XVI.
Sotaneuvottelu.
Kaikki äsken telttaan tulleet upseerit olivat reippaita ja muhkeita miehiä vaikka ijässä oli suuri erotus ja samoin elämänvaiheissa. Ylevänä ja synkkänä seisoi siinä Armfelt, suru maan kurjuudesta maalattuna otsalle, mutta vahvatekoinen vartalo ja kirkas katse todistivat hänen voimansa murtumattomaksi. Koetuksia ja puutetta oli tällä miehellä ollut kumppanina aina lapsuudesta asti, mutta ne eivät kuitenkaan olleet muuttuneet rasittaviksi kahleiksi, vaan portaiksi, joita myöten hän askel askeleelta nousi ja hankki itsellensä suuren nimen, joka on ainiaan seuraava hänen muistoansa ja julistava hänen sotilas- ja isänmaanystävämainettansa. Armfelt syntyi Inkerinmaalla 1666 ja kadotti 9 vuoden ijässä isänsä sekä kohta sen jälkeen rälssien peruutuksen eli reduktsionin kautta isäinsä tilukset, niin että hänen jo hyvin aikaisin täytyi tulla omin neuvoin toimeen. Hämeen-Uusmaan ratsujoukon översti, vapaaherra Otto Wellink otti isättömän pojan huomaansa; Armfelt pääsi hänelle paashiksi. Vähää myöhemmin toimitti Wellink pojalle täydellisen varustuksen, hevosen ja 100 riksin palkan sekä 1683 korpraalinpaikan erääseen rykmenttiin. Kolmen vuoden kuluttua läksi Armfelt asianomaisten luvalla Ranskaan ja rupesi palvelukseen ruhtinas Ferdinand Fyrstenbergin rykmenttiin. Siellä hän 17 kuukautta kantoi tavallisena sotamiehenä muskettia, mutta yleni sitte tuon tuostakin, kunnes hänet viimein 12 vuoden kuluttua nimitettiin kapteeniksi. Koko ajan oli Armfelt osottanut suurta taitoa ja rohkeutta Hän oli seurannut ranskalaisarmejaa moneen taisteluun ja piiritykseen, ollut Nizzassa, Villa Frankassa ja Susassa Italiassa sekä Valenciennesissa ja Athissa Belgiassa, mutta kun Rijsvijkin rauha 1697 lopetti sodan palasi hän kotiinsa Inkeriin ja vuokrasi siellä Hatsinan kruununpuustellin, joka oli viiden peninkulman päässä Nevan suusta. Kohtapa alkoi pitkä sota, jolla Wenäjä etupäässä tarkoitti juuri Inkerin saantia. Silloin Armfelt sai kotiseudun puolustukseen käyttää ulkomailla saavuttamaansa sotataitoa, ja 1701 nimitettiin hänet kenraaliajutantiksi Cronhjortille. Mutta Inkerinmaata ei saatu pelastetuksi Venäjän mahtavilta voimilta; 1703 oli Cronhjortin armeja jo peräytynyt Siestarjoen tälle puolen. Samana vuonna tehtiin onnellinen hyökkäys Lahdenkylässä, jolloin lennähti luoti Armfeltin vasempaan olkapäähän. Tammikuun lopulla 1705 johti hän partioretkeä jäätä myöten Retusaarta vastaan, jossa vihollisen varastot poltettiin, ja pääsiäislauantaina samana vuonna teki hän onnellisen retken samaa jäätä myöten Seitsiin. 1706 oli Armfelt Viipurissa sen piiritysaikana. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin överstiksi Viipurin ratsuväkeen, ja silloin hänen sanotaan saavuttaneen niin paljon rakkautta kansassa, että rusthollarit tänäkin ahtaana aikana kaikin tavoin koettivat viimeiseen asti suorittaa ratsuvelvollisuutensa. Viipurin antauduttua lähetettiin Armfelt eri joukon kanssa Savoon, josta hän kevättalvella teki muutamia onnellisia hyökkäyksiä Käkisalmen lääniin ja tunkeutui aina Jääsken kirkolle asti. Siellä hän näyttää partiojoukkoineen pysyneen syksyyn asti, ahdistellen Viipuria etelästä päin, samalla kun kreivi Nieroth oli pääjoukon kanssa sen länsi-ja pohjoispuolella. Tänä vuonna ylennettiin Armfelt kenraalimajuriksi, joten hän nyt oli ylipäällikön jälkeen ylin mies Suomen armejassa.
