XXXV.
Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen kädessään, kun hän luki:
»Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta? En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa on säilynyt mielessäni kuin utukuva… Hän oli kaunis, niin kaunis että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa; ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän täytyisi ainiaaksi erota… Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen? Ehkei hän enää eläkään… ehkä avioero on mahdollinen… tai ehkä rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään, Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!
Ewald Ballmann.»
Miten olisi kirjeenkirjoittaja hämmästynytkään, jos hän olisi nähnyt hymyn, joka nousi Hannan huulille hänen lukiessaan kirjettä, joka kirjoittajan mielestä oli antava hänelle kauhean iskun!
»Nyt kai olen pakotettu antamaan itseni ilmi, täti?» sanoi Hanna luettuaan kirjeen ystävälleen. »Minusta on vain hiukan harmillista alentua mustatukkaisesta, 'sielukkaasta' Janesta vaaleakiharaiseksi, kevytmieliseksi Hannaksi…»
»Sitä en tekisi vielä, jos olisin sinun asemassasi. Niin äkkiä tapahtunut naamarin riisuminen saisi hänet pettymään. Minä sitoisin hänet vielä lujemmin… minä koettaisin saada hänet, niin rakastunut kun hän on, ehdottamaan sinulle jotain, joka muistuttaisi sinun pakoasi, sillä silloin… Mutta en oikein itsekään tiedä, mitä sinulle neuvoisin… tämä on niin eriskummallista…»
Palvelija ilmoitti tohtori Scherenbergin. Hanna nousi.
»Menen huoneeseeni vastaamaan tähän», hän sanoi.
»Miten iloiselta näytätkään, Jane…»
»Niin, en koskaan olisi luullut elämän olevan niin ihanaa. Mutta nyt minä menen ja jätän tohtorin teille.»
»No, rakas Scherr, mitä teidän juhlallinen, tyytymätön ilmeenne ennustaa? Onko ihmiskunta saanut tietää, miten tyhmänä te sitä pidätte, ja siitä suuttunut?»
»Ikävä ja mieltäjärkyttävä on koko juttu, mutta sillä on vakava puolensa, joten katson olevani velvollinen teille siitä ilmoittamaan», sanoi tohtori puristettuaan Mrs. Edgecomben kättä ja istuuduttuaan häntä vastapäätä.
»Minä olen vallan utelias. Puhukaa!»
»No niin, sanon sen suoraan kiertelemättä. Te tulette hyvin hämmästymään. Amerikkalaisemme on tänään tunnustanut minulle, että hänellä on vaimo.»
»Ah!»
»Mitä te sanoitte?»
»Sanoin 'ah'…»
»Ettekö mitään muuta?»
»Mitäpä minä muuta sanoisin?»
»Ainakin 'tuhat tulimmaista'!»
»Jos se huvittaa teitä, niin voinhan sanoa vielä jonkun muunkin voimasanan.»
»Te nauratte, Mrs. Edgecombe, mutta luulisin asian olevan vakavaa laatua. Eilisen kuherruksen ja sen edellisen pitkän armastelun olisi luullut saavan vallan toisen käänteen. Jospa teidän veljentyttärenne sydän ei olisi kuoliaaksi haavoitettu eikä hänen maineensa kärsisi siitä! Tämä mies ei tietenkään koskaan enää saa astua jalallaan tähän taloon… Voitteko antaa minulle anteeksi, että olen tuonut hänet tänne?»
»Älkää innostuko liiaksi, Scherr! — Luulin teillä olevan vapaampia ja harkitumpia mielipiteitä sydämen asioissa.»
»Mielipiteet kyllä, hyvä Mrs. Edgecombe; jos on kysymys ihmiskunnasta yleensä, olen valmis ivailemaan sen häveliäisyyttä, mutta käytännössä täytyy mukautua vallitseviin tapoihin ja tehdä voitavansa suojellakseen hyviä ystäviään.»
»Tahdotteko, niin hämmästytän teitä vielä enemmän, rakas tohtori, kertomalla teille jotain, joka saa teidät huudahtamaan ei ainoastaan 'tuhat tulimmaista', vaan paljon kovempaakin?»
»Entä mitä se sitten on?»
»Että Janella on mies.»
Tohtori hätkähti. »Neiti Jane — naimisissa!»
»Ei siinä vielä kylliksi, rakas ystävä. Teidän hämmästyksenne on oleva rajaton, kun kerron kuka on veljentyttäreni — hän ei muuten olekaan veljentyttäreni — kun sanon kuka on Janen mies.»
