XIII.
Luotien valanta.
Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle, niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin jonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?
Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»
Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan Asmaloksi.»
»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.
Tahdotteko auttaa minua?»
»Tahdon.»
He menivät pajaan.
»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön? Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko sairas?»
»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»
Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä. Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:
»Teillä on vahva ja vakava käsi.»
»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»
»Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?»
»Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.»
»Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.»
»Niinkuin kaikki karjalaiset.»
»Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme yhdessä kaikki valmiiksi.»
Miihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki katseli hänen kalpeata muotoaan. »Te olette ollut sairaana, arvaan minä. He, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut heistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä ulos maailmaan.»
»Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä kaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui ett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.»
»Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä tiellä voi olla paljo vaaroja.»
»Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en ole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä minusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen kulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee mieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni turva.»
Hän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon. Liekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi hän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen vieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi takomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:
»Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa paukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?»
»Itselleni minä sitä taoskelen.» Mutta samalla hän kuitenkin pisti veitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.
»Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?»
»En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän, mitä ajattelen ja tahdon».
Miihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: »Se ei liene teiltä täyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei ole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä kansamme.»
»Enkö saa?» sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. »Tiehän on auki kaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole niin korkea vuori, että se voisi minua estää.»
»Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä löydätte; ottakaa vaari varotuksestani.»
Alli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin sanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt vaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä; sentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin suruisuutta:
»Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa, silloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet istumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja omatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa rauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on riistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen nainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta, ettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri välttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä. Te ette varmaankaan käsitä, mitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja onnettomalle kärsiväiselle.»
»Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan kasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan vaaroja?»
»Kotimaani miesten turvissa ei vaara voi olla minua lähempänä kuin minun yksin ja turvatonna tänne tullessani.»
»Älkää toivoko apua tuolta ponnettomalta, urhotöihin kykenemättömältä päälliköltä.»
»En minä voi olla toivomatta.»
»Mitäpä luulette hänen uskaltavan tehdä teidän hyväksenne, hänen, joka ei uskalla nähdä vihollisen miekkaa, vaikka olisi puolustettava maata ja kuningasta? Jääkää te tänne ja antakaa minun puhua puolestanne.»
Alli katsoi Miihkalia suoraan silmiin ja vastasi vakavasti: »Te ette ole mikään sankari, vaikka siltä näytätte. Kun saatte puhutuksi väelle ja sanotuksi, mitä teillä on sanottavaa, niin palaatte tänne takaisin. Ken tahtoo sulkea naiselta tietä sentähden, ett'ei hänellä ole miestä matkassansa, hän ei myöskään kelpaa puhumaan naisen puolesta.»
»Eipä olekaan niin. Minä menen muiden kanssa perille asti, ja minä kyllä ajan asianne, jos tahdotte.»
»Ehkä tosiaan nyt ajattelettekin, niinkuin puhutte, mutta niin kauan kun sydämeni tykkii, en minä jätä elintehtävääni toisen käsiin.»
Miihkali loukkautui, vaan kysyi kuitenkin: »Jos lupaan ja vannon, ettekö sittekään usko minun sitä suorittavan, niinkuin se olisi oma asiani?»
Alli pudisti päätänsä. »Jos naisella on omia lapsia, hän ei pistä toisen lasta niin syvälle poveensa, ett'eivät jalat jäisi riippumaan; kun päällikkö tyytymättömänä kääntää pois korvansa, päästäkseen kuulemasta teidän sanojanne, niin te peräydytte ja luulette, ett'ei voida mitään tehdä, sillä teillä on muuta ajateltavana.»
»Älkää syöksykö näihin vaaroihin, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä etelämmäksi ehditte», sanoi Miihkali melkein rukoillen. »Teidän tahtonne on luja ja hyvä, mutta te olette kuitenkin ainoastaan nainen, niinkuin linnunpoika palavassa hongassa. Te ette saa, mitä uskotte ja toivotte.»
»Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut», vastasi Alli, suruissaan kumartuen työhönsä, »mutta turhahan on ajatella vaaroja, joita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun tieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät varjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin vähäinen! Jospa olisin mies!
Miihkali hymyili. »Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?» kysyi hän.
»Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset miehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me taisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden kasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia. Surkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan meiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me, niinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa ja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita lyödään.»
»Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?»
»Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani ja maatani!»
Ihmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: »Te olette onnellinen tuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.»
Mutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan ja puhui: »Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei löydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä. Kiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan veristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja sisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin monta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan, niinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.»
Kaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä todistivat hänen puhuvan totta.
»Mikä ihme pelasti teidät yksin?» kysyi Miihkali viimein.
»Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin olin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä, kun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta. Vavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden seiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta sitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette tiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden vieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat tiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin kuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!»
Miihkali oli vahvaluontoinen mies, mutta nyt seisoi hän kalpeana ja äänikin kuului levottomalta, kun hän kysyi: »Luuletteko heidän vielä elävän?»
»Kyllä he elävät, heidät säästetään vietäväksi orjuuteen Venäjälle, ell'emme me heitä pelasta.»
»Minä mielelläni auttaisin teitä, mutta minä en lupaa suuria töitä. Millaisena nyt seison edessänne, sellaiseksi olette minut ainiaan huomaava vast'edeskin. Teidän ei pidä koskaan sanoa: Suuret olivat sananne vaan vähänpä teitte. Nyt kuitenkin lupaan: Me koetamme.»
Sanoja oli syntymäisillään Allin huulille, mutta ne kuolivat pois, sillä iloisia torven ääniä kaikui kaukaa. Työ lakkasi pajassa, kaikki kuuntelivat.
»Nostoväki tulee!» virkkoi Miihkali iloisesti.
Nyt oli koko kylä liikkeessä; kaikki, jotka vain suinkin kykenivät, riensivät katsomaan tulijoita.
Miihkali astui joukkoa vastaan ja kysyi: »Mitä kuuluu?»
Israel Peldan, Ilmajoen kirkkoherran toinen poika ja äsken kootun joukon johtaja, tuli esiin ja vastasi kaikkein puolesta: »Ei mitään pahaa».
Peldanit ja Härkmanit olivat ylioppilas-kumppaneita ja hyviä ystäviä. Nyt olivat he niinkuin kaikki muutkin lähteneet Turun yliopistosta taistelemaan ja maata puolustamaan. Pitkä aika oli jo kulunut heidän eroamisestaan ja nyt oli jälleennäkemisen ilo sitä suurempi. Yksityiseen puheluun ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, suurempi yleinen asia sysäsi syrjään kaiken muun, ja Peldan ensiksi kertoi, miten mielellään miehet olivat seuranneet häntä.
»Hyvä, mutta mitenkä tulette toimeen aseiden puolesta?» kysyi Miihkali, tarkastaen katsellessaan äsken tulleita.
»Aseet ovat semmoiset kuin ovat, mutta jos kerran löydämme venäläiset, niin löydämme kyllä myöskin heidän aseensa», vastasi eräs reipas nostonuorukainen.
»Sinä olet viisas poika. Olemmepa sentään mekin muistelleet teitä ja parasta lienee heti ruveta antamaan, mitä meillä on.»
Nuoret sotilaat riemuitsivat ja Peldan huusi kaikkein kuullen: »Mehän pääsemme herroiksi taisteluun! Vetäkää mekot yllenne, pojat, ja varustautukaa, miehet! Hävetä saamme, ell'emme vapauta maata ja pelasta naisiamme, jotka ovat hankkineet meille kaikki nämä.»
»Hurratkaamme kaikille kauneille tytöille!» huusi Yrjö ja väki yhtyi iloiseen »eläköön!»-huutoon.
»Hurratkaa vaimoillekin!» jatkoi hän leikillisesti.
»Eläkööt ämmät!» riemuitsi väkijoukko.
»Eläköön kuningas!» Ja taas vastasi valtava kaiku: »Eläköön!»
»Kyllä he nyt seisovat tässä nuorina ja reippaina, mutta montakohan heistä kerran palaa?» huokasi eräs vanha talonpojan vaimo. Hänen vierestään vastasi harmaapartainen mies tyytymättömästi: »Se on huonoa luvunlaskua; kysykää ennemmin: kuinkahan monta vihollista te ehditte kaataa, ennenkuin seuraatte heitä hautaan? Taikka vielä paremmin: Kuinka kauan meidän pitää taistella, ennenkuin rauha tulee maahan?»