VII.
Huimapää.
Kaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka riensi esille.
»Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?» kysyi hän. »Ettekö tiedä, missä
Antero on?»
»Antero?» virkkoivat miehet.
»Niin, juuri Antero. Huimapää Hämeenkyröstä, köyhä, vaan reipas, repaleinen, vaan pelottomampi kuin kukaan.»
Nuorukainen juoksi joukosta esiin. »Tässä minä olen, äiti!» vastasi hän.
»No hyvä toki, että vielä olet elossa!» riemuitsi Iikka. »Minä jo olen itkenyt monet kerrat ja luullut sinun kuolleen.»
»Jopa vähällä olinkin kuolla», vastasi Antero ja katseli niin huolettomasti ympärilleen, kuin ne vaarat, joita oli kokenut, eivät olisi lainkaan koskeneet häneen. Mutta nyt hän sai muuta ajattelemista, sillä aivan arvaamatta ja mitään sanomatta otti Elias häntä niskasta kiinni. Kapteeni oli kovakourainen mies eikä juuri hellävaroin pidellyt nyt Anteroa, kun pudistellen sanoi:
»Niin, mutta etpä kuitenkaan kuollut, lurjus!»
Antero ponnisteli ja pääsi viimein irti. »No, no, mitä nyt, herra, kun tuolla lailla alatte?» kysyi hän ja vältteli Eliaksen kouria, ett'ei uudestaan joutuisi kiinni.
»Vai etkö tiedä, mitä tarkotan?» kysyi Elias, aikoen uudestaan kouria Anteroa. »Et kaiketi myöskään muista, että minä lupasin sinulle selkään, ell'et ole ihmisiksi. Muistatko?»
»Miksipä en sitä muistaisi?» vastasi Antero huolettomasti.
»Hyvä, että edes sen muistat», jatkoi Elias; »sinä myöskin tiedät, että minä pidän sanani, ja mitä säästät, sen edestäsi löydät. Mitä kauemmin odotat, sitä suuremmaksi kasvavat korot. Valitse nyt itse, milloin selkääsi tahdot.»
Antero koetti kierrellä ja sanoi: »Koska minun pitää saada selkääni, niin olkoon menneeksi, mutta eipä kapteenin pitäisi kuitenkaan kuluttaa kruunun kalliita keppejä miehen selkään, joka ei sitä kunniaa ansaitse.»
Mutta Iikka ei ollut yhtä maltillinen. Puoli tukahtuneella äänellä kysyi hän: »Mitäs se poika sitte on tehnyt, koska häntä pitää niin kurittaa?»
»Niin, sanopas itse, mitä olet tehnyt, ja ilmoita äidillesi, millainen poika hänellä on!» käski Elias.
Antero ei hätäillyt, vaan vastasi levollisesti: »Tigerstedt käski minua menemään niiden kanssa, jotka läksivät Orimattilaan hankkimaan kruunulle uusia hevosia; minun piti näyttää heille tietä ja auttaa muutenkin, miten osasin. Mutta mitäs siellä Orimattilassa oli? Ei enempää kuin minun tyhjässä kädessäni, paitsi muutamia konia, joista ei mihinkään ollut.»
»Vain niin», keskeytti Elias, »suitset ehkä eivät myöskään kelvanneet mihinkään, arvaan minä. Sinä niitä veit muutamia, mutta jok'ainoasta saat riittävän palkan.»
»Poika, poika, oletko varastanut kruunun suitsia?»
Hätäilemättä vastasi Antero: »Meidänhän piti millä lailla hyvänsä hankkia hevosia armeijalle, vaan Orimattilassa ei ollut, ne kun oli sieltä jo ennen otettu niinkuin kaikkialta muualtakin. Venäläisillä yksin oli hevosia ja sinne minä läksin, mutta mitenkä minä olisin voinut taluttaa kasakkain rajuja hevosia paljaasta turvasta; tarvitsin minä suitsia yhtä hyvin kuin muutkin.»
