XIV.
Lähtö.
Naiset itkivät ja muuan vaimo nyyhkytti: »Minä en uskalla ajatellakaan kaikkia vaivoja ja vaaroja, joihin nämä miehet menevät. Kova on tuo sotilaan elämä».
»No, tepä olettekin ensimäinen, joka niin sanotte!» virkkoi Yrjö ilosta kummastellen. »Sotilaan elämä on juuri kaikkein hauskinta tässä maailmassa.»
»Meihin luottaa kuningas ja maa ja kaikki kauniit tytöt», jatkoi hän vähän ajan perästä. »Minä jo ammoin tekasin laulun, miten hauska on sotamiehenä olo, ja nyt minä laulan sen:
Me kruunatun kuninkaan käskyä vain kuulemme
Ja suuriksi herroiksi itseämme luulemme.
Meill' puku on korea ja kivääri kirkas,
Ei sotilas ikänä vaiheta virkaans',
Me marssimme eteen ja soitamme vaan
La la la la laa!
Jos sota ja vaara on uhkaamassa rajalle,
Niin ryntäämme vastaan ja lyömme kaikki hajalle.
Me kiitämme kunnialla sitä, joka kaatuu,
Ja juomme sen muistoksi, kun voitto on saatu,
Me käännymme kotiin ja laulamme vaan
La la la la laa!
Eikö kaikki ole yhtä totta kuin että seisomme tässä? Vai onko ainoatakaan miestä, joka ei mielellään seuraisi meitä sotaan?»
»Paras olla hiiren haukottelematta, kun kissa istuu vaanimassa», vastasi nauraen eräs nuorukainen nostoväen joukosta.
»Niinpä niin», sanoi Miihkali, »taisteluun me lähdemme eikä enää ole monta hetkeä jälellä. Käyttäkäämme siis tätä viime hetkeä pyytääksemme Jumalan siunausta sekä lähtijöille että tänne jääville.»
Ne sanat olivat tervetulleet kaikille ja lyhykäinen jumalanpalvelus alkoi. Ajan tukaluudesta ja surusta kaikki mielellään kääntyivät rukoillen voittojen Herran puoleen, ja lopuksi veisattiin virsi. Kun sekin loppui, jäivät kaikki hetkiseksi vaiti, pysyen liikkumatta paikoillaan.
Vaan äkisti kuului taaempaa kiivasta melua. Antero ja eräs Pitkä Pekka äsken tulleesta nostoväestä tappeli siellä kaikin voimin, ja lähimmät ihmiset keräytyivät kohta piiriin tappelijain ympärille, paremmin nähdäkseen, kumpiko heistä oli voittava. Vielä ei ollut voitosta vähintäkään tietoa. Pekka oli pitkä ja harteva mies ja seisoi siinä kuin jättiläishonka, Antero oli vähän lyhempi ja hoikka, vaan sukkela ja notkea kuin ankerias. Pekalla oli vasemmassa kädessä vanha miekka ja oikealla nyrkillään koetti hän torjua vastustajaansa pysymään etempänä, vaan Antero yhä kiivaammin työntäytyi päälle. Pekka viimein viskasi miekan kauas pois ja tavoitteli molemmilla nyrkeillään kuin vahvoilla moukareilla Anteroa päähän ja rintaan, mutta nuorukainen kierteli aina pois tieltä ja syöksyi ehtimiseen päälle, saadakseen vastustajansa kaatumaan.
Viimein myöskin Peldan ja Härkman-veljekset tunkeutuivat katsomaan, mitä siellä meluttiin, ja Miihkali huusi:
»Oletteko hulluna, miehet? Ikäänkuin meillä ei nyt olisi muuta ajattelemista kuin tappaa toisiamme!»
Turha vaiva hänen puheensa.
»Kyllä minä opetan sinut huomaamaan, mikä on sinun, mikä minun!» huusi
Pekka.
»Miekka ei ole paremmin teidän kuin minunkaan!» tiuskui Antero vastaan
ja hyökkäsi maltittomasti päälle. Pekka horjahti, vaan ei kaatunut.
Lujasti otti hän Anteroa kiinni niskasta ja vasemmasta olkapäästä.
Kaikki katsojat huomasivat tappelun piankin loppuvan. Vaan silloin
Miihkali riensi väliin ja erotti heidät.
»Oletteko hullut!» sanoi hän vielä kerran heille, kun he äkeissään ja kiukusta punaisina tuskin väkivoimallakaan pysyivät erillään.
»Antero se alkoi», sanoi viimein Pekka.
