XV.
Lybeckerin päämaja.
Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli 20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä, tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja valmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla, maan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä tukalammalta. Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan ja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko tämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu tunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä hirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon välähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje taisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä hyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa. Lilljen täytyi kolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko sisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi. Nyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen päin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.
Oli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti Hämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella. Ilma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät huomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin leirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin ja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen esikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi eri telttoja ylempien päälliköiden varalla. Eräässä niistä istui hänen ylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla telttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän istui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli syntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja ehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä huomaamatta. Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen nuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin 20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja sitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne hänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704 överstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi ja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee nyt aivan tietämätöntä. Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705 tehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä, mutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu luulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta Kasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli. Jos Feif tuolla tavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se oikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä ominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen joukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin mahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt yleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.
Hänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän ääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä kirjuri nousi sanoen:
»Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.»
Lybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: »Jaha, vai niin, hyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan, että jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee. Sanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa toistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka meidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi, en minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä heitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan, ett'en koskaan pane mitään vaaraan.»
Kirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: »Se on merkitty, teidän ylhäisyytenne.»
»Sanokaa heille», jatkoi Lybecker, »että köyhyys kasvaa täällä kasvamistaan.»
Kirjuri taaskin kirjotti. »Jo on merkitty.»
»Mitä luulette, Schreiber, onkohan heillä aavistusta, että minä olen pitänyt eri hintaa dukaatilla?»
Kirjuri mietti vähäsen. »Sanotaan sinne kirjotetun Suomesta valituksia, että teidän ylhäisyytenne olette vastaanottaessanne lukenut kruunun dukaatit 13 taaleriksi, vaan pois antaessanne pitäneet niillä hintana 15 taaleria.»
»Vai niin! Sanotaanko niin! No, se on ainakin vain epävarma huhu ja viisainta on olla koskematta siihen asiaan. Kirjottakaa siis vain, että me olemme ylenmäärin köyhät, niin että meillä tuskin on edes kruunun äyriäkään, ja että me melkein yksinomaan elämme sillä, mitä Frisius, se kunnon mies meille antaa. Tukholmassa tiedetään jo hänen koko vuoden ostaneen omilla rahoillaan kaikki, mitä laivastoon tarvitaan, ja nyt voitte niille herroille kertoa hänen myöskin luvanneen pitää huolta armejan tarpeista, ett'ei meidän tarvitsisi nähdä nälkää. Kirjottakaa, että sotamiehet ovat tähän asti saaneet 50 leiviskää jauhoja kuukaudeksi kutakin komppaniaa kohti ei kuitenkaan pelkkiä ruisjauhoja, vaan ohran ja kauran sekaisia. Nyt minä kuitenkin aion muuttaa ruokajärjestystä ja vähentää annoksia.»
Tässä keskeytti kenraalin puheen pikku porsas, joka hypiskellen tuli sisään, yllä punainen puku ja kaulassa kultainen rengas. Porsasta seurasi vanhanpuolinen mies livrea-puvussa. Hän oli kenraalin kamaripalvelija Person ja piteli kiinni vitjoista, joiden toinen pää oli kiinnitetty porsaan kaularenkaaseen.
Lybeckerin silmät pyörivät ilosta, hän nauroi ja tervehti semmoisella äänellä, kuin olisi ollut hyvinkin virkistynyt: »Ah, nöyrin palvelijanne! Vai tulitte tänne! Kas niin, tulepas lähemmäksi, poikaseni! Kuinkas nyt jaksat tänään?»
Person kumarsi uudestaan. »Tottahan nyt hyvin voitaneen jos milloinkaan.
Ettekö huomaa mitään, teidän ylhäisyytenne?»
»Jaha, kyllä näen, kyllä näen.»
»On merkitty, teidän ylhäisyytenne», kuului väliin kirjurin ääni.
»Hyvä on, kunnon Schreiber. Vaan nyt on parasta meidän vähän levähtää. Te saatte itseksenne sommitella kokoon kirjeen. Siihen tulee vielä minkä mitäkin, mutta minä ensin ajattelen asioita. Älkää unhottako kallista aikaa, kirjottakaa siitä laveasti. Mitenkä olivatkaan viimeiset tilimme? Mitä maksoivat rukiit?»
»10 taaleria tynnyri.»
»Entä suolattu liha?»
»26 taaleria leiviskä.»
»Hyvä, hyvä. Kyllä kuulen, että teillä on asiat selvillä. Kirjottakaa kaikista heille tarkkaan, ja kun saatte kirjeen valmiiksi, tuokaa se minulle allekirjotettavaksi. Nyt saatte mennä.»
Kirjuri läksi, mutta Lybecker huusi hänet vielä takaisin.
»Kirjottakaa myöskin, että sotamiehillä on vain vanhoja univormun repaleita eikä meillä ole varaa hankkia uusia.»
Kenraali oli hypähtänyt ylös kirjuria takaisin kutsumaan. Nyt hän palasi ja kävi istumaan.
