XIX.
Pälkäneen kirkolla.
Suomen perin arveluttava pula ja eri tahoilta tulevat alinomaiset valitukset saivat viimein niin paljon aikaan, että Tukholman neuvosto kutsui pois Lybeckerin ja nimitti Kaarle Armfeltin hänen seuraajakseen, mutta apua, jota Ruotsi oli luvannut ja Suomi toivoi, ei vielä kuulunut. Venäläiset tunkeutuivat yhä etemmäksi pohjoista kohti ja valloittivat 25 päivänä syyskuuta Hämeenlinnan, mutta nyt aikoi Suomen armeja vastustaa heitä. Armfelt oli peräytynyt Pälkäneen kirkolle, ei nykyiselle, vaan entiselle jo ammoin hyljätylle ja häviämään tuomitulle. Siltä kunnaalta, jolla kirkko nyt seisoo, on lavea näköala ylt'ympäri, toinen puoli toistaan kauniimpi. Pohjoispuolella välkkyy saarinen Pälkäneenvesi kuin lukemattomilla koristeilla kaunistettu vyö, ja etelän puolelta näkyy suuren ja avaran Mallasveden takaa etäinen Valkeakoski; Roineen sinilaineet ovat oikealla ja Hauhon vedet vasemmalla puolella. Näiden kaunisten vesien ylitse kulkee korkea ja vehreitä, vuosisatain ikäisiä honkia kasvava Satakunnanselkä. Lähellä sitä paikkaa oli Pälkäneen vanha kirkko ja sinne, syvän Kostianvirran rannalle, josta Pälkäneenveden laineet vierivät Mallasveteen, koetti Armfelt vahvistaa asemaansa. Venäläiset tulivat jäljestä ja linnottivat itselleen aseman virran eteläpuolelle. Niin koitti viimeinkin taistelun ikävöity päivä. Apraksin kuitenkin pian huomasi mahdottomaksi päästä siitä yli ja lähetti sentähden Galitsinin ja Buturlinin viemään osastoa lautasilloilla suomalaisten sivutse ja hyökkäämään takaa päin. Sen kuultuaan riensi Armfelt jalkaväen kanssa alas rantaan ja löi takaisin vihollisen, mutta venäläisjoukko kasvoi ja laajeni yhä mahtavammaksi. Paisuvan vuoksen tavalla kiersi se vähäisen suomalaisjoukon joka taholta. Kolmituntisen taistelun jälkeen täytyi Armfeltin viimein väistyä mahtavamman voiman tieltä. Kenraalimajuri De la Barre pysyi vielä linnoituksissaan, sankarillisesti torjuen venäläisten rohkeimmatkin hyökkäykset. Mutta jalkaväki peräytyi, armeja joutui saarroksiin, perinpohjainen häviö oli tulossa. Niinpä ei ollut enää muuta neuvoa kuin pelastaa kaikki, mitä voitiin. Hitaastipa suomalaiset sentään väistyivät pois tieltä. Vähän matkan päässä kirkosta länsipuolella, jossa on maantiellä silta Mallinojan ylitse, pysähdyttiin uudestaan taistelemaan. Siinäkin tosin oli mahdoton pysäyttää mahtavampaa voimaa, mutta erittäin kiivaasti taisteltiin koko matka pohjoiseen päin peräytyen. Tämän taistelun päätöksen tietää Suomessa joka lapsikin, mutta suru ja hätä, jotka siitä levisivät, ovat onneksi jo ammoin hälvenneet ja unohtuneet. Kultalaihot aaltoilevat nyt kuoleman mustuneilla tanterilla ja iloiset lapset leikkivät entisten sankarien hautapaikoilla. Silloin tällöin kuitenkin sattuu hiekasta aina löytymään kanuunan luoti tai ase. Silloin tietää ja tuntee jokainen sen muistoksi tuosta tulisesta ja verisestä taistelusta Pälkäneen kirkolla lokakuun 6 päivänä 1713.
