XVII.
Kansaa.
Kenraalin puheen keskeytti ulkoa kuuluva kova huuto, ja kun hän katsahti sinne, näkyi vanha vaimo tuskaisesti taistelemassa paria sotamiestä vastaan, jotka eivät olisi tahtoneet häntä laskea telttaan. Vaimo oli Iikka, joka nyt oli ehtinyt jo leiriin. Lybecker meni ulos ja viittasi sotamiehille päästämään hänet irti.
»Mitä tämä on?» kysyi hänen ylhäisyytensä.
»Armollinen herra,» rukoili Iikka, »älkää rangaisko meitä, viattomat me olemme.»
»Mitä te tahdotte?»
»Ah herra, ettekö tiedä, että nostoväki on tulossa tänne? He ovat jo kauan olleet matkalla sotajoukkoon, ja minä luulin heidän ehtivän tänne jo ennen minua.»
»No entä sitte? Mitä teillä on nostoväen kanssa?»
»Herranen aika, ettekö, teidän armonne, tiedä, että minun ainoa poikani on siellä? Antero, se sama, jota ne ennen aina sanoivat räätäliksi sentähden, että minä hyvällä ja pahalla koetin häntä saada pysymään räätälin opissa, sillä…»
»Mene lemmon tuuttiin räätälinesi! Mene tiehesi, akka!»
Iikka pani rukoilevaisesti kätensä ristiin. »Voi älkää, teidän armonne, armahtakaa minua! Antero ja minä olemme köyhimmät kaikista köyhistä tänä kurjuuden aikana, ja minä rukoilen, rakas, armollinen herra, antakaa minun pojalleni mekko siitä uudesta sarasta, jonka Marttilan emäntä lahjotti nostoväelle, sillä hänen vaatteensa ovat niin huonot, ett'ei paikkaamisesta enää ole apua, kun paljas iho paikoittain rupeaa paistamaan läpi. Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea on pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se poikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.»
Lybecker pudisti hurskaasti päätänsä. »Te olette varmaankin hullu,» sanoi hän, »jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien repalehtijain mekoista ja nostoväen saroista. Menkää komisarjuksen luo ja puhukaa hänelle. Kas niin, hyvästi nyt.»
Kenraali väistyi syrjään puhelemaan juuri tulleen ajutanttinsa kanssa, mutta Iikka tahtoi saada asiansa selville, kääntyi Armfeltin puoleen ja sanoi nöyrästi:
»Yksi asia oli uusien vaatteiden hankkiminen pojalleni, vaan sitä paitsi minä vielä nöyrästi pyydän lupaa päästä sotaväen mukana kulkemaan. Niin minä tahtoisin aina olla täällä. Voi herra, te ette tiedä, mitä merkitsee köyhyys ja kun on koko maailmassa ainoastaan yksi, jossa sydän riippuu kiinni. Jos teillä olisi samoin yksi ainoa vain koko maailmassa, niin ette ajaisi pois minua.»
Armfelt katsoi vaimoon osaaottavasti ja kysyi: »Mitä sitte aiotte toimitella? Mahdoton on naisen kulkea sotaväen mukana.»
»Ei ollenkaan mahdoton, teidän armonne. Kellä, niinkuin minulla, ei monesti ole muuta makuusijaa kuin kangas eikä muuta kattoa kuin kylmä, tähtikirkas taivas, hän ei paljoa pyydä. Minä en kelpaa sotilaaksi, mutta minä voin autella heitä. Minä laitan ruokaa, paikkaan vaatteita ja sidon haavoja, ja sitte minä vielä, milloin tarvitsee, saatan neuvoa nuoria, sillä vanha ja kokenut paljon tietää. Sentähden minä juuri tahtoisin olla täällä, sillä nähkääs, armollinen herra, minun poikani on nyt semmoinen, kuin kerran on: minä en ole saanut häntä paremmaksi.»
Kenraali nyykäytti päätään. »Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla kaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella asiasta.» Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä seisovalta sotamieheltä:
»Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?»
Sotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen ylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta molemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.
Lybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä
Iikan kanssa saapunut tänne.
»Armollinen herra, armahtakaa minua!» rukoili hän.
Lybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen:
»Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät.
Niille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.»
»Armollinen herra,» pyyteli tyttö, »tahdotteko kuulla minua kuninkaan sijassa?»
»No, mitä sinä tahdot?»
»Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää kärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille avuksi ja puolustukseksi.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. »Tietysti, tietysti!» vakuutti hän vilkkaasti. »Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja maalle, sen kaikki minä yksin jakelen.»
