XXXVI.
»Onko huone rouva Ewaldille kunnossa?» kysyi Hanna ovenvartialta Hotel
Westendhallissa.
»On, Herra Ewald on jo tullut. Hän on tilannut huoneen ja odottaa rouvaa… Vahtimestari, viekää rouva N:o 12:een!»
Rajusti sykkivin sydämin Hanna meni palvelijan perässä rappusia ylös.
Tämä avasi oven, antoi Hannan astua sisään ja sulki sitten jälleen oven.
Hanna kuuli ilohuudon, ja kahdet käsivarret ojentuivat häntä kohden. Mitä kahdella rakastavalla on toisilleen ensiksi sanottavaa, sitä eivät voi muut kuin suudelmat kertoa. Ei ole sanoja, jotka niin selvästi kertoisivat heidän tunteistaan.
Hetkisen kuluttua Hanna irtaantui tästä syleilystä. Hän riisui hansikkaat ja hattunsa ja katsahti ympärilleen huoneessa. Se oli hienosti sisustettu sali. Uuninreunalla olevat maljakot olivat täynnä kukkia, ja sohvan edessä olevalla pöydällä oli myöskin kukkia, ja sitäpaitsi oli siihen katettu kahdelle.
»En voi käsittää onneani», sanoi Ewald. »Entä sinä? Sano, tunnetko itsesi oikein onnelliseksi?»
»En oikein. Puuttuu vielä jotain. Minun täytyy puhua kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta, ja tästä keskustelusta riippuu, tulenko minä… tuletko sinä olemaan täysin onnellinen.»
Hanna oli istuutunut uunin vieressä olevaan nojatuoliin, ja Ballmann seisoi nojaten uuninreunaan ihastuneena katsoen häneen.
»Täysin onnellinen?» toisti hän. »Pelkään sinun ajattelevan jotain, joka ei ole mahdollista maan päällä. Voin kyllä aavistaa, mikä sinua tekee levottomaksi, mikä vie nousevan lemmenaurinkomme pilveen… Minähän voin lukea ajatuksesi kuin avoimesta kirjasta. Jotta niin hyvä, niin rikkailla luonnonlahjoilla varustettu nainen kuin sinä voisi tuntea täydellistä sisäistä tyydytystä, täytyy hänen tuntea, ettei siveyttänsä loukata. Ja tämän uhrin sinä minulle kannat. Sinä luovut omaisiesi kunnioituksesta ja annat kohtalosi minun käteeni; sinä saatat vanhan ystäväsi murheelliseksi; sinä tiedät, että kyyneleitä vuodatetaan sinun tähtesi, että olet syypää vihaan ja tuskaan, ja näistä johtuvat ajatukset heittävät varjon sille tielle, jolle olet astunut, miten sitä valaiseekin rakkautemme. Olenko oikeassa, Jane? Olenko ymmärtänyt sinua?»
»Minä tuntisin kai niin, jos asiat olisivat sillä tavoin kuin luulet. Mutta sinä et voi tietää mikä minua huolestuttaa, ennenkuin olen puhunut suuni puhtaaksi. Anna minun ensin kuitenkin tehdä sinulle joitakuita kysymyksiä ja lupaa minulle, että vastaat niihin totuudenmukaisesti.»
»Sen lupaan mielelläni. Mitä tahdot tietää?»
»Ensiksikin tahtoisin tietää, eikö loukattu velvollisuudentunto vaivaa sinuakin tänä hetkenä. Mitä sinä olet tehnyt, ei sekään ole aivan oikein…»
»Olen luvannut olla sinulle täysin avomielinen. Tiedän hyvin, etten ole tehnyt oikein, mutta ettäkö se vaivaisi minua tänä hetkenä? Ei. En olisi mies, jolle ihanin nainen tahtoo kuulua, jos tällä hetkellä tuntisin omantunnon tuskia… Tiedän varsin hyvin menetteleväni väärin, mutta teen sen mielelläni. Ajattelehan janoavaa, joka pitkän erämaamatkan jälkeen löytää raikkaan lähteen. Luuletko hänen voivan olla juomatta siitä, joskin siitä seuraisi kuolema? Ei, Jane, taivaan autuuden menettämisen uhallakaan en tahtoisi olla vailla tämän hetken onnea.»
Hän tahtoi kumartua vahvistaakseen sanojaan suudelmalla, mutta samassa koputettiin oveen ja palvelija astui sisään alkaen valmistella päivällistä. Hän veti eteen ikkunaverhot, sytytti kynttilät ja asetti ne pöydälle.
»Saanko tarjota päivällisen?» hän kysyi.
»Ei vielä, me soitamme.»
Kun palvelija oli poistunut ja Ewald uudelleen tahtoi kumartua Hannan puoleen, nosti tämä kätensä estäen eteen ja sanoi:
»Ei, ei. En tahdo suudelmaa, joka ei tarkoittaisi minua yksin.»
»Minä en ymmärrä…»
»Istuudu tähän, Ewald, minua vastapäätä ja anna minun koota ajatuksiani…»
Hän pudisti hymyillen päätään ja istuutui.
