VI.
Tuuliajolla.
Lähenevien ratasten ratina keskeytti kiistan, joka juuri oli alkamaisillaan uudestaan. Kaikki kääntyivät katsomaan portille päin, johon hevonen pysähtyi. Rattailla oli kaksi naista. Anteron äiti Iikka oli ajajana ja jäi vielä rattaille istumaan, jota vastoin nuori tyttö hypähti maahan ja katseli ympärilleen. Iikka viittasi häntä menemään asuinkartanoon, sanoen: »Mene vain tuonne, Alli, kyllä minä tulen perästä.»
Alli lähestyi ja tervehti ensinnä sotamiehiä. Hän katseli nopeasti ja tutkivasti heidän joukkoansa ja kysyi: »Missä on kuningas?»
Ja ikäänkuin kaiku kuului monesta suusta: »Kuningas!»
Tyttö viittasi portaikon päältä välkkyviä kilpiä ja katolla häilyvää lippua. »Hän on kaiketi tuolla?» sanoi hän. »Minun pitää päästä hänen luoksensa.» Ja hän koetti asiastansa varmana raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kohtapa hänet kuitenkin pysäytti Miihkali, joka nyt oli häntä lähinnä:
»Kuinka voitte luullakaan kuninkaan olevan täällä?»
»Missäpä hän olisi, ell'ei omien miestensä luona? Ovathan nämä kuninkaan miehiä. Jospa olisin löytänyt teidät ennen! Mutta nyt minun pitää mennä kuninkaan luo.»
»Kuningas on kaukana täältä, poissa vieraassa maassa.»
Allista, joka oli tullut kaukaa pohjoisesta eikä pitänyt muusta lukua kuin maan hädästä, kuului tuo vastaus uskomattomalta, ihan käsittämättömältä. Eikö oma maa ja kansa nyt ollut suuressa hädässä, eikö kuninkaalla ollut täällä kyllin kyllä tehtävää, ja hänkö, tuo hyvä kuningas, oli nyt poissa, muiden kansojen luona, joilla ei ollut mitään tekemistä Suomen hädän kanssa!
»Poissako?» sanoi tyttö. »Se ei ole mahdollista! Missäpä häntä nyt paremmin tarvittaisiin kuin Suomessa? Mutta tosiaankin», lisäsi hän, toiseen suuntaan ajatellen, »ettehän te täkäläiset sitä tiedä. Te ette ole nähneet, miten paljo verta on vuotanut; te ette ole nähneet, miten paljo kyyneliä on tulvinut; te olette täällä lännen puolella, kaukana Venäjän rajoista, ja teillä on uskollinen ja urhoollinen sotajoukko turvananne, mutta meillä sitä ei ole. Meillä ei ole mitään apua. Kaikki on hukassa, ell'ei kuningas saa tietää kaikkea.»
»Mitä te sitte tahdotte häneltä, jalo neiti?» kysyi kirkkoherra.
»Apua! apua! Viholliset iskevät meihin kuin petolinnut. Monesta, monesta sadasta pääsin minä yksin pakoon.»
»Jos kaikki muut ovat surmatut, niin eihän kuningaskaan voi enää auttaa», vastasi kirkkoherra, enemmän vain jotakin edes sanoakseen kuin lohduttaakseen.
»Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta äitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset, jotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen maahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.»
Niiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka ei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua. Eikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään apua kuninkaalta.
Ainoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut: »Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa vieraassa maassa.»
Se oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja jonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä etelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta täytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän viimein kysyi: »Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee hänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin täällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on Suomessa kuninkaan sijassa?»
»Kelvoton piru! Kavaltaja!» kuului sotamiesjoukosta.
Alli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: »Se ei ole totta! Kuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen pitää kuulla minua.»
Silloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: »Sanoa ajatuksensa sille miehelle tai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä lämmittääkseen niillä ilman viileyttä.»
Alli katsoi häneen kummastellen: »Mitä te tarkotatte?»
»Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä koskaan vakuutetuksi.»
»Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?»
»Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä jo on, ja se on perin vähän.»
Mutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti: »Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse puolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen vallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan vain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.»
Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:
»Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas on poissa vieraassa maassa.»
Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta pakahtumaisillaan: »Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää niitä.»
Hän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi häntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä kerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään, vaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka kaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli ollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan tavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää täyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä sorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne, jossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki käynyt! Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää kättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.