Ne sanat rohkasivat tyttöä, niin että hän sanoi jo levollisemmin: »Rukous, joka tulee minun huuliltani, ei ole Suomen sydämestä eikä sen itä- tai etelärajoilta, vaan kaukaa pohjoisesta, Paltamosta, Kajaanista ja sieltä idästä alapuolelta aina Pielisjärvelle saakka. Siellä levittelee suru synkimpiä varjojansa kansan ja maan yli; ainoastaan teidän valtanne, joka olette kuninkaan mies, voi ne hajottaa.»
»Mitä nyt oikeastaan tarkotat? Minä en käsitä», sanoi kenraali ystävällisesti.
»Minä puhun Sarkasodan kauhuista. Tottahan tunnette sen sodan te, niinkuin kaikki muutkin? Ja ell'ette siitä tiedäkään mitään muuta, niin tiedätte ainakin, että Ruotsin kruununmiehissä ja suomalaisissakin oli vikaa ja että venäläiset tulivat kostamaan kaikille elossa oleville petosta ja vääryyttä, jota ensin oli tehty heille.»
»Entä sitte?»
»Me elimme hiljaisessa onnessamme, niinkuin ainoastaan erämaissa eletään, jonne harvoin taikka tuskin koskaan surun tai ilon ääniä kuuluu tahi jaksaa kuulua kaukaa ulkomaailmasta häiritsemään hiljaista vakavuutta, joka hallitsee kaikkea elämää siellä ylhäällä auringon rajalla. Äkisti tuli syöksymällä Kajaanista joukko naisia, niinkuin ainoastaan ne tulevat, joiden silmät ovat nähneet syvyyden kauhistukset ympärillänsä joka taholla ja joiden sydämet vielä vapisevat kaiken julmuuden muistosta, mitä ovat nähneet, ja jotka sitä paitsi pelkäävät joutuvansa vielä kerran saman kauhun tuskiin. He tiesivät kertoa kasakka-ja kalmukki-laumoja syöksyneen esiin kuin itse syvyyden virrasta ja heidän siepanneen hurjiin, raateleviin kynsiinsä kaikki tyyni. Kajaanin herättivät yön levosta julmuudet, joita en voi mainitakaan. Joka taholta kuului valitushuutoja vihollisten hurjan riemun lävitse. Taloista syöksyttiin kaduille pelastamaan edes henkiä, jos mahdollista; mutta vaikkapa vaara olikin tunkeutunut koteihin ja huoneihin, niin oli se kymmentä vertaa suurempi ulkona. Kaikki elävät suomalaiset surmattiin; ei siinä armahdettu hentoa lasta, ei harmaapäistä ukkoa, ei nuorta naista, kaikki kaatui heidän kostonhimonsa uhrina, ja tuota tuskaa ja kauhun kuvaa valaisemaan nousi tuli punaisina, kiemuroivina kielinä. Kajaani paloi, kirkko ryöstettiin ja veri juoksi virtanaan alas koskeen.
Lybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin tottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti:
»Minä tiedän sen Estlanderin historian.[1] Mutta mikä kerran on tapahtunut, sitä minä valitettavasti en enää saa autetuksi.»
[Footnote 1: Tarkottaa »Sarkasotaa». Katso »Kihlakunnan-oikeuden tutkintoa Sarkasodan syistä», Isonvihan historiasta.
»Iisakki Käränen Kärälän kylästä, jota oli käytetty sanankuljettajana, kertoi vannottuansa, että Oululaisen Kauppiaan Jaakko Estlanderin poika Jaakko oli viime Matinmessun aikaan tehnyt kauppaa hänen talossansa venäläisen Omenia Pappisen kanssa, jolloin Estlanderilla oli ollut mukanaan vaskea ja ketunnahkoja ja muuta sellaista tavaraa, jonka paljoutta hän ei tiennyt sanoa, annettavaksi venäläiselle heidän kaupoissaan, ja oli venäläinen ollut sangen pahoillaan ja tyytymätön ja itkenyt, kun ei ollut saanut maksua 4 filtistä ja 9 vaatepakasta, jota paitsi hän oli hyvin valittanut Estlanderin kohtuuttomuutta samassa kaupassa vastoin välipuhetta ja lupauksia. Nimismies Tammelander kertoi, että tämä Estlander oli ensin ryhtynyt venäläisten kanssa kaupan tekoon sarasta ja sitte heti sopinut tullimiesten kanssa sen ottamisesta takavarikkoon, joten hän näyttää antaneen paljon aihetta tähän meteliin, niinkuin hän myöskin oli tullimiesten kanssa mainitulla saarella silloin, kun sarka otettiin takavarikkoon.»]
