XXXIV.
Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt hänen olevan hänen vaimonsa.
Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.
»Sinä olet siis onnellinen, Jane?»
»Olen, elämä on ihanaa!»
»Nuoruus on ihana aika, ja kaunis on rakkauden punainen kukka», vastasi vanha rouva. »Minä seuraan innolla kohtalosi kehitystä, joka päättyy häihin, jotka päälle päätteeksi ovat jo pidetyt; hääthän ovat se ehto, jonka me vanhat kunnianarvoiset ihmiset asetamme armastelulle, jota tahdomme suojella. Mutta milloin aiot ilmaista itsesi?»
»En vielä. Tahtoisin ensin olla varmempi hänen rakkaudestaan.»
»Varmempi? Minusta se loistaa hänen jokaisesta katseestaan. On ajatuksia, jotka, kun ne syntyvät kahdessa sydämessä yhtaikaa, täytyy myöskin pukea sanoihin.»
Tähän saakka olivat rakastuneet ainoastaan ani harvoin ja vain muutamia silmänräpäyksiä saaneet olla kahdenkesken. He olivat aina joko suuressa seurassa tai keskustelussa Mrs. Edgecomben kanssa. Viisas ja rakastettava vanha rouva oli pitänyt paljon huolta siitä, että Hannan herttaisuus tuli näkyviin.
Useita tunteja he viettivät soittokoneen ääressä, Hanna soitti ja Ballmann kuunteli. Ballmann nautti sanomattomasti hänen taiteellisesta esityksestään, ja Hanna oli ihastunut huomatessaan taidolleen annettavan arvoa. Kerran tohtori mainitsi Ballmannin työskentelevän Amerikassa julkaisemiensa kirjoitelmien järjestämiseksi ja että hän oli jättänyt ne eräälle saksalaiselle kustantajalle, joka oli luvannut ne painattaa, ja silloin Mrs. Edgecombe pyysi kirjailijaa lukemaan heille joitakuita töitään. Ne oli selvällä ja säkenöivällä tyylillä kirjoitetut ja koskettelivat erilaisia filosofisia ja esteettisiä aineita. Nyt oli Hannan vuoro nauttia ja ihailla.
* * * * *
Pari viikkoa oli kulunut Ewaldin ensimäisestä käynnistä. Kun Hanna ajatteli tätä aikaa, tuntui se hänestä paljon pitemmältä, sillä sinä aikana oli tapahtunut niin paljon. Rakastaville ovat kaikki pikkuseikat suuren arvoisia, ja muistojen sarjaan siirtyy suuri joukko tapauksia.
Kaksi viikkoa ensimäisen päivällisen jälkeen nuo neljä ihmistä istuivat jälleen samassa päivällispöydässä. Päivällisen jälkeen emäntä sanoi tohtori Scherenbergille.
»Uskallatteko antautua shakkitaisteluun kanssani?»
Tohtori ilmoitti olevansa halukas, ja he istuutuivat shakkipöydän ääreen.
Penkereelle vievä ovi oli auki. Oli mitä ihanin kesäkuun-ilta. Kaukaa
kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Hanna meni ulos, ja
Ballmann seurasi häntä. Shakkinappulat olivat asetetut paikoilleen.
Tohtorilla oli mustat nappulat.
»Valkoinen siirtää», sanoi hän odotettuaan hetkisen.
Mrs. Edgecombe katseli miettivän näköisenä molempia nuoria. Tohtori huomasi sen, kääntyi ja näki Ballmannin häviävän penkereellä vallitsevaan hämärään.
»Valkoinen alottaa», hän toisti.
Mrs. Edgecombe siirsi talonpojan.
»Miten vanha te olette, tohtori parka?» kysyi hän.
»Kuusikymmentäviisi vuotta», vastasi tohtori siirtäen nappulaa. »Vanhuus on ikävä laitos. On niin harmillista nähdä elämänarvoisten asiain joutuvan saavuttamattomiin.»
»Oletteko kateellinen?» kysyi Mrs. Edgecombe nauraen ja vei talonpoikaansa eteenpäin.
»Tietysti; tuolla penkereellä sykkivät kahden ihmisen sydämet ilosta, joka on paljon suurempi meidän innostustamme teidän hevoseenne tuossa; nyt minun täytyy siirtää näinikään.»
»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on auringonpaistetta ja onnea.»
Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän. Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin… ja Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin…
»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa. »Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»
»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa. Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»
Ballmann seisoi Hannan vieressä.
»Mikä ihana ilta!» sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä.
Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.
»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori. »Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana…»
»Niin se on vaarallista…»
»Sitä aioin juuri sanoa.»
»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»
Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.
Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon hiljaisuus… penkereellä onnen syvä rauha.