No niin, Pälkäneen taistelu oli päättynyt, venäläiset olivat jääneet voittajiksi ja Armfeltin oli täytynyt peräytyä pohjoista kohti. Vihollisjoukko makasi nyt rauhassa rannalla taistelutantereella. Mallasveden mustat syyslaineet loiskivat lakkaamatta rantahiekkaa vasten, kuuluen loppumattomalta huokailemiselta, valittavalta sielunhädältä. Kylmää sumua liiteli ylempänä olevaa metsää vasten kuin harhailevat kummitukset kuolleiden seassa, mutta metsä itse oli tumma, melkein musta syyshämärässä; ainoastaan sieltä täältä loisti se koreampana, ikäänkuin jäähyväisiä hymyillen, missä syksyn kirjaamat lehtipuut olivat lehtevinä säilyneet suojassa myrskyiltä. Taivaskin oli pilvinen ja raskas; se oli jo kauan ollut sellainen, mutta nyt se näytti selkenevän; lännessä pilkutti uusikuu.
Synkän luonnon keskellä oli venäläisleiri kirjavana ja vilkkaana. Oli kiireesti tehty hoikista puista ja kuusen havuista vajoja ylemmille päälliköille, ja niiden päällä liehui Venäjän valtakunnan lippu pitkässä riuvussa. Tulia paloi kaikkialla maassa, joka oli sateesta märkänä; päivät ja varsinkin yöt olivat kylmät. Eri rykmenttien kirjavia sotamiesjoukkoja käveli tai toimiskeli tulien luona, joiden punainen valo heidät teki vielä koreammiksi. Siinä oli Skoupskonin rykmentin miehiä punaisissa, kullankirjaisissa univormuissa ja sinisissä viitoissa; siinä Volkonskin miehiä vehreissä nutuissa ja punaisissa viitoissa; Pähkinälinnalaisilla oli siniset nutut ja punaiset viitat, Arkangelogorodin miehillä valkoiset nutut ja punaiset viitat, Galitsin rykmenttiläisillä vehreä yksivärinen univormu, kranatööreillä punaiset puvut ja siniviitat j. n. e. Heidän välillään ratsastelivat kasakat täysine kantamuksineen, tehden pitkiä varjoja tulien väliin. Lakin punainen päällys kallistui kauniisti leveän mustan reunan päälle, ja vieressä välkkyi piikin kirkas kärki. Levollisena ja vakavana kulki aron poika kuin kiinni kasvaneena hevosen selkään, joka, vaikka laiha ja teräväluinen, kuitenkin oli melkein yhtä peljätty nopeutensa tähden kuin sen isäntä raakuutensa ja rohkeutensa tähden. Tarkoilla silmillään tähysteli ratsastaja kauas ylt'ympäri, mutta kaikki oli hyvin; niinpä hän veti esiin matkapullon, ilahuttaakseen ja vahvistaakseen sydäntänsä täällä vieraassa vihollismaassa.
Ensi päivä taistelun jälkeen oli jo ohi kulunut ja yö oli tulossa, mutta venäläisten voittoriemun pauhu ei ollut vielä vaiennut. Sitä iloa kuulivat Hämeen hongat, se heijastui kaikuna korkeista vuorista ja kirvelytti niiden monien suomalaisten sydäntä, jotka nyt vankeina istuivat vihollisleirissä. Vähän matkan päähän näistä onnettomista oli kolme venäläistä upseeria asettunut pystyyn käännetyn tynnyrin viereen, joka soveltui pöydäksi viinipulloille ja laseilla, joista he joivat tsaari Pietarin voittojen kunniaksi.
Ivan Petrovits nosti lasinsa. »Minä juon sinun maljasi, veli. Sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi, kun saat juoda niin urhoollisen miehen kanssa kuin minä.»
Petter Tupovski joi ja vastasi: »Minä olen urhoollisempi kuin sinä, Ivan
Petrovits, eikä minulle tule mitään kunniaa juomisesta sinun kanssasi.
Sinä saat olla hyvilläsi joka kerran, kun minun varjoni edes sattuu
sinuun.»
»Sinä kuulet, mitä hän sanoo, Aleksei Feodorov», sanoi Ivan keskeyttäen, »mutta sinä myöskin tiedät, että hänen sanansa ovat valetta, sinä tiedät, että minä olen urhoollisempi. Enkö minä tapellut kuin leijona, kuin maailman väkevin leijona?»
