XX.
Vankien aikeet.
»Mitähän tuo tahtoi?» kysyi Aabel, katsoen pois meneviä.
»En tiedä», vastasi Simo myöskin kummastellen. »Voi, miten paljo kysymyksiä kiertelee mielessäni, mutta kukapa niihin voi vastata ainoaankaan.»
Aabel näytti Sakkia, joka istui katsoa tuijotellen eteensä. Tulen valo valkasi hänen liinamekkonsa ja harmaata tukkaansa, niin että hän pimeässä loisti kuin ilta-auringon kultaama jäinen vuoren huippu. »Hän tietää enemmän kuin me muut», kuiskasi sotamies salaperäisesti kumppanillensa.
Simo katsahti vanhukseen, mitään sanomatta.
»Kuulkaas, Iisakki», huusi Aabel, »te olette viisas mies ja tiedätte enemmän kuin muut. Miten kauan meille käy niin huonosti kuin nyt?»
Sakki katsahti kysyjään. »Huonosti on käynyt ja huonosti käy vast'edeskin; mutta pahin tulee vasta lopulla, ennenkuin hyvä tulee, sillä viimein sekin kyllä tulee.»
»Oletteko nähnyt unta kuninkaasta?» kysyi Simo.
»En, mutta tiedän minä sen kuitenkin.»
»Jos tiedätte mitään hyvää, niin kertokaa meillekin», pyyteli sotamies.
»Kyllä me kaikki tarvitsemme lohdutusta tänä surun päivänä.»
Hitaasti ja hiljaa alkoi Sakki kertoa: »Kun minä taistelun edellisenä iltana astuskelin pitkin varustuksiamme ja kävin viimein istumaan, näin venäläisenkin tehneen hyviä varustuksia. Koski kuohui meidän välillämme, ja minä mietiskelin, mitähän kaikkea se kohta oli näkevä ja mitä meille oli Jumalan tahdon mukaan kohta tapahtuva.»
Simon silmät suurenivat. »Näittekö te mitään?» kysyi hän.
»Minä näin paljon. Minä näin eilisen taistelun semmoisena, kuin se sitte tapahtui ja päättyi syksyisellä kentällä. Jymyä ja pauhua kuului ilmasta ja sodan liekki levisi yhtä etemmäksi pohjoista kohti. Suurilla siivillä lensi se Isonkyrön tasangoille, ja kun meidän miestemme veri virtanaan juoksi maahan, kuului katkera valitushuuto avaruudesta, mutta veri juoksi juoksemistaan. Minä näin sen sekautuvan Savon ja Karjalan vesiin, se juoksi kastellen Hämeen kangasta ja Pohjanmaan tasankoja, milloin mitäkin. Taivas ja maa loisti verta ja tulta, mutta maan lapset olivat kalpeat kuin kuolema; idästä länteen kaikui epätoivon huuto.»
Vangit olivat vähitellen kääntyneet kuuntelemaan Sakkia niinkuin suurta »tietäjää». Nyt joku heistä virkkoi: »Niinhän meillä on ollut jo kauan.»
Mutta toinen ääni kielsi: »Lakatkaa jo Herran tähden tuommoisista puheista ja kertokaa nähneenne jotakin valoa, jotakin toivoa kaiken tuon kauheuden takaa.»
Useimmat olivat kaikesta välinpitämättömänä hautoneet omaa suruansa, vaan nyt alkoivat kaikki nousta ja kauhistuen katsoa tuijotella puhujavanhusta, joka jatkoi:
»Vielä minä näin surua. Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun säde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka purjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta sotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja kaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli kaikunut ennen kuolemaa. Ja se verinen lippu ulottui yli koko maamme, se kasvoi ja musteni, aurinko ja kuu katosivat ja tähdettömänä levisi päällemme synkkä yö. Minusta näytti koko Suomi makaavan paareilla ruumiina.»
»Lakatkaa jo!» huusi Simo vavisten. »Teidän sananne tukeuttavat hengitykseni ja rampaavat sydämmeni. Minä olen tässä mietiskellyt pakoa ja uhotellut kuolemaa; mutta teidän sananne tulevat helvetistä enkä minä jaksa niitä kantaa.»