»Kuka se sitten on? En voi enää hämmästyä enempää. Jos Jane neiti on naimisissa, olkoon hänen miehensä vaikka suur'moguli tai paavi itse…»
»Silloin ei asia olisikaan niin lystikäs kuin todellisuudessa. Janen mies on Ewald Ballmann — siis teidän amerikkalaisenne.»
Mrs. Edgecombe kertoi nyt vanhalle ystävälleen koko asian. Hän tiesi voivansa luottaa hänen vaitioloonsa.
»Asia on nyt Hannan käsissä», sanoi hän lopuksi, »eikä meidän pidä siihen sotkeutua. Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kerro mitään Ballmannille.»
Hanna oli sillä välin väärennetyllä käsialalla kirjoittanut kirjeen miehelleen. Hän pyysi häntä heti saapumaan luokseen, koska tahtoi puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Hänen tuli mennä huvihuoneeseen puutarhaveräjän kautta.
Tässä puutarhan kaukaisimmassa sopessa olevassa huvihuoneessa Hanna häntä odotti. Huvihuoneen avoimia ikkunoita ympäröi kukkiva kuusamapensaikko; oksien varjot tanssivat niinimatoilla peitetyllä lattialla. Hanna istui sohvalla, joka ympäröi seiniä, ja katseli kaipaavasti ovea kohden. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, ennenkuin hän kuuli Ewaldin askeleet. Rajusti sykkivin sydämin hän nousi, ja samassa oli odotettu kynnyksellä. Taas hänen täytyi hillitä itseään, ettei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän nojasi toisella kädellään viereiseen pöytään ja viittasi estävästi toisella, kun Ewald riensi hänen luokseen huudahtaen: »Jane — Jane!»
»Te työnnätte minut luotanne? Siksikö pyysitte minua tulemaan tänne?»
»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero…
Te ette ole vapaa…»
Hanna astui muutaman askeleen taaksepäin ja istuutui sohvalle.
»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua, halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»
»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette… minäkin olen naimisissa…»
Ewald hätkähti.
»Naimisissa!» huudahti hän.
»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin mieheni…»
»Te olitte siis onneton?»
»Olin. Me emme sopineet toisillemme. Mieheni oli… niin, mitenkä sanoisin?… kuiva, kylmä… niinkuin te olitte ollut, kuten ensi käynnillänne kerroitte… ujo, runoutta pelkäävä.»
»Niin, minä ymmärrän… semmoinen kuin minä kerran olen ollut. Mitenkä huonosti semmoinen mies onkaan sopinut teille! Ja te pakenitte ilottomasta kodista? Yksinkö?»
Hanna oli vaiti.
»Yksinkö?» toisti Ballmann, »tai onnellisemman kanssa, joka teille paremmin sopi? Jane, vastaa!»
»Minä en tahdo vastata siihen kysymykseen. Kauan aikaa sitten tapahtuneesta en ole velvollinen tekemään tiliä sille miehelle, jota eilisestä saakka rakastan.»
»Rakastat ja vielä rakastat, eikö totta?» huudahti Ballmann intohimoisesti sulkien nuoren naisen syliinsä. »Eikö totta… te rakastatte minua vielä ja ainiaan?»
Hanna ei vastustellut, vaan nyökäytti päätään hymyillen.
»Sinä olet oikeassa», jatkoi Ewald. »Menneisyys on kuin usva, joka on haipunut pois; nykyisyys on meidän. Semmoisena kuin nyt olet, rakastan sinua.»
Hanna irroitti itsensä hänen syleilystään.
»Niin, tällä hetkellä», hän sanoi, »mutta ajattele tulevaisuutta! Mikä on oleva kohtalomme?»
»Katsokaamme rohkeina tulevaisuutta silmiin!» vastasi Ballmann.
»Paetkaamme!»
Hanna hymyili. Hän muisti ystävättärensä sanat. Nyt ne olivat täyttyneet.
»Paetkaamme!» toisti Ballmann innokkaasti. »Lähtekäämme uuteen kotimaahani, Amerikkaan, ja jättäkäämme nämä ahtaat olot täällä. Siellä ei kukaan tunne suhdettamme, ja me elämme vain toisiamme varten. Minä olen kyllin rikas suojataksemme meitä puutteelta… Solmikaamme vapaan rakkauden liitto! Tahdotko, Jane?»
Mutta hän ei saanut kauempaa odottaa vastausta. He kuulivat lähestyviä askeleita ja ääniä. Mrs. Edgecombe, joka ei tiennyt Hannan ja Ballmannin kohtauksesta, oli lähtenyt tohtorin kanssa kävelemään puutarhaan ja aikoi levähtää huvimajassa.
»Vai niin, oletko sinä täällä, Jane? Ah, hyvää huomenta, herra
Ballmann!»