»Sinähän olit lähellä minua, Aleksei Feodorov», intti Petter, »ja näit, miten minä taistelin. Etkö nähnyt, miten suomalaiset ottivat minua vastaan? Eivätkö he olleet kuin raivostuneet karhut, väkevät ja hurjat? Mutta minä olin kuin kaksi, minä annoin takaisin, ja me voitimme. Sanos, Aleksei, veli, enkö minä ole urhoollisin?»
»Ei!» huusi Ivan, kiihkosta ja viinistä punakkaana, »sano, että minä olen!»
»Uskallapas sanoa niin, Aleksei Feodorov!» uhkasi Petter.
»Uskalla vain, sanon minä!» intti Ivan myöskin uhaten.
Aleksei ei ollut vielä katsellut niin syvälle lasiin kuin kumppaninsa; hän vastasi rauhoittaen: »Minä tässä istun kahden urhoollisen miehen kanssa ja olen itse kolmas. Sinä olet rohkea, Ivan Petrovits, rohkea kuin leijona, ja sinä, Petter Tupovski, olet yhtä rohkea kuin Ivan, mutta tietäkää, veljet, se on paras mies, jolla on paras komppania, sillä se tuottaa voittoa ja kunniaa.»
»No, sitte minä olen paras, sillä minun komppaniani on sukkelin», huusi
Ivan.
»Ell'ei minun väkeni olisi sukkelampi», intti Petter.
»Minä», väitti Ivan, »voin todistaa, mitä sanon. Pavel, lennä kuin salama, kutsu vääpeli tänne komppanian kanssa. Heti paikalla! Muuten saa hän huomenna selkäänsä.»
»Kola!» käski Petter. »Lennä! Juokse tuomaan minun komppaniani! Heti!»
»Hyvä tuuma, ell'ei vain olisi sattunut mieleen juuri nyt», sanoi Aleksei vähän pelossaan kumppaniensa puolesta. »Miehet ovat puoli kuolleina väsymyksestä. Kolme vuorokautta työssä levähtämättä. Ja nyt he luulevat viimeinkin saavansa nukkua rauhassa.»
Ivan huiskautti kättänsä. »Minä neuvoisin väkeäni nyt joutumaan, muuten saavat selkäänsä joka mies.»
»Jos minun mieheni eivät joudu ensiksi, saavat he juoda kuumaa puuroa», vakuutteli Petter.
Komppaniat syöksyivät esiin ja tekivät kunniaa, kumpikin aivan yht'aikaa.
»Minäpä voitin!» riemuitsi Ivan.
»Et paremmin kuin minäkään», vastasi Petter.
Aleksei koetti taas välittää. »Ei», sanoi hän, »ei paremmin eikä huonommin kumpikaan. Te olette molemmat ripeät ja kummallakin on hyvä komppania. Nyt me sen tiedämme kaikki ja päästämme miehet menemään.»
Petter viittasi: »Kaikki hyvin! Oikeahan, mars!»
»Menkää matkaanne, samaa tietä kuin tulittekin!» ärjäsi Ivan, haparoimalla ottaen molemmilla käsillään kiinni tynnyrin laidasta, ojentaen rintansa eteenpäin ja päänsä pystyyn kuin laulava kukko.
Sotamiehet riensivät pois ja Ivan katseli heidän jälkeensä. Kun heitä ei enää nähnyt, sanoi hän hidastellen: »Enpä tiedä, oliko tämä ollenkaan hauskaa. Miehet katsoa tuijottivat meihin, niinkuin vainajat suuresta kuopasta.»
»Enemmän viiniä!» käski Petter kovalla äänellä.
»Tuokaas viiniä!» pyysi Alekseikin. »Me juomme ja pidämme iloa.»
Muutamat vangit olivat nousseet istumaan ja katselemaan venäläisiä herroja. Uusmaalainen ratsumies Aabel vannoi karkean valan ja sanoi vieruskumppanilleen, jalkaväen miehelle Simolle:
»Nuo iloitsevat. Mutta eivät ne kaikki iloitse. Näithän orjan, joka juoksi tästä ohitse, säilyäkseen solmupiiskalta ja kuolemalta. Herransa ajoi häntä takaa, paljas miekka kädessä.»
