vasten hilliten sen lyöntejä; toisessa kädessä hän piti korttia.
»Mikä sinun on, Jane?»
Hän ojensi kortin Mrs. Edgecombelle ja sanoi äänellä, joka hänestä itsestäänkin tuntui vieraalta:
»Ewald Ballmann!»
»Mitä… miehesi nimi?»
»Se on hän… mieheni!»
Hanna heittäytyi Mrs. Edgecomben viereen ja laski päänsä hänen syliinsä purskahtaen itkuun.
He viipyivät vielä kauan salissa. Tapaus oli niin merkillinen ja odottamaton, ettei voinut tulla kysymykseenkään mennä levolle. Kadonnut puoliso oli löydetty… Hanna oli rakastunut häneen! Hänkin oli näyttänyt hyvin mieltyneeltä.
»Sehän olisi suunnaton onni, Jane, jos te löytäisitte toisenne tällä tavoin… ei niin että ottaisitte toisenne armoihin taas unohdetun ja anteeksiannetun menneisyyden takia, vaan ainoastaan ajatellen nykyisyyttä ja rakkautta täynnä olevaa tulevaisuutta», sanoi Mrs. Edgecombe.
»Se olisi liiankin ihanaa!» huokasi Hanna vavisten, kuten kaikki muutkin, joille kajastaa täydellinen onni.
»Mutta Jane… sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan toisenlaiseksi.»
»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»
»Taikka niinkuin sinä itse, rakas Jane, tässä ajassa.»
»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi uudestisyntynyttä ihmistä… me tunnemme mieltymystä toisiimme, rakkaus saa meissä vallan… meissä, jotka jo kauan sitten menimme naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää minut…»
»Sinun täytyy valloittaa hänet, Jane.»
He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.