»Miksikä hän sitte varasti miekan?» vastusteli Antero puolestaan.
»Ei se ollut paremmin hänen kuin minunkaan. Se oli pajassa ja sieltä minä sen otin», vastasi Pekka.
»Pekalla on sekä viikate että puukko, vaan minulla ei ole mitään, ja niin kauan kun mies ei ole lupautunut paholaiselle, niin onpa toki mahdoton mennä sotaan paljain kynsin. Hän sanoo minua repalehtijaksi eikä kuitenkaan suo minulle edes tuota vanhaa miekkaakaan, että sen avulla saisin vähän ruutia ja viitan venäläiseltä.»
»Pitäköön Pekka miekkansa, sinä saat toisen», sanoi Miihkali lohduttaen.
Antero seisoi, kuin olisi puusta pudonnut, ja äänikin vapisi hänen vastatessaan: »Vai niin, vai niin». Masentuneena kävi hän istumaan ja peitti kasvonsa, vaan laski sitte kuitenkin kätensä painumaan alas ja sanoi murheissaan: »Niinpähän on, ett'ei köyhällä ole muuta puolustusta kuin Jumala, mutta tuskinpa hänkään kuullee, kun nyt huudan: anna minulle miekka!»
Ihmiset sanelivat kuka mitäkin. Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron surua ja sanoi: »Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään, jolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.»
»Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä», virkkoi vieressä seisova mummo, »ja parempia on paremmin pidettäväkin.»
Antero katsoa tuijotti mummoon. »Kylläpähän kerran vielä tulen yhtä hyväksi kuin muutkin», sanoi hän, »ja silloin on teidän paras varoa itseänne.»
Herrat, Peldan ja Härkmanit, olivat tällä välin kuiskaillen neuvotelleet, ja nyt astui Peldan Anteron eteen, päästi miekkansa vyöstään ja ojensi sen Anterolle sanoen:
»Ken on surmannut kolmekymmentä vihollista yht'aikaa, hänen ei tarvitse mennä aseetonna taisteluun. Kas, tästä saat hyvän miekan, vaan käytäkin sitä kunnialla.»
Antero otti hitaasti aseen. Ponsi oli korea ja hyvä, se näytti herrasmiekalta. Mutta nuorukainen ei ollut uskoa silmiään. Hän veti terän puolitiehen pois tupesta; se oli kirkas ja terävä; häntä ei ollut petetty. Hän katsoi katsomistaan, hypähti sitte nopeasti Peldanin luo, nosti hänen nuttunsa helman huulilleen, heilutti ilosta huutaen asetta päänsä ympäri ja juoksi tiehensä.
Ihmiset katselivat ääneti hänen jälkeensä ja muuan sanoi naapurilleen:
»Nyt hän niin ilostui, ett'ei osannut enää puhuakaan.»
Mutta aika kului ja Miihkalin ääni kuului taas kehottavan: »Asettakaa kuormat riviin ja hevoset liikkeelle, meidän pitää joutua matkaan!»
Väki totteli ja jokainen suoritti, mitä vielä oli tekemättä.
Miihkali ja Yrjö menivät yhdessä pajaan kokoomaan sieltä vielä viimeisetkin aseet. Siellä oli muiden muassa äsken hiottu, kirkas miekka. Yrjö vetäsi sen tupesta, käänteli sitä ja sanoi:
»Tämän miekan takaan minä tunkeutuvan vaikka seitsenkertaisen kilven läpi.»
Miihkali katseli sen välkyntää. »Annas se minulle, veljeni. Minä otan sen ainiaaksi.»
»Sinäkö, rauhan mies? Mitä sinä teet miekalla?»
»Minä aion lähteä taisteluun.»
»Mutta silloinhan teet vastoin isäsi tahtoa ja se on synti.»
»Eikö sitte ole synti jättää äitini auttamatta häntä hädässään?»
»Äitisikö?»
»Eikö Suomi ole minun äitini ja eikö se ole hädässä?»
»On todella.» Yrjö aikoi lähteä, mutta Miihkali pyysi:
»Odota vielä vähän, Yrjö, ja sano, onko synti mennä sotaan ja puolustaa isänmaatansa vastoin isänsä tahtoa?»
»Tehdä vastoin isänsä tahtoa on synti, vaan olla puolustamatta isänmaatansa on synti ja häpeä. Siispä et pääse mitenkään syntiä tekemättä, ja sinun on vain valittava joko kunnia tai häpeä.»