Siinä asemassaan seisoi hän nyt hänen ylhäisyytensä Lybeckerin edessä, ja muutaman askeleen päässä seisoi hänen aseveljensä kenraalimajuri Reinhold Johan De la Barre, syntynyt, tietämätöntä minä vuonna luultavasti Liivinmaalla suvusta, joka alkuaan oli ranskalainen. Eräs Antoine De la Barre näyttää 1573 seuranneen Valoisin Henrik prinssiä Puolaan. Hänen poikansa muutti Liivinmaalle, rupesi Kustaa II Aadolfin palvelukseen ja sai läänikseen eli rälssiksi Ermesin sukuperinnön samasta maasta. Tämän Wilhelmin poika Antonius De la Barre kirjotettiin Ruotsin aatelisten lukuun. Hän oli nainut Anna Gertrud von Yxkyll-Gyllenbandin, ja heidän poikansa oli tämä Reinh. Joh. De la Barre. Isonvihan alussa palveli hän Tiesenhausenin virolais-ratsuväessä Inkerinmaalla ja 1703 hänet nimitettiin majuriksi ja samana vuonna sanotaan hänen osottaneen suurta rohkeutta Rajajoen taistelussa. Hän yleni sittemmin överstiluutnantiksi Turun ratsuväkeen ja 1712 överstiksi sekä siirrettiin seuraavana vuonna kenraalimajurina Hämeen-Uusmaan ratsuväkeen.
Muukalainen kun oli Suomen armejassa, hän ei luultavasti koskaan samoilla tunteilla seurannut meidän taistelujamme kuin perisuomalainen Kaarle Armfelt; mutta koska hän oli sankarillinen ja kunnianhimoinen sekä tottunut menestykseen ja saamaan kunniaa muilta, niin tuo nykyinen riippuvaisuus Lybeckeristä teki hänet yhtä kiusautuneeksi kuin kaikki muutkin koko armejassa.
Jo oli ehtinyt levitä huhu, että laivastosta oli tullut jokin sanoma, ja siitä kaikki tietysti saivat aihetta arvailuihin ja kaikenlaisiin toiveihin. Molempien kenraalienkin kasvoista näkyi kiihkeintä uteliaisuutta, kun he kiireesti astuivat Lybeckerin telttaan; mutta mitä he näkivät, oli niin odottamatonta, että he sanan saamattomiksi oudostuen peräytyivät pari askelta.
Armfelt ensinnä keskeytti vaitiolon, sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä.»
»Niin kutsuin…» Siinä keskeytyi kenraalin puhe hänen nelijalkaisen suosikkinsa toimesta, se kun Personin nyäistessä vitjoista äkisti hyppäsi hänen armonsa syliin.
Lybeckerin kasvot kirkastuivat huomattavasti; hän kumartui eteenpäin hyväillen silittelemään porsaan selkää. »Ah, nöyrin palvelija! Katsopas vain; ollaanko nyt niin hyvät ystävät! Niin hyvät herrat, ei kukaan teistä voi uskoa, miten viisas elukka tämä Bellario on. Hän tuntee minut tuhansienkin joukosta ja keskeltä sotamies-armejaa osaa se löytää kenraalinsa.»
Lybeckerin puheille tulleet herrat seisoivat mykkinä, mutta omituinen hymy leikki Hastferin huulilla ja Lybecker astui kädet puuskassa nuorukaisen eteen ja sanoi äreästi: »Te ette usko, herra, te epäilette Bellarion tuntevan minua tuhansien joukosta.»