Elias tunsi Anteroa ainoastaan tuosta Orimattilan matkasta sekä nuorukaisen yleensä huononlaisesta maineesta. Hän sentähden heti päätti, että koko tuo vaellus venäläisten leiriin oli vain turhaa jaaritusta, ja sanoi vihastuen: »Nyt valehtelet, vekkuli; mutta maltahan, kyllä me sinusta ajamme pois koiruuden!»
Antero astui muutaman askeleen taapäin, päästäksensä turvaan Eliaksen kourilta, avasi paitansa kauluksen ja veti poveltaan esiin hienotekoiset suitset, joissa riippui hopeakello. Ne olivat riippuneet hänellä kaulassa ikäänkuin kalliina muistomerkkinä; nyt hän otti vitjat ja kellon käteensä ja ojensi ne Eliakselle.
»Tämän minä otin kasakalta», sanoi hän. »Se oli heidän paraalla hevosellaan, joka oli kenraalin ratsu.»
Elias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi. »Nämä ovat venäläiset suitset», sanoi hän. »Kellossa on venäläinen kirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?»
Antero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin lapsi. »Kuulkaas, miten se helisee!» sanoi hän, huomaamatta mitään muuta.
»Mistä sinä ne sait?» kysyi taas Elias.
Antero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän sanoi: »Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä alas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän hevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä helppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko seitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin toisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt suomalaisten leirissä.»
»Saitko sinä siis hevosia?»
»Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.»
»No, kuinkas sitte viimein kävi?»
Antero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta vastasi kuitenkin: »Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia, onnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli minulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja vinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.»
»Ja sinäkö myös?»
»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut kiinni.»
»Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois», riemuitsi Iikka, kun rakas poika seisoi edessä ilmi elävänä.
»Äläpäs luule olevan niinkään helpon päästä, kun kerran joutuu venäläisten kynsiin», mutisi Antero ikäänkuin häpeissään, että oli antautunut kiinni. »He tarvitsivat minua ja sentähden minua ei heti hirtetty. Kolmekymmentä miestä läksi Pyhtäältä Ruotsin Pyhtäälle eivätkä he malttaneet kiertää ympäri maantietä myöten, vaan minun muka piti opastaa heidät koskien ohitse. Me olimme kaikki samassa lautassa, mutta niistä kolmestakymmenestä miehestä ei ole elossa muita kuin yksi. Minä vein heidät kosken kuohuihin ja sinne he jäivät. Hei pois tieltä kaikki, joita ei pidä olla olemassa!» huusi nuorukainen hurjasti ja viuhtoi käsillään, niinkuin olisi tahtonut taistella koko maailman kanssa.
Mutta kirkkoherra ei uskonut olevan luottamista Anteron sanoihin. Totuus on harvoin pyhä mieronkiertäjille. Sentähden hän epäillen kysyi: »Jos veit venäläiset koskeen, niin tottahan itsekin sinne jouduit, mutta mitenkä et sinä kuollut niinkuin muut?»
»Siinä, johon suvanto loppuu, on kiviä vedenpinnassa. Minä hyppäsin niille ja potkasin veneen edelleen koskeen. Pyörre sen tempasi ja nyt ovat kaikki pohjassa. Ei Antero ole muita huonompi, hän surmasi kolmekymmentä miestä yht'aikaa! Ken ei usko, saa mennä onkimaan venäläisten ruumiita. Eivät lohet vielä ole ehtineet kaikkia syödä.»
Tämän sanottuaan poika otti hatun päästään ja alkoi heitellä sitä ilmaan.
»Herranen aika, miten suuri reikä sinulla on päässä, poikaseni!» huusi Iikka, huomaten pojan päässä paikan, jossa verinen tukka törrötti avonaisen haavan ympärillä. »Kyllähän minä jo arvasin, että jotakin oli tapahtunut. Olipa hyvä, että tulit, niin saan minä auttaa sinua. Mutta täällä emme enää saa viipyä, sillä hevosta jo odotetaan. Tule pois minun kanssani.» Ja Iikka yritti lähteä, mutta Anterolla ei näyttänyt olevan halua lähteä hänen kanssansa.