Tuli välähti Miihkalin silmistä. »Tuo ei ollut huonosti sanottu, Yrjö.»
»Niinpä on sinun paras tehdä sen mukaan», vastasi hän, ojentaen veljelleen miekan ja lähtien pois pajasta. Miihkali veti taas miekan tupesta katsellakseen sitä, ja monta ajatusta liikkui hänen mielessänsä.
Hänen siinä seisoessaan tuli Elina ja sanoi surun ja ilon sekaisella äänellä:
»No, täältähän sinut viimeinkin löydän.»
Miihkali katsahti ylös. »Niin, lyhyeksi hetkeksi», vastasi hän. Älä odota minua pian takaisin. Minun on vaikea luopua korkeimmasta pyrinnöstäni.»
»Taistelu ja sotilaan elämä ei ole korkein Miihkali.»
»Ei ole korkeampaa kuin vapauttaa isänmaansa tai kuolla sen edestä.»
Elina katsoi häntä kummastellen. Tosinhan Miihkali oli näinä päivinä monestikin näyttänyt hänestä hyvin muuttuneelta, mutta ei koskaan semmoiselta kuin nyt. Seisoihan hän tuossa aivan ilmi tulena.
»Miten silmäsi noin liekitsevät!» sanoi hän. »Miksi minua noin katselet?»
Miihkali seisoi aivan liikahtamatta, vaan kuitenkin näkyi niin selvästi hänessä elävä ja kuohuva voima, kun hän vastasi:
»Taistelun ikävä se tuo liekkiä sydämeeni ja silmiini, ja silmäni vain sanovat, mitä mieleni ajattelee.»
»Mitäs sinä sitte ajattelet?» kysyi Elina. »Minä en sinua ymmärrä.»
»Minä aion seurata muita taisteluun ja pysyä siellä niin kauan, kun sotaa kestää.»
Elinan ääni vapisi, kun hän sanoi: »Et sinä niin ajattele, Miihkali, sinä vain tahdot koetella minua.»
»En ollenkaan. Jos sinun sielusi olisi samanlaatuinen kuin minun, niin ymmärtäisit minua kyllä puhumattakin».
»Muista lupauksesi, muista valasi. Älä luovu korkeasta virastasi.»
»Tämmöisinä aikoina on ainoastaan yksi virka ja minä näen ainoastaan yhden tehtävän. Kaikki muu liitelee sumuna ohitseni, ja tuntoni sanoo minulle, että minä osaan vain tehdä sitä yhtä. Kaikkeen muuhun olen aivan kykenemätön.»
Elina pyyteli: »Miihkali, maa ja taivas huutavat ajan surkeutta ja kirousta, avuttomina, horjuvina ja nääntyvinä kuljeksivat ihmiset hävitetyssä isäinsä maassa ja turhaan etsivät tukea uupuvalle uskollensa, jotakin sädettä sytyttämään sammuvaa toivoa. Korota äänesi näille apua tarvitseville ja anna sanojesi levittää lohdutusta ja virvoitusta heidän sydämiinsä. Yhtä miekkaa enempi tai vähempi taistelussa ei vaikuta mitään, mutta joka sana, jonka sinä puhut Jumalan laupeudesta, putoaa siunauksen siemeneksi ihmisten epätoivoisiin mieliin ja tuottaa hedelmiä ajassa ja vielä haudan toisellakin puolella.»
Elinan sanat putoilivat kuin hehkuvat lyijypisarat hänen päällensä, mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa muuta kuin: »Älä pyytele minua jäämään, minun täytyy lähteä pois.»
Eipä Elina vielä myöntynyt. Hän rukoili, niinkuin elämästä ja kuolemasta taistelija rukoilee: »Sinä olet ainoa, joka vielä voit opettaa meitä luottamaan Jumalan hyvyyteen, sinä olet ainoa viimeinen lehti rauhan palmua; älä hylkää meitä!»
»Älä enää pyytele!» sanoi uudestaan Miihkali. »Minä olen lujatahtoinen mies, ja suurin syntini juuri on, ett'en ole tähän asti ollut luja täydellisesti. Mutta kun sydämeni kerran laajenee ja sykkii jostakin ajatuksesta, silloin sen levottomuutta ei mikään muu voi hillitä kuin tosi toiminta. Minä en saa rauhaa, maa huokailee jalkaini alla, minä kuulen Suomen valitukset, ja minusta tuntuu, kuin kuumia verikyyneleitä putoilisi sydämelleni ja polttaisi sitä.»
»Jumala olkoon sinulle armollinen!»