Hastfer seisoi kuin kynttilä, mutta silmät eivät voineet salata hymyä, jota hän muuten kyllä koetti tukeuttaa, ja äänikin kuului vapisevalta, kun hän vastasi: »Minä vain ajattelin, tuntisikohan Bellario teidän ylhäisyyttänne myöskin siviili- tai juhlapuvussa.»
Lybecker katsoi kummastellen nuorukaista. »Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Kuulkaas, Person, tuokaa juhlapukuni. Saammepas nähdä, tunteeko Bellario sitte minua.»
Armfelt kalpeni suuttumuksesta. »Teidän ylhäisyytenne luvalla pyydän minä saada poistua.»
»Samaa pyydän minäkin», lisäsi De la Barre aivan suutuksissaan.
»Mitä nyt? Mitä te aiotte, hyvät herrat? Meillä on tärkeitä asioita keskusteltavana.»
De la Barre peräytyi sanoen: »Missä sika on sankarina, siellä ei meillä ole mitään tekemistä.»
»Sika! sika!» toisteli Lybecker. »Kaikkia vielä! Mutta samapa tuo. Onhan huomennakin vielä päivä. Person, viekää pois Bellario ja etsikää käsille minun juhlapukuni.»
»Ettehän vain, teidän ylhäisyytenne, unhota uskollista palvelijaa?
Tiedättehän, mitenkä minun asiani ovat.»
Lybecker otti paperinlapun, kirjotti siihen muutamia sanoja ja virkkoi;
»Näyttäkää tämä, jos minä joskus katuisin.»
Person luki nopeasti kirjotuksen ja kumarsi sanoessaan: »Teidän ylhäisyydellänne ei ole ketään uskollisempaa palvelijaa.» Hän veti Bellarion pois kanssansa teltasta.
Ylipäällikkö astua tallusteli levottomasti ympäri, mikäli tila huoneessa salli, pysähtyi viimein kenraalien eteen ja kysyi:
»Mitä te noin katsotte minuun?»
Armfelt malttoi mielensä. »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä ja me aavistamme tärkeitä asioita. Sanotaan tulleen sanantuojan laivastosta.»
»Niin on tullut. Tässä on kirje Lilljeltä. Amiraali on tavannut venäläislaivaston Suursaaren ja Pellingin välillä ja on saavuttanut loistavan voiton.»
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa meidänkin nähdä kirje!» pyysi Armfelt.
Kun kenraalit saivat luetuksi amiraalin kirjeen, kysyi Lybecker: »No, mitä luulette? Mitä on tehtävä? Minun mielestäni ei mitään, ennenkuin luvattu apu ehtii Ruotsista tulla.»
De la Barre heilautti ivallisesti hymyillen päätänsä ja vastasi: »Sitä apua olemme jo nytkin liian kauan turhaan odottaneet.»
»Ja saamme kaiketi odottaa tuomiopäivään asti, sillä Ruotsilla ei ole mitään antaa», lisäsi Armfelt.
»Siltä näyttää,» vastasi Lybecker luottavasti, »mutta toivoahan aina saattaa ja sill'aikaa on viisainta olla liiaksi uskaltamatta ja saavuttaa voitto hiljaisella peräytymisellä.»
Armfelt huokasi syvään. »Jos voittaisimme peräytymisellä, niin johan koko tsaarin valtakunta olisi meidän. Vaan nyt ovat päinvastoin viholliset anastaneet suuren osan meidän isänmaastamme ja häpeä on vienyt paljon meidän kunniastamme. Nyt on pelastettava, mitä vielä on pelastettavissa.»
»Te puhutte rohkeita sanoja, hyvä herra», virkkoi Lybecker, asettuen istumaan suoraksi kuin seiväs.