»Hirmuista on olla orjana», vastasi Simo, päätään pudistaen. »Ennemmin tulkoon kuolema.»
»Minä viittasin pakenevalle», jatkoi Aabel, »ja hän ehti peittäytyä tynnyrien väliin ja minä heitin vanhan hevosloimen päälle. Herra ei huomannut mitään, vaan juoksi ohitse. Mutta kiitokseksi sain tämän. Tahdotko palasen?»
Aabel näytti venäläisen leivän puolikasta ja katkasi siitä palasen.
»Venäläistä leipää! Ja sitä sinä syöt!» nuhteli kumppani.
»Kuvahan vain ruoatta elää, mutta ei ihminen», sanoi Aabel vakaasti ja haukkasi taas kappaleen.
Simo katseli häntä vähän aikaa vaiti ja sanoi viimein: »Jospa olisin kuva, niin en näkisi kaikkea kurjuutta, mitä nyt leviää aivan ympäri maata.»
»Hm, niin,» myönsi Aabel, »toispäivänä tähän aikaan olimme iloisemmat kuin ennen ja toivoimme enemmän kuin ennen, mutta nyt on kaikki ollutta ja mennyttä. Mitenkä sinä nyt luulet käyvän?»
»Tähän asti minä olen uskonut, toden totta, olen uskonut niin lujasti, ett'ei kukaan ole sitä saanut pois päästäni, mutta nyt en enää usko mitään.»
»Mitä sinä sitte uskoit?»
»Niin kauan kun Lybecker oli meillä herrana, uskoin olevamme kaikki onnettomuuteen myödyt, mutta kun hän viimein karkkosi pois maasta ja Armfelt tuli päälliköksi, uskoin kaiken selvenevän meille, mutta nyt eilisen taistelun jälkeen en usko enää mitään. Minun pääni tuntuu tyhjältä. Siinä ei ole enää mitään ajatuksia eikä mitään muuta muistoa kuin että jouduimme tappiolle.»
Aabel istui suoremmaksi. »Venäläinen ei olisi mitenkään voittanut meitä, ell'ei olisi käyttänyt petosta apunaan.»
»Tekikö hän petosta?»
»Oliko muka rehellinen teko tuo Mallasveden yli souteleminen ja hyökkääminen meidän selkään?» kysyi Aabel uhkamielisesti. »Jos hän olisi ollut sotasankari, olisi hän miten hyvänsä pyrkinyt suoraa tietä eteenpäin. Vaikka meitä oli niin vähäinen joukko häneen verraten uskalsimme me kuitenkin pysyä levollisina virran pohjoisrannalla, mutta kas hän, se rikas ja mahtava, hän ei uskaltanut tulla suoraan meitä vastaan. Hyi!» Ja hän sylkäsi tuleen.
Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.
»Näitkö Armfeltia, kun kuuli Galitsinin nousseen maalle hyökkäämään meidän selkäämme?» kysyi Simo viimein.
»Mitenkä minä olisin nähnyt hänet. Ratsuväkihän oli toisella puolella ja minä myöskin.»
»Hän kalpeni», sanoi Simo hiljaa. »Minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen kalpenevan.»
»Armfelt on viisas mies», myönsi Aabel, »ja hän ymmärsi heti, että toisenlainen oli vastustaa venäläistä aukealla paikalla, jossa hän sai levittää koko voimansa, kuin seisoa solassa Pälkäneen kirkolla.»
Nyt oikasihe Simokin ja vastasi innokkaammin: »Vaan vaikka hän kalpeni, niin ei hän kuitenkaan vavissut, sen minä tiedän, kun olin hänen lähimpiä miehiään silloin, kuin riensimme Galitsinia vastaan. Ah, miten hän kiiruhti Mallasveden rannalle! Miten hänen silmänsä tähystelivät ja miten hän huusi ja kiirehti jalkaväkeä ja oli itse kaikkialla! Vaan mitäpä sinulle kertoisin taistelusta, näithän sen itse suuressa, hirvittävässä kauneudessaan. Sinä näit nuorten aseveljiemme kasvojen kirkastuvan vaarassa, näit vanhojen voimakkaasti heiluttavan veristä miekkaansa, näit meidän väkemme taistelevan epätoivon rohkeudella, näit heidän kalpenevan ja kaatuvan kuoleman syliin. Näithän myöskin kyyneleen Armfeltin poskella, kun hän huomasi kaikki ponnistukset turhiksi, vai etkö sitä nähnyt, koska olet vaiti?»