»Minun isäni teki sinulle väärin silloin, kun liitti sinun kohtalosi minuun.»
»Ja sinä teit väärin silloin, kun vannoit rakastavasi minua, vaikka et ole koskaan rakastanut.» Nyt oli siis Elina saanut sanotuksi, mitä hän oli viime aikoina niin monesti ajatellut.
»Kukapa tämmöisinä aikoina ajattelee rakkautta?» vastasi Miihkali.
Elina katsahti häneen ja siinä silmäyksessä oli koko elämä. Hän sanoi: »Minä olen rakastanut, Miihkali. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja kauemmin kuin vuoden tai kaksi, niin kauan kuin suinkin muistan taapäin. Sinä olet aina ollut minusta korkeinta ja parasta, mitä olen tiennyt, paitsi Herramme Jumala.»
Miihkali veti liikutettuna hänet luoksensa. »Rakastanhan minäkin sinua suuresti. Sinä olet minulle rakas, niinkuin nuoruuteni morsian voi olla, mutta minä en voi jäädä tänne, älä pyydäkään. Jos elän, kunnes voitamme, silloin saat minut tänne jälleen. Toivokaamme sitä päivää. Minä rakastan sinua todella sydämestäni, mutta nyt minun täytyy lähteä. Jää hyvästi pitkäksi ajaksi! Anna anteeksi, Elina, anna anteeksi! minä en voi tehdä toisin.»
Hän irtautui vaimostansa ja riensi pois, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: »Jos me emme voita, jos onnettomuus lähestyy tänne päin, niin koeta päästä isäni luo. Ota arkkunen kanssasi; siinä on myöskin kirje Gezeliukselle; minä jätän siinä sinut hänen huomaansa ja hän on sinua suojeleva.»
Mutta Elina ajatteli toisin. »Niin kauan kun vielä on kotimaa», sanoi hän, »en minä koskaan lähde vieraaseen maahan. Jos kerran minun kansani voi elää ja kuolla täällä, niin tottahan minäkin voin. Jää hyvästi: Jumala sinua varjelkoon!»
Kaksi suurta kyyneltä valahti pitkin Miihkalin poskia. Hän otti Elinaa käsistä, suuteli niitä kiivaasti ja riensi pois.
Torvet kaiuttivat lähdönmerkkiä. Kuormajono järjestyi yhä pitemmäksi; jo lähdettiin liikkeelle. Jäähyväisiä tehtiin siinä ainiaaksi, moni suru alkoi, pysyäkseen ainiaan suruna, milloinkaan iloksi muuttumatta; mutta maa tarvitsi kaikkien voimaa ja kaikki antoivat sen ilolla.
Jäähyväisten ottajain joukossa oli myöskin Iikka. Hän kiersi ehtimiseen käsivartensa poikansa kaulaan ja tahtoi lakkaamatta suudella häntä, mutta poika viimein koetti jo päästä erilleen. Se liikutti tuskaista äitiä niin, että hän viimein kovasti nyyhkyttäen alkoi lyödä hosua rakkaintansa.
»Sinä kelvoton poika!» torui hän, »etkö häpeä lähteä sanomatta äidillesi jäähyväisiä?»
Liikutettu oli Anterokin, mutta tahtoi kuitenkin mielellään lohduttaa. »Älkää itkekö, äiti; kunhan minä palaan, ei teidän tarvitsekaan enää olla huonoin kaikista.»
»Ei se kohta tapahdu.»
Antero puristi vielä kerran äitinsä kättä ja riensi pois miesjoukkoon, joka jo oli valmiina marssimaan. Hetkinen oli kolkkoa hiljaisuutta, vaan kohtapa miehet alkoivat sotalaulunsa lievittääkseen eron tuskaa sekä itselleen että niille, jotka jäljelle jäivät.
Ylös te, hurskaat sankarit, nouskaa!
Huutaa meille synnyinmaa.
Taivas ja maa ovat veriruskeat!
Huokaavat perheet tuskissa.
Vihamiesten joukko päällemme karkaa,
Kelvoton sodasta pakenee arka,
Jättää aseens', saaliins', henkens',
Vihamies voittaa, viepi tiehens'.
Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus!
Herätkää ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Aika on tullut, päivä nyt koittaa,
Voiton päivä jo kimaltaa.
Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!
Ah, kuinka taistelu himartaa!
Rohkealla mielellä astukaa eteen
Hengen voimassa, sota-aseet käteen.
Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,
Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!
Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.
Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen; mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen, huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä jaksoi, sotilasten jäljestä.