»Kuulkaas, hyvä Person», sanoi hän, »te luotatte liian paljon minun suosiooni, kun alinomaa juoksette tänne, niinkuin minulla ei koskaan olisikaan muuta tekemistä kuin ottaa vastaan teitä. Minkä tähden te nykyään kärkytte minun ympärilläni sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan? Pitäisihän teidän ymmärtää, että minulla on muutakin tekemistä kuin leikkiä lapsen tavalla.»
Person käänsi katseensa maata kohti ja astui takaperin, ikäänkuin aikoen poistua, mutta porsas hypähti eteenpäin ja veti vitjoista. »Antakaa anteeksi, teidän armonne. En minä ollenkaan aikonut tulla tänne, mutta tämä viisas elukka ei minulle antanut rauhaa, ennenkuin poikkesimme telttaan.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat. »Hm, vai tahtoi hän itse tulla?»
»Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten toivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi univormu, jonka juuri sain valmiiksi.»
»Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun kultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas? Eiköhän se purista kaulaa?»
Person kumartui ja näytti, ett'ei siinä ollut mitään vaaraa. »Ei suinkaan, näettehän itsekin, teidän armonne, että koko sormi mahtuu väliin. Kas vain, miten viisas elukka se on. Hän ihan ymmärtää, että teidän armollanne on huolia ja murhetta mieltä rasittamassa, ja nyt se tahtoo hyppimisellään ja reippailla äänillään ilahuttaa teidän ylhäisyyttänne.»
Lybecker hymyili kummastellen. »Mitä, luuletteko todellakin niin, hyvä
Person?»
»Kyllä minä sen tiedän. Minä tiedän, että Bellario on viisain elukka auringon alla ja rakastaa teidän ylhäisyyttänne enemmän kuin kukaan muu paitsi minä, enemmän kuin kapteeni Yrjökin.»
»Niin, minä tiedän, että te olette minun uskollisin mieheni, kunnon
Person.»
Person astui askelta likemmäksi. »Kyllä olenkin, teidän ylhäisyytenne; kyllä olen ja sentähden uskallan kaikessa nöyryydessä rukoilla teidän armoanne pitämään minua muistissa.»
»Muistan, muistan, kunhan vain oikea hetki tulee.»
»Ah, se hetki ei koskaan tuo mitään hyvää, teidän armonne. Tiedän minä monenkin sitä odotelleen, vaan kaikille heille on käynyt onnettomasti.»
Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän odottaa pääsöä puheillenne.»
Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la Barren kanssa.»
»Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti.
»Hän odottakoon.»
Ajutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas häiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin polville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin kuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä aikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus teki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi puhua:
»Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän armollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä hän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on. Hän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.»
»Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille ystävilleni.»
»Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne tahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä; saattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä Lindille ja Varpuselle.»
Kenraalin silmät suurenivat. »Mitä tarkotatte?»
»Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne suuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen olleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten vesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut kaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään kiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että vaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne kuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.»
»No, älkäähän nyt huutako noin kovasti!»
»Minä vain tahdon sanoa,» jatkoi Person, »että kun suuret viina-aamit tulivat, otettiin kiinni kauppiaat, Lind ja Varpunen ja monta muuta, ja moni heistä istuu nyt kuritushuoneessa, ehkäpä ainiaaksi.»
Kenraali hypähti ylös tuoliltaan.
»Saatte mennä tiehenne! Ulos heti!»
Person astui nöyrästi muutaman askeleen takaperin, sanoen: »Raskaalta tuntuu, kun vanhaa, uskollista palvelijaa näin kohdellaan. Minä lähden, koska teidän armonne käskette, mutta kun joku toinen astuu minun sijaani, silloin näkyy paljo semmoista, joka nyt on kätkettynä maailmalta.»
»Mitä lempoa te sitte oikeastaan tahdotte? Eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kuunnella lorua vanhoista salapurjehtijoista?»
»He olivat teidän armonne palvelijoita niinkuin minäkin ja minua ehkä odottaa sama kohtalo. Sentähden minä mielelläni nauttisin elämää niin kauan kun voin, mutta minun palkkani on vähäinen, se maksetaan 15 taalerin mukaan dukaatilta ja…»
»Hävytön!» tiuskasi kenraali niin voimakkaasti, kuin häneltä muuten harvoin kuultiin taikkapa ei koskaan. »Semmoista palkkaa kuin teillä, ei ole kellään muulla koko armejassa! Kansa näkee nälkää eikä itsellänikään ole mitään, mutta te, te ette koskaan saa kylliksenne. Vuosi vuodelta olen lisännyt teille sekä oikein että väärin ja kuitenkin… Mutta nyt onkin kaikki lopussa. Ei taaleriakaan enää, se on viimeinen sanani.»
Lybecker heittäytyi kiihtyneenä tuolille. Semmoisena ei häntä oltu nähty pitkään aikaan, mutta Person tunsi kyllin hyvästi herransa eikä suinkaan vielä jättänyt asiaansa niin vähällä. Vaan ennenkuin hän ehti itse oikein päättää, mihinkä keinoon hänen nyt piti ryhtyä, astuivat telttaan kenraalit Armfelt ja De la Barre ynnä heidän ajutanttinsa Fieandt ja Hastfer.