De la Barren suuret tummat silmät säihkyivät; hän heti vastusti: »Ei niin rohkeita, ett'ei rohkeampia tarvittaisi, jos totuuden pitäisi kokonaan tulla ilmi, sillä kuningas, kansa, valtakunta ja koko maailma voisivat kyllä osotella meitä sormellaan ja kysyä: Missä piileskeli Suomen armeja silloin, kun Viipuri taisteli ja kukistui? missä se oli, kun venäläiset Pernajanlahdessa odottelivat ratsuväeltänsä apua? miksi ei Armfelt saanut, niinkuin pyysi, mennä Pyhtäälle ja ajaa sen ratsuväen takaisin, ennenkuin se ehti yhtyä pääjoukkoon? Jos teidän ylhäisyytenne olisi täyttänyt meidän pyyntömme, niin ei nyt venäläisillä olisi lujaa jalansijaa maassamme, sillä Ruotsin laivasto oli viimeinkin Lilljen johdolla tulossa ja hän olisi voinut meren puolelta tunkeutua vihollisleiriin, jos me olisimme yht'aikaa hyökänneet maan puolelta. Mutta teidän ylhäisyyttänne ei saatu taivutetuksi siihen, te annoitte vihollisosastojen yhtyä rauhassa. Me, niin, me vaan peräydyimme Porvooseen ja sitte…»
»Vaiti, herra!» tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi:
»Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset, 23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta, annoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja sillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella. Me kuitenkin yhä vain istumme kädet ristissä, mitään tekemättä ja osaamatta mitään muuta tehdä kuin peräytyä.»
Lybecker hypähti ylös tuolilta ja tiuskasi: »Ja kaikkea tuota uskallatte sanoa minulle!»
»Teidän ylhäisyytenne,» vastasi Armfelt vakavasti, »kaikella on rajansa, ja nyt on jo aika julkisesti puhua asiat, niinkuin ne ovat. Meidän asemamme tulee päivä päivältä yhä arveluttavammaksi, ja mitä aiotaan tehdä, se pitää tehdä pian.»
»Ennen kaikkea pitäisi minun syyttää teitä kaikkia kapinan teosta ja kunnioituksen puutteesta. Hirttää, ampua teidät pitäisi! Minä en käsitä, miten te uskallattekaan!»
»Olemme me uskaltaneet paljon enemmänkin», virkkoi De la Barre, kiivaasti viskaten Lilljen kirjeen takaisin pöydälle.
»Minä pyydän ja rukoilen teidän ylhäisyyttänne!» sanoi Armfelt.
Lybecker löi onnettomuuden tuskassa kätensä yhteen, ojensi ne liikutettuna kenraaleja kohti ja huusi käheästi: »Ja minä rukoilen teitä, hyvät herrat, älkää minua enää kiusatko! Ettekö näe, että minä teen itsessäni ihmeitä ja kukistan suuttumustani, jonka kuitenkin pitäisi nyt ukkosena iskeä teihin molempiin. Eipä juuri ole mitään vaivaa suuria sanoja puhuessa, mutta toista on sitte, kun asia vaatii työtäkin, kun on näytettävä, mitä todella uskalletaan. Enhän minä», lisäsi hän levollisemmin, »epäile teidän rohkeuttanne, rakas Armfelt, enkä teidänkään, De la Barre, mutta eiväthän päälliköt ole koko voima eikä pää ole koko mies. Ja armejassa pitää miesten rohkeuden olla yhtä lujana ja varmana kuin päällikköjen. No niin, saammepahan nähdä. Minä aion kutsua teidät, hyvät herrat, huomenna neuvottelemaan, ja silloinpahan saamme nähdä, kellä on rinnassa rohkeutta uskaltaa jotakin siinä urotyössä, joka on tehtävä. Minun ehdotukseni on oleva suuri, niin, todellakin suuri. Minulla on rohkeita aikeita ja minä uskon itseeni, niinkuin voima uskoo, ja minä tunnen itsessäni, että se voima vaikuttaa väkijoukkoon. Minä teille sanon, että älköön kukaan silloin tulko peloissaan neuvotteluun. Minä olen sankari ja kuninkaan ensimäinen mies ja minä myöskin vaadin uskollisia miehiä kokoutumaan ympärilleni. Väestä riippuu hyvin paljon taistelussa.»