»Kuule nyt tarkkaan, mitä minulla on sinulle sanottavana. Minulla on niin paljon, paljon puhumista. Mutta anna minun vielä tehdä sinulle yksi kysymys. Etkö koskaan ajattele vaimoasi? Tai jos niin teet, mitä silloin tunnet?»
»Sinä kai pelkäät, että muisto hänestä voisi häiritsevästi vaikuttaa suhteeseeni sinuun?»
»Älä kysele kysymykseni alkujuurta, vaan vastaa.»
»No hyvä. Sanon sinulle koko totuuden. Vaimoni ajatteleminen on ainoa soraääni onnessani. Siihen sekoittuu kai katumusta…»
»Katumusta… miten niin?»
»Minusta tuntuu, kuin olisin syyllinen… hänen suhteensa. Enkö menetellyt julmasti, kun noin vain ilman muuta ajattelin häntä kuolleeksi, kun en alkanut tiedustella, minne hän oli joutunut, kun en jättänyt kotiani hänelle auki, jos katumus tai hätä olisivat tuoneet hänet jälleen luokseni? Kukapa tietää… Ehkä hän sortui, kun ei löytänyt paluun mahdollisuutta… ehkä hän on kuollut rukoillen anteeksiantoa, enkä minä ollut sitä hänelle antamassa. Sinä olet niin totinen, Jane. Tekeekö tämä sinut levottomaksi? Katsoisitko mieluummin, että kantaisin leppymätöntä vihaa onnetonta kohtaan?»
»En, en, jatka. Sinähän olet antanut minulle sydämesi kokonaan, jakamatonna; anna minun nähdä kaikki, mitä siinä on. Sinä et siis kanna kaunaa uskottomalle?»
»En; minähän juuri tunnustin sinulle, että syytän itseäni armottomuudesta. Nyt se on liian myöhäistä… Minä rakastan toista, ja tätä toista ei kukaan voi ottaa minulta. Mutta tiedätkö, sinun näkemisesi näyttääkin minulle uskottoman vaimoni lievemmässä valossa… Sinä muistutat häntä kuin sisar… Mitä enemmän minä katselen sinua, sitä selvemmin muistan nuo melkein unohtuneet piirteet… sinun äänesikin on kuin kaiku kauan sitten soineista sävelistä…»
»Hän on kuitenkin paljon rikkonut sinua vastaan?»
»Niin, silloin se tuotti minulle sanomatonta tuskaa… mutta voisinko siitä enää olla vihainen? Mitä tuo lapsi raukka sitten teki? Oikeastaan ei mitään pahempaa kuin me nyt. Hän ei rakastanut minua, enkä minäkään rakastanut häntä niinkuin minun olisi pitänyt… mies, jota hän seurasi, antoi kai hänelle oikean rakkauden… Mutta älkäämme puhuko enää hänestä, puhukaamme mieluummin sinusta. Mitä sinä oikeastaan tahdoit sanoa minulle!»
»Minä tahdoin sanoa sinulle, että voidakseni ottaa vastaan rakkautesi täytyy minun tietää sen tarkoittavan yksin minua… vallan yksin…»
»Voitko sitä epäillä?»
»Älä keskeytä minua. Minä tiedän Janen, johon kolme viikkoa sitten tutustuit, saaneen sydämesi… mutta voidakseni olla onnellinen sen omistaessani täytyy sinun tietää, kuka todellisuudessa olen… Niin kauan kuin et tiedä menneisyydestäni, tuntuu minusta, kuin esiintyisin naamarin takana, ikäänkuin sinä et rakastaisi minua, vaan jotain toista, jonka osaa näyttelen… Minä en ole vielä sidottu sinuun… vielä voin palata entisiin oloihini.»
»Mitenkä voit puhua tuolla tavalla! Luuletko minun enää laskevan sinua luotani? Huomenna me matkustamme täältä; muutamien päivien kuluttua nousemme laivan kannelle matkataksemme uuteen maailmaan, jossa perustamme kotimme, jota minä aina tulen suojaamaan..»
»Se ei ole sanottu. Ellet sinä tunnustukseni jälkeen syleile minua niinkuin minä tahdon, lähden minä vielä tänään takaisin Wiesbadeniin… Kukaan ei saa tietoa tästä seikkailusta, ja meillä kummallakin on vapautemme jälleen.»
»Ja tuota voit uskoa, Jane?… Tänä hetkenä voit luulla sen olevan mahdollista?»