»Vähäpä tästä naarmusta lukua. Eihän siitä enää verta juokse; kohtahan se jo paranee.»
»Mistä sait reiän päähäsi?» kysyi Elias.
»Sieltä se tuli kosken terävistä kivistä, kun hengen edestä ponnistelin maalle.»
»Entä hevoset, jotka otit ensi yönä, annoitko ne takaisin?»
»Sinnehän ne minulta jäivät Pyhtään metsään, mutta en tiedä, miten niille sitte on käynyt.»
»Hm», sanoi Elias, »vastoin sääntöä tosin on karata palveluksesta ja varastaa kruunun suitsia. Sinun olisi edes pitänyt sanoa, mihin aioit mennä; mutta kuin otit seitsemän hevosta ja sitä paitsi surmasit kolmekymmentä miestä yhdellä iskulla, niin pitäähän sinun siitä saada palkinto, ja sentähden voit päästä selkäsaunasta ja saada sen sijaan kiitosta. Mutta annapa nyt olla viimeinen kerta varastaa omalta väeltä.»
Antero leikki huolettomasti venäläisellä leikkikalullaan, mutta Iikka sieppasi häntä käsivarresta, sanoen: »Lähde nyt pois!»
»Annahan minun olla täällä muiden kanssa», pyyteli nuorukainen, hänen mielestään kun ei ollut yhtään kiirettä.
»Vai niin, vai et sinä huoli lähteä minun kanssani!» sanoi Iikka. »Minä olen etsinyt sinua puolen maailmaa, kysellyt sinua Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt et sinä lähde pois, vaikka tiedät, ett'en minä saa viipyä hevosen tähden.»
»Eihän teillä ole minulle tilaakaan kärrissä», sanoi Antero kierrellen, haluton kun oli lähtemään, vaikka kuitenkin mieli teki vanhan tavan mukaan vielä tottelemaan äitiä, häntä ainoata, joka vielä huoli hänestä ja jolle hän ainiaan oli ainoa poika. Iikka puolestaan olisi mielellään mennyt vaikka kuolemaan pojan edestä, vaan oli nyt taipumaton ja sanoi jyrkästi:
»Älä ollenkaan kiertele. Ikäänkuin et voisi istua pohjalla, kun vielä jäsenesi ovat niin pehmeät ja notkeat. Ei sinun tarvitsekaan seurata minua etemmäksi kuin Karkkuun. Sieltä saatat palata sotaväkeen, vaan nyt lähdet vain mukaan.»
Kaikki muut odottelivat vaieten tämän pikku riidan päätöstä, jota kesti äidin ja pojan välillä. Antero seisoi vielä epätietoisena, sillä sen lisäksi, että hän mielellään olisi viipynyt täällä toisten luona, häntä myöskin vähän harmitti antaa perää kuin pikku lapsi, vieläpä kaikkien miesten läsnäollessa. Rakkaus äitiin kuitenkin vaikutti ja näytti jo olevan aivan voittamassa, kun ääni kuului miesjoukosta sanovan:
»Katsotaanpas, eikö hamevalta vain voita!»
»Hamevalta!» tiuskasi Iikka, varsin hyvin ymmärtäen mitä sillä tarkotettiin. »Olisikohan ehkä vahingoksi pojalle totella ja seurata minua? Taikka olisitteko te liian hyvä tottelemaan äitiänne, vanha koni? Ettekö luule minun tuntevan teitä, Ylikylän Arppi, tai tietävän, millainen mies te olette. Mutta samapa sekin; mutta kuka teidät synnytti ja kasvatti, ell'ei äitinne, kuka pesi teidän rääsyjänne ja opetti teille ihmistapoja, ell'ei äitinne, kuka vei teidät kirkkoon ja kuka hankki teille vaimon, ell'ei juuri oma äitinne?»