»Minä olen vaiti vaan sentähden, että näen sen vieläkin», vastasi kumppani kolkosti ja alla päin. »Minä näen De la Barren ratsumiehineen solassa. Suuttumuksesta vavisten taisteli hän Apraksinia vastaan, ja me taistelisimme siellä vieläkin, ell'ei Armfeltia olisi voitettu siellä rannalla.»
»Armfelt piti puoliaan kuin mies!» vakuutti Simo, »ja me löimme heidät ensin takaisin. He pakenivat jo ja me riemuitsimme, mutta järveltä ui esiin uusia joukkoja, kiinnittäen mutaiset lauttansa Mallasveden rantaan. Buturlin toi Galitsinille lisäksi tuhansia. Meidän sotamiehemme heittäytyivät maahan itkemään.»
Oltiin hetkinen vaiti, mutta viimein alkoi toinen, jalkaväen nuorin mies, Pekka: »Puhuivathan ne tu-tulevan apua Ruotsista. Ehkäpä se olisi tullutkin, jos olisimme odottaneet pari päivää.»
»Ja tuotako he ovat saaneet sinut uskomaan!» virkkoi Aabel ivallisesti. »Katsos minua! Näytänkö minä siltä, ett'en tietäisi, mitä pitää uskoa, mitä ei.»
Simo nousi istumaan. »Miksi emme uskoisi tulevan Ruotsista apua, jota on jo niin kauan luvattu?»
Aabel irvisti. »Se lupa on jo niin vanha, että se on ehtinyt mädätä ennen toteutumistansa. Kymmenen vuotta sitte, sodan alussa, kun koko meidän sotaväkemme vietiin täältä pois, silloin jo luvattiin apua Ruotsista. Kun sitte kolmikkaat otettiin ruoduista ja rustholleista, yhteensä 14,000 miestä, silloin luvattiin uudestaan apua; ja kun Viipuri puolustautui viimeiseen asti, silloinkin kerrottiin: nyt lähettää Ruotsi apua. Mutta tuliko sitä? Ei, Viipuri kukistui voitettuna, Käkisalmen viholliset vallottivat. Ei mitään apua tullut silloin eikä sittemminkään, ja jos se tulee huomenna tai koko sodan aikana, niin en enää usko omia silmiäni?»
Simo katseli huononpäiväisiä, märkiä saappaitaan.
»Minä aion karata täältä», sanoi hän viimein äkisti.
Mutta juuri silloin tuli upseeri vankien luo ja kysyi venäjäksi: »Onko täällä ketään suomalaista, joka voisi tulla tulkiksi ruhtinas Galitsinille? Tulkoon hän tänne!»
Suomalaiset katselivat venäläistä sekavin tuntein, mutta ei yksikään liikahtanut. Upseeri uudisti kysymyksensä saksaksi, mutta ei saanut silloinkaan vastausta.
»Se tulisi teidän omien maamiestenne avuksi eikä ruhtinas Galitsinin», jatkoi upseeri ja katsoi vielä tutkivasti vankijoukkoa. Silloin nousi haavottunut vanki, joka oli, silmät ummessa, maannut maassa. Hän oli Miihkali.