»Suoraan sanoen, en sitä pelkää. Mutta sinun täytyy kuunnella minua…»
»Minkä vanhan synnin tahdot tunnustaa minulle? Mitä se hyödyttää, Jane? Minä tunnen sinut ja rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet, huolimatta siitä, mimmoinen olet ollut. Paitsi että rakastan sinua niin, että pyytäisin sinua tulemaan omakseni, vaikka olisit rikoksentekijä, minä myös kunnioitan sinua. Sinähän olet menneinä aikoina voinut hairahtua, mutta siitä, mitä nyt tunnet ja ajattelet, on takeena koko olemuksesi. Ja sitäpaitsi maineesi, Jane. Sinä olet kahdeksan vuotta oleskellut samalla paikkakunnalla, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan pahaa sinusta… ja äidillinen ystäväsi… eikö sellaisen naisen ystävyys ole takeena arvostasi? Älä nyt huoli kertoa mitään nuoruutesi harha-askeleesta. Minä voin jo tietää, mitä tahdot minulle sanoa: sinähän olet jo viitannut siihen, että olet jättänyt miehesi, jota et rakastanut… varmaankin seurataksesi toista miestä. Älä herätä mustasukkaisuuttani kuvailemalla tätä sammuvaa rakkautta… Hän kai ei sitä ansainnut?… Nyt sinä rakastat minua… ja se on minulle kylliksi. Ja sinä olet rakastava minua aina, sillä minä koetan ansaita sen…»
»Jospa tietäisit, miten hyvää sanasi tekevät minulle! Mutta kuule minua sittenkin. Sinä olet arvannut mitä olen tahtonut tunnustaa sinulle, nimittäin että kymmenen vuotta sitten hylkäsin mieheni heittäytyäkseni toisen syliin…»
»Nyt kiusaa jo tuo pelkkä ajatuskin minua…»
»Mutta minä en koskaan ollut hänen omansa, Ewald. Hän kuoli samana hetkenä, kun minä odotin häntä… Minä vannon sen kaikkein pyhimmän, rakkautemme nimessä… Sinähän uskot minua, kun katselen sinua näin silmiin?»
»Uskon, minä uskon sinua.»
»Ja sinä uskot, että nyt punastun häpeästä? Sinun anteeksiantoasi tarvitsen, mutta en nykyhetkestä, vaan menneestä. Ja minä luulen sinun antavan minulle anteeksi…»
»Rakas, miksi sinä vapiset?… miksi sinä itket?»
»En pelosta, en syyllisyydentunteesta. Kuten äsken vakuutin, en ole kuulunut koskaan kenellekään muulle kuin miehelleni, ja sitä voin viimeiseen hetkeeni saakka vakuuttaa, vaikka seuraisinkin sinua maailman ääriin saakka ja olisin omasi…»
»Mitä sinä puhut?»
»Etkö ymmärrä minua, Ewald? Katsele minua… älä ajattele tukkaani… katsele minua silmiin… etkö sinä tunne minua?»
Hetkisen tuijotti Ewald häneen; sitten hän sulki hänet syliinsä ja huudahti:
»Hanna, oma vaimoni!»
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä, kun Hanna istui miehensä kanssa aamiaispöydässä, hän muisti saamansa kirjeen. Hän nousi ja otti sen matkalaukustaan.
»Ewald, tämä on osoitettu meille molemmille», hän sanoi. »Se on ystävältäni, ja hän pyysi, että me sovintomme jälkeen lukisimme se yhdessä. Me kai olemme sopineet?» hän lisäsi nauraen.
»No noin puolittain», vastasi Ewald leikillisesti.
»Kas niin, lue nyt. Minä seuraan olkasi takaa.»
Ballmann mursi sinetin. Kuoressa oli laskostettu paperi. Sen hän pani pöydälle ja luki ensin itse kirjeen:
»Rakkaat lapseni!
Kuuluisi kai asiaan, että kirjoittaisin nyt jotain hyvin surullista… jonkun innokkaan hääpuheen, joka olisi teille parannukseksi. Mutta minä olen itsekin niin iloinen, etten voi olla juhlallinen. Koska nyt pidän itseäni morsiamen äitinä, tahdon myöskin olla osallisena juhlassa ja lähetän teille häälahjan. Onhan luonnollista, etten anna Janen, joka niin monta vuotta on ollut kuin oma tyttäreni, joutua myynittä maailmalle. Mukanaseuraava paperipalanen on shekki, jolla voitte nostaa neljäkymmentätuhatta puntaa eräästä Lontoon pankista. Ostakaa niillä itsellenne maatila tai ilmalaiva tai mitä tahdotte. En tahdo tehdä niiden suhteen mitään määräyksiä, sillä Hanna on tosin perijättäreni, mutta ei holhokkini. Eikä hänen nyt enemmän kuin myöhemminkään tarvitse totella ketään muuta kuin sitä, joka hänen kanssaan lukee nämä rivit.
Minä oletan, ettette katso asian vaativan pakoanne valtameren taakse ja että haluaisitte nähdä vanhan ystävänne. Odotan teitä siis huomenna, torstaina, tänne päivällisille. Sitten iloitsemme kuin lapset. Ketään muuta kuin tohtoria en ole kutsunut. Olen nimittäin ilmoittanut kunnon Scherr-ystävällämme paostanne, ja hän tuntee elämäkertanne.
Ystävänne
Adele Edgecombe.»
Seuraavassa junassa toisen kerran vastanaineet matkustivat Wiesbadeniin.