Iikan riitakumppani ilmestyi nyt miesten ensi riviin. Hänen lyhyt, kuivannäköinen vartalonsa oikasihe riemuiten suoremmaksi ja ajelemattomat kasvot, joissa oli selviä sekä tupakan että viinan merkkejä, irvistelivät tyytyväisesti, kun hän vastasi: »Vaimo olisi kyllä voinut olla saamattakin, hänet minä antaisin kelle hyvänsä.»
Miehet nauroivat, vaan Iikka kiivastui yhä enemmän. »Sen kyllä uskon», tiuskasi hän, »sillä silloin saisitte te vallita viinapulloa niinkuin kuningas valtakuntaansa. Mutta kukapa teidät sitte korjaisi kotiin maantieltä? Kuka pistäisi teidät salvan taakse markkinapäiviksi, niin ett'ei teidän tarvitse muiden juoppojen kanssa saada selkäänne raastuvan pihassa? Kuka tulisi väliin ja pelastaisi henkenne, kun tappelette Alikylän miesten kanssa ja ne ovat vähällä piestä teidät hengiltä? Jokohan sen mies tekisi? Eipä suinkaan; miehet kyllä pysyvät kaukana, mutta vaimo se juuri on tehnyt ja tekee, että vielä olette edes semmoinenkaan, kuin nyt olette.»
Arppi seisoi aivan ällistyksissään tuosta saarnasta, jos he vain olisivat sattuneet olemaan kahden kesken, niin olisi Arppi kyllä selvittänyt asiat kerrassaan, mutta tässä nyt ei sopinut ruveta Iikkaa ojentelemaan. Sentähden hän kerran henkäsi syvään ja sanoi vieläkin huoahtaen: »Ohhoi, helpompi on tukkia korvansa räiskyvältä näreeltä kuin akan sähisevältä kieleltä.»
Mutta toiset miehet eivät näyttäneet aikovan niin vähällä päästää Iikkaa voitolle, sillä joku sanoi uhitellen:
»Luetelkaapa, Iikka, kymmenen miestä, joiden kanssa ette olisi ollut riidassa!»
Vaan Iikkakin oli jo saanut riidasta kylläkseen; hän vastasi kartellen ja lempeämmällä äänellä: »Te ette ainakaan tule niiden lukuun, jos ette jätä minua rauhaan.»
Herrat olivat seisoneet erillään neuvottelemassa, mutta kun riidasta ei ruvennut loppua tulemaankaan, astui kirkkoherra esiin ja huusi: »Hiljaa! Ettekö häpeä riidellä täällä vieraassa talossa?
Väkijoukko oli vaiti, mutta Antero sanoi äidilleen: »Tulkaa pois, äiti, minä tulen teidän kanssanne. Ei täällä niin erinomaista ole, että kannattaisi itkeä erotessa.»
Nyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: »Ei ainoakaan saa lähteä pois joukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie armeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.»
Vaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa heti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: »Minun täytyy lähteä, vaan jää sinä muiden luo.»
»Noidenko, jotka pilkkaavat teitä ja minua?»
»No, mene nyt vain, kyllä minä sinut aina löydän.»
Antero heilautti päätään, niin että tukka löyhähti, ja sanoi: »No niin, voipihan tuota olla miten hyvänsä aina aikanansa.» Ja hän juoksi pois ja toi pian hevosen. Iikka sill'aikaa meni matkakumppaninsa luo, joka yhä vielä istui maassa, pää käden nojassa. Iikka pudisteli häntä vähän, kunnes tyttö aukasi silmänsä.
Alli nousi ylös, vaan horjui. »Minä olen niin kipeä», sanoi hän, »Koko maailma pyörii silmissäni; en minä jaksa seisoa.»
Iikka neuvoi häntä jäämään, mutta viimeiset voimansa ponnistaen vastasi tyttö: »Tänne minä en huoli jäädä, täällä ei minulla ole mitään tekemistä.»
Molemmat naiset nousivat kärreihin ja läksivät ajaa rämistämään Karkkua kohti.