Tohtori astui sisään Mrs. Edgecomben jälkeen ja ojensi kätensä Hannalle. Hänen poskensa, jotka jo muutenkin olivat punaiset, punastuivat vielä enemmän hänen ajatellessaan, mitä tohtori voisi ajatella heidän täällä-olostaan kahdenkesken, mutta sitten hän naurahti, sillä hänen kaksinpuhelunsa oli niin oikeutettua. Mrs. Edgecombe ja tohtori Scherenberg eivät voineet olla vaihtamatta keskinäisen ymmärtämyksen katsetta. Ainoa hämillään oleva oli Ballmann; hänestä tuntui, kuin hänet olisi saatu verekseltä kiinni.
He vaihtoivat muutamia jokapäiväisiä sanoja; sitten Mrs. Edgecombe ehdotti, että he palaisivat takaisin huvilaan. Hän meni edellä tohtorin taluttamana; Hanna ja Ballmann tulivat jonkun matkan päässä.
»Myönnytkö vai kieltäydytkö?» hän kuiskasi.
»Mene nyt. Tahdon olla yksin ajatuksineni. Annan vastaukseni sittemmin.»
»Jane, sinä et pääse minusta; sinä olet minun; tunnen sen.»
»Minäkin luulen sitä melkein… mutta mene nyt.»
Ewald totteli. Kun he saapuivat huvilalle, ei hän Mrs. Edgecomben kutsusta huolimatta jäänyt, vaan kiiruhti pois.
»Minä tulen kanssanne, Ballmann», sanoi tohtori ja suuteli Mrs.
Edgecombea kädelle.
Molemmat herrat poistuivat, ja Mrs. Edgecombe ja Hanna menivät sisään.
»Kello neljän junassa. Kun Ewald on saanut vastaukseni, lähtee hän aikaisemmassa junassa ja odottaa minua määrätyssä paikassa.»
»Niin, näen hänen valmistaneen kaiken», sanoi Mrs. Edgecombe luettuaan Ballmannin kirjeen. »'Frankfurt, Hotel Westendhall! Jos joku nainen kysyy ovenvartialta huonetta rouva Ewaldille, on tämä vievä hänet, maailman onnellisimman miehen luo' j.n.e…» sanoi Mrs. Edgecombe jättäen kirjeen takaisin. »Hotel Westendhallissa te siis olette päättäneet tavata? Muistatko, että asuimme samassa hotellissa, kun kaiken maailman asiamiesten kautta koetimme saada selkoa samaisesta herra Ewaldista? Kuka olisi voinut aavistaakaan, että hän kerran 'maailman onnellisimpana' odottaisi sinua siellä? Useimmiten käy kaikki aivan toisin kuin on ajateltu tässä maailmassa.»
Kello puoli neljältä vaunut olivat oven edessä ja palvelija nosti
Hannan matkalaukun niihin.
»Jo valmiina matkapuvussa, rakas lapsi?» huudahti Mrs. Edgecombe, kun Hanna astui hänen huoneeseensa. »Näyttää siltä, kuin pakosi onnistuisi erinomaisesti.»
»Tulen sanomaan hyvästi…»
»Hyvästi sitten, Jane!… Minun Janeni menee ja takaisin palaa ainoastaan hänen Hannansa.»
Hanna oli hyvin liikutettu. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti Ballmannin tapaamisen, joka jo etukäteen oli tuottanut hänelle niin sanomatonta iloa, ja ajatteli vain eroa ystävästään.
»Hyvästi, ainoa, paras ystäväni!… Nyt kun pian saan onneni ainiaaksi, täytyy minun kiittää sinua, täti, kaikesta mitä olet ollut minulle… suojani, tukeni, hädästä pelastajani… Sinua minun tulee kiittää kaikesta, kaikesta.»
Hanna oli puhuessaan heittäytynyt polvilleen Mrs. Edgecomben viereen ja suuteli itkien hänen kättään.
»Jane, Jane… rakas lapsi! Minunkin täytyy kiittää sinua siitä ilosta, minkä olet minulle suonut. Nouse ylös, rakkaani! Älä myöhästy junasta. Kas, tässä on kirje, joka sinun tulee ottaa mukaasi. Lupaa minulle, ettet avaa sitä, ennenkuin miehesi on jälleen puolisosi. Lukekaa se yhdessä.»
Hanna otti kirjeen ja antoi pyydetyn lupauksen. Hän pyyhki kyyneleensä, suuteli useamman kerran ystäväänsä ja kiiruhti vaunuihin.
»Rautatieasemalle!» sanoi hän. Sitten hän vielä kerran katsahti Mrs. Edgecomben ikkunaan. Tämä oli tullut parvekkeelle ja huiskutti nenäliinaansa.