Mutta tyttö jatkoi: »Voi, ei se kaikki vielä siinä ollut. Kun kaupungista tulleet pakolaiset kertoivat kerrottavansa, tulimme levottomiksi mekin, jotka sitä olimme kuunnelleet, mutta ei kukaan vielä ajatellut, että vaara oli meistä ainoastaan tunnin matkan päässä. Se tuli kuin myrsky vinkuen ja raivoten ja hävitti pahemmin kuin kuolema, sillä se hävitti elämän kaikilta niiltäkin, jotka vielä henkiin jäivät. Kuolemalla ja murhapoltolla hävitettiin Kajaani ja samoin Paltamo ja Sotkamo, kun ryövärit läksivät palaamaan. Tulta, verta ja kauhua kylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas huutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne huutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra, meitä auta».
Lybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: »Monipa sitte voisi minulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.»
»Eikö minulla ole syitä? Eikö minulla ole oikeutta saada apua? Ei tässä ole enää puhetta kuolleista. Mikä on kuollut ja poissa, se on lopussa mutta elossa olevat vaativat apua kuninkaalta, ja koska te olette kuninkaan sijassa, on teillä paljo valtaa, jos vain tahdotte.»
»Mitä te itse tahdotte? Sanokaa suoraan, mutta lyhyesti ja pian.»
Nöyrästi ja rukoilevasti katsoi tyttö ylös ja pyysi: »Minä pyydän apua niille, jotka vietiin pois orjuuteen hurjan ryövärijoukon mukana. Voi herra, koko kylät vangittiin ja ajettiin sidotuin käsin ja itkevinä lyöden ja hakaten orjuuteen tuonne Venäjälle päin. Kuolleet eivät huuda, he lepäävät vaivostaan ja tuskistaan, mutta ne raukat, joita odottaa Venäjällä orjuuden rasitus, he pusertavat nuoritetut kätensä ristiin ja rukoilevat Jumalalta ja teiltä apua ja vapautusta. He katsovat kotimaatansa kohti ja tähystelevät tänne meihin päin, kun päivä koittaa, eikö ketään näy tulevan; ah, he katselevat tänne päin yön pimeydenkin läpi rukoillen apua ja vapautusta. Kuulkaa heitä, jalo herra, älkääkä kääntykö pois niin suuresta hädästä.»
Lybecker katseli epätietoisesti ympärilleen. Kansaa seisoi paljo kaikkialla levottomasti odotellen; nyt olisi hän mielellään antanut väkijoukolle suuremmoisen näytteen jalomielisyydestään ja vallastaan, mutta mitenkä? Hän hiljaa mietiskeli itsekseen, mutta ei mitenkään löytänyt sopivaa keinoa. Viimein hän vastasi isällisesti:
»Saattavathan vangitut kyllä odottaa minulta apua ja tekin olette saattaneet luottaa minuun, mutta mieltäni pahottaa, kun minun nyt täytyy sanoa, että te olette pettyneet, niinkuin hekin, joiden puolesta rukoilette. Minä olen Suomen sotajoukon päällikkönä ja minun pitää vastata kuninkaalle ja valtakunnan neuvostolle, miten koko sota onnistuu. En minä saa juoksennella sinne tänne auttamaan jokaista yksityistä, heidän täytyy kärsiä kohtalonsa.»
Salojen tytär ei voinut seurata semmoista ajatustapaa. »Minä en vaadi veristä miekan apua», sanoi hän. »Laki tehköön oikeutta molemmin puolin. Vääryyttä tehtiin suomalaisten puolelta ja venäläiset tahtoivat kostaa, mitä kärsivät. Antakaa, jalo herra, tuomioistuimen tehdä oikeutta niiden välillä, jotka ovat tehneet ja kärsineet vääryyttä.»
Sääliväisesti hymyillen pudisti Lybecker päätänsä. »Te olette lapsi ja minä annan teille anteeksi pyyntönne, joka on yhtä lapsellinen kuin te itsekin.»
»Mutta oikeus ei ole lapsellinen, herra, se kantaa päänsä korkealla eikä kammoksu vaivoja, niin kauan kun oikeus on mahdollinen.»
»Mutta tässä ei oikeus enää ole mahdollinen.»
Menestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli rukoillen: »Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos lähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te ette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie heti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa osottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja luvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet vääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet petollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte, miten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos tahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei kuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin välillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon mukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka Estlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä perille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet, jota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana enää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta itsellenne!»
Hänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja tuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö vetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä hyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja ystävällisesti vastasi hän taas: »Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi, lapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me emme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka on niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja kerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan sijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.»
Se oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä, joka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää kyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä tahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän virkkoi: »Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se kuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!»
Lybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin? »Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka uskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?» Ja seurueensa puoleen kääntyen jatkoi hän: »Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän saada aikaan pahaa.»
Hän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi: »Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä kova!»
Kenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: »Ei, älkää noin menkö! Ei, ei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa vangit!»
Lybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten hyvänsä. »Hänhän on ihan hullu!» virkkoi hän. »Pitäkää hänestä huolta.» Ja hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.
Alli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän katseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: »En minä nyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme sanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että tapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin varustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti sinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne sotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko armejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin, että venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa horjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä velvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen vain petoksessa ja arkuudessa.»
Hänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta väkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin. Kumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin jälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:
»Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne saattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden lähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan lempeämmin.»
Harmi ja katkeruus karkottivat surun tytön sydämestä; hän vastasi melkein uhotellen: »Teidän huomaamattomuutenne ei ole juuri minkään arvoinen. Antakaa minulle apua; muuta minä en pyydä.»
Hämärä aate kasvoi De la Barren mielessä. Pääsemättä vielä oikein selville katseli hän tätä erämaan tytärtä ja toisti viimein: »Minäkö auttaa teitä? Juuri nytkö? No hyvä! minä autan, jos teidän asiaanne voidaan enää auttaa.»
Alli pani tuskaisessa ilossa ristiin kätensä ja vastasi liikutettuna: »Niinpä te varmaankin olette Jumalan lähettämä enkeli! Kirjottakaa te kirje ja antakaa minun käsiini, niin minä kuljen kaikkien vaarojen läpi ja se siunaus tulee teille, joka ensin oli aiottu hänelle, joka meni pois.»
De la Barre ajatteli hiukan; hän ei vieläkään näyttänyt olevan selvillä aikeestaan; vähän kierrellen vastasi hän: »Kirjettä minä en anna niin heikkoihin käsiin kuin teidän, en, sillä mikä on hyvin tärkeätä, on myöskin varmasti saatettava perille. Olkaa huoletta. Menkää jälleen kotiinne ja odottakaa, mitä tulee. Me teemme kaikki, mitä täällä suinkin voidaan tehdä.»
Alli alkoi itkeä, mutta ilon kyyneliä ne olivat, jotka hiljaa vierivät pitkin poskia, ja hiljaa hän myöskin vastasi: »Vankiraukkojen rukouksiin ja omaan hätään oli kyllin sanoja, mutta nyt on minulla teille ainoastaan kyyneliä. Minä en osaa kiittää teitä, niinkuin ansaitsisitte.»
De la Barre katsoi poispäin, pitämättä enää lukua tytöstä, joka oli hänen sanoistaan saanut uutta elämää; hän vain kädellään viittasi ja sanoi: »Menkää kotiinne, hyvä lapsi, ja odottakaa siellä aikaa, jolloin surut muuttuvat iloksi. Voikaa hyvin!» Vielä kerran viitaten poistui hän.
Silloin astui Iikka rohkeasti esiin ilosta loistavin silmin. »Kuulitteko pojat?» huusi hän. »Tämä kenraali lupasi vapauttaa kaikki vankimme venäläisten käsistä!»
Kyllä sotamiehet olivat kuulleet De la Barren lupauksen. Heidän suruiset kasvonsa kirkastuivat ja hetken toivosta innostuen huusivat sotilaat yhteen ääneen: »Eläköön Labar!»
Mutta upseerien puhelu keskenään ei luvannut samaa iloista tulevaisuutta
Allille, kuin De la Barre oli hänelle kuvaillut.
Kapteeni Stjernschantz, joka oli monen muun kanssa yhtynyt kenraalin joukkoon, kysyi julki De la Barrelta: »Luuletteko sen onnistuvan, herra kenraali? Olisipa se tavallaan suuri teko.»
De la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: »Jos edes koetetaan, niin voi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään. Minun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä mikään auta.»
Mutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: »Kas, hänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.»
»Eläköön Labar!» kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät säkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä kuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi; sentähden hän muka kummastuen kysyi: »Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä heillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.»
Vastenmielisesti vastasi Stjernschantz: »Herra kenraali, he riemuitsevat teidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.»
De la Barre hymyili. »Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi kunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi valtikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä aatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin herran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois kuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina ensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni kunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon lankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten riistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana ympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte, hyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä tarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan todellisuus voi antaa.»
»Toivoako te vain annoitte hänelle!» kysyi Stjernschatz vakavasti ja katseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.
»Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan», vastasi hän, »mutta hyväpä sekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja toivoo, silloin elää mielellään.»
Kenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: »Niin ei olisi
Armfelt koskaan tehnyt.»
Ne sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi niin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota ajatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia upseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä ja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan: »Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä kaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin pienissäkin asioissa?» Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään kukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa, maahan käskyllä: »polvillenne!», mutta väki jo hajautui ja kohta oli kenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti kaikui huuto: »Venäläiset tulevat!» ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli koko leiri liikkeellä.