Nuoret ajutantit katsahtivat äkisti toinen toistansa silmiin ja hyvin punastuen sanoi Fieandt:
»Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on kylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska meillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat sille kannalle, kuin ne nyt ovat?»
Lybecker hämmästyi. »Mitä te uskallatte sanoa, herra?» tiuskasi hän. »Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te saatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä kutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi suomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin kehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän maanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni osaavat, syödä ensin ja maata sitte.»
Lybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja herättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa ja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa. Hän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin urhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä De la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja miten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän olikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti venäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat linnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan, Karjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen silmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille oli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja muistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:
»Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin maatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa näistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.»
Lybecker raivostui: »Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla lailla puhuessanne ette sitä tarvitse.»
Mutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat hurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!»
»Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»
Vahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä edestakaisin. »Kurjaa!» tiuskasi hän. »Kurjan kurjaa todella! Minä olen liian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina hidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen esimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi siivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä suurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä sille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen, että väellä ei ole leipää?» Hän kääntyi upseerien puoleen: »Mitä minä sille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin ennen!» Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla, ikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan vaatteita ja leipää armejalle.
Hetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa ollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden päällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:
»Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy, ett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee nälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana talvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan taistella.»
Niistä sanoista vuosi uutta öljyä kenraalin vihan tuleen, hän ei enää jaksanut pysyä maltillisena. »Vai niin, vai tekin!» tiuskasi hän. »Niin, taistelu, taistelu ja yhä vain taistelu on ainaisena tunnussanana! Ettekö luule minun tietävän kaikkea lorua, jota nyt siitä laverrellaan? Saattaa kyllä olla hyvä taistella, mutta minä puolestani ennemmin säästän sotaväkeä. Pitäähän olla hyvä väkeänsä kohtaan eikä panna sitä alttiiksi, ennenkuin muu ei auta. Minä odottelen oikeaa hetkeä, hyvät herrat, ja tiedän kyllä aikani, se kyllä tulee, kunhan joutuu.»
»Ell'ei se nyt ole tullut, niin emmepä koskaan tässä elämässä enää näekään sen tulevan», sanoi Armfelt kylmästi ja katkerasti, mutta De la Barre, nuori ajutantti, ei enää jaksanut hillitä mieltänsä. Harmi ja tuska saivat hänen äänensä vapisemaan, mutta sanat olivat kuitenkin selvät kun hän liikutettuna puhui:
»Oikea hetki on ammoin paennut käsistämme, sentähden sotaväki napisee. Toinen puoli Suomea on jo venäläisten vallassa eikä ole juuri kertaakaan paljastettu miekkaa, ei juuri nimeksikään ammuttu estääkseen ruhtinas Galitsinin ja tsaari Pietarin väen etenemistä. Sotamies näkee isänmaansa olevan päivä päivältä suuremmaksi kasvavassa vaarassa, vaan näkee samalla itsensä sidotuksi, hän tahtoo kyllä, vaan ei saa auttaa; hän näkee rakkaimpia seutujansa hävitettävän, näkee kotinsa ja kotiväkensä turmioksi kasakan rientävän, mutta itse olevansa sidottu päällikön käskyillä. Tarvitaanpa rohkeutta ja urhoollisuutta, tarvitaan lain kunnioitusta, että vieläkin totellaan, tarvitaan voimaa ja paljon enemmän uljuutta kuin taistelussa kuolemiseen!»
Lybecker horjui maahan kukistumaisillaan, vaan malttoi mielensä, joi vettä ja astui pari kertaa edestakaisin sekä sanoi sitte nähtävästi tyynempänä: »Puhuttepa varsin suoraan, hyvät herrat. Tällä kertaa annan teille kuitenkin anteeksi.» Hänen ylhäisyytensä oli jo ammoin huomannut valtansa murtuneen; väkivallalla ja sotaoikeudella hän ei päässyt mihinkään. »No niin, me ajattelemme taistella, kun vain aika siihen tulee. Huomenna on minun neuvotteluni.»