Hämeenlinnasta karattuaan oli Miihkali pikku joukollaan häirinnyt vihollista, missä tämä vain oli heikonlainen, hyökännyt sen kuormastojen päälle ja pitänyt silmällä sekä Venäjän että Suomen armejaa. Sitenpä nämä sissit myöskin ennen kuin kukaan muu huomasivat Apraksinin aikeen viedä lautoilla väkeään Mallasveden yli ja hyökätä suomalaisten päälle takaa päin. He olivat jo vihollisten tullessa Kostianvirralle vieneet pois ja kätkeneet kaikki veneet sekä ylä- että alapuolelta ja sitte itse menneet Mallasveden pohjoisrannalle. Ainoastaan pari miestä jäi etelärannalle vakoilemaan vihollista. Kohtapa ilmestyikin niitä Harhalaan ja Äimälään mahtava joukko repimään huoneita ja kuljettamaan hirsiä rantaan, jossa ne jälleen yhdisteltiin lautoiksi. Kaikki elävät olivat jo ammoin paenneet vihollisen jaloista saloille, joissa toivoivat saavansa edes henkensä säilytetyksi. Monen vaaran jälkeen onnistui suomalaisten vakoojain iltahämärissä päästä kätketyllä veneellä lähtemään kumppaniensa luo. Pieni se vene oli ja tuuli kova, vaan sitkeillä ponnistuksilla saapuivat he viimein Mälkilään. Kun kumppanit löydettiin, lähetettiin Antero kiireimmiten viemään sanaa Armfeltille, vaan kaikki muut riensivät rannalle, jonne venäläiset pyrkivät. Ensimäiset lautat eivät vielä ehtineet rantaan, kun jo piilevien sissien pyssyt kaatoivat 200 miestä. Se hämmästytti venäläiset vähäksi aikaa, mutta kohtapa he sentään huomasivat vastustajat mitättömiksi ja nousivat heti maalle. Sissit peräytyivät, vaan ammuskelivat lakkaamatta ja kaatoivat paljon vihollisia, joilla ei ollut mitään turvaa. Viimein pienoinen sissijoukko joutui semmoiseen ahdinkoon, että sen perikato oli jo varmana silmäin edessä, vaan silloinpa jo Armfeltkin saapui jalkaväen kanssa ja taistelu alkoi hengen uhalla. Ihmeeltä näytti, että vielä monta suomalaista oli elossa. Luoteja oli tuiskunnut heidän ympärilleen kuin vesipisaroita sateella, kumppani toisensa jälkeen kaatui aivan tuossa vieressä, mutta jäipä heitä kuitenkin vielä jatkamaan taistelua.
Miihkali nousi seisomaan ja vastasi edessään odottelevalle upseerille:
»Minä puhun saksaa.»
»Hyvä», alkoi venäläinen puhua, »niin on, kuin jo sanoin, teidän omia maamiehiänne ne ovat, jotka tarvitsevat apua, mutta on minulla toinenkin asia. Ruhtinas Apraksin aikoi kohta lähteä pohjoiseen päin ja menisi mielellään suorinta tietä, mutta pelkää teidän järviänne ja vuorianne. Me olemme täällä outoja ja tarvitsemme jonkun, joka tuntee seudut. Minun pitää sentähden kysyä, kuka teistä rupeisi maksusta meille oppaaksi.»
Miihkali oli vaiti.
Odoteltuaan vähän aikaa vastausta kysyi venäläinen: »Tahdotteko ajatusaikaa?»
»Minä tahtoisin», vastasi Miihkali, »päästä kohta ase kädessä antamaan teille vastausta.»
»Ajatelkaa tarkoin», jatkoi upseeri, »tämä koskee teidän ja maanmiestenne henkeen. Tiedättehän, että te olette meidän käsissämme.»
»Teidän ruhtinaanne voi ottaa meidän henkemme, vaan ei meidän kunniaamme. Suomalaisten joukossa ei ole kavaltajia.»
Upseeri katsoi vankia ihmetellen ja säälien sekä vähän harmissaankin ja sanoi viimein: »Jos ette hyvällä tee, mitä pyydetään, pakotetaan teidät. Kyllä meillä keinoja on.»
Vangin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän vastasi vakavalla äänellä: »Pakottakoon ruhtinaanne, jos voi. Minä vannoin isieni Jumalan ja kuninkaani kruunun kautta, että me näytämme teille tietä, vaan viemme teidät pohjattomiin syvyyksiin. Sanokaa se herrallenne.»
»Hyvä, sen saatte itse kokea. Mutta tulkaa nyt ruhtinas Galitsinin luo, hän tarvitsee teitä muuhun.»
Upseeri lähti astumaan ja Miihkali seurasi häntä leirin toiselle puolelle.