Vaan Aabel halusi kuulla lisää ja sanoi: »Te lupasitte parempiakin aikoja, milloin ne tulevat?»
»Silloin kun yö on pimeimmillään», vastasi Sakki. »Minä näin tähden syttyvän; se viskeli kipunoita ylt'ympäri ja kasvoi välkkyväksi palloksi. Sen äärimmäisin reuna loisti kuin aamurusko ja siitä alkoi uuden ajan päivä. Mutta sen loisto oli vielä punainen kuin tulen, ja välillä aina välkkyi kyynelsäteitä. Se oli entisyys kaikkine taisteluineen ja sotineen; se oli noussut kirkastettuna ja kauniina paistamaan. Ah, te minun maani lapset! jospa olisitte nähneet, miten se hymyili äsken syntyneessä nuoruudessaan! Yö vähitellen hälveni ja hiljaista jyrinää kuului avaruudesta. Se kaikui kuin tervehdys muinaisaikojen kansoilta, jotka heränneinä varjoina tulivat tervehtimään uuden päivän koittoa. He tapasivat tiellä toisia, tulevain aikojen sukuja. Heidän keskeltänsä astui esiin kaunis, nuorekas olento, käsivarrellaan taivaan hohteen reuna, jonka hän levitti kaikkien nähtäväksi. Sinivalkoisena aaltoili lippu hänen kädessään, vanhat paljastivat päänsä ja nuoret, vielä syntymättömät miespolvet ottivat lipun itselleen. Sinä hetkenä kuului ilmasta ääni: Maa on meidän! Meidän on maa! huusivat nuoret; maa on meidän! toistivat vanhat, menneet, haudasta nousseet ajat. Jokainen heistä pani kätensä haavalle, josta oli vuodattanut verensä, ja nyökkäsi muille: emme me ole turhaan taistelleet; maa on meidän.»
Kalpeina ja hämmästyen olivat kaikki vaiti kuunnelleet, ja vaiti olivat he vielä sittekin, kun Iisakki vaikeni; mutta viimein kysäsi joku heistä: »Näittekö sen? Vannokaa taivaan ja maan kautta, että sen näitte ja että se kerran toteutuu.»
Sakin vartalo kasvoi pitemmäksi ja hänen silmänsä säihkyivät, kun hän nosti kätensä vanhan profeetan tavalla, joka tietää, mitä puhuu:
»Minä vannon taivaan ja maan kautta, että näin sen ja että luotan Herran päivään, joka kerran tulee!»
Äsken vielä niin toivoton joukko hymyili nyt ilosta kirkastuen. Ei kellekään johtunut mieleen epäillä tietäjän sanoja.
»Niinpä me iloisella mielellä kantakaamme, mitä meille suodaan. Me tiedämme nyt, ett'emme turhaan kärsi», sanoi Simo luottavasti.
»Vähäpä meistä lukua, jos uuvummekin, kunhan vain maa seisoo. — Kaunis on taistella tulevia voittoja varten, kaunis kaatua taistelussa, joka ei turhaan häviä.» Siihen tapaan vangit vuorotellen laususkelivat.
Aabel hymyili ilosta. »Minä aion karata, vaan en kaatua enkä kuolla vielä», riemuitsi hän.
Hänen vieruskumppaninsa sysäsi häntä kylkeen, sanoen: »Ole sinä vaiti ja varoillasi. Kuka sen tietää, ken täällä meitä kuuntelee. Katso noita.»
Ne sanat tarkottivat paria venäläistä, jotka toivat takaisin Miihkalin sekä kaksi uutta vankia. Toinen heistä oli Alli talonpojan vaatteissa ja toinen Iikka tavallisessa puvussaan. Alli meni niin syrjään kuin saattoi, Miihkali seurasi häntä, ja he kävivät istumaan kaatuneen puun rungolle. Tyttöä ei näyttänyt kukaan tuntevan. Iikka sen sijaan oli leikellyt ja jakanut monta tupakkalehteä sekä ratsumiehille että jalkaväelle sekä laastaroinut melkein kaikkia, niin että hänet tunnettiin jo matkan päästä, kun häntä itkevänä talutettiin muiden vankien luo.
»No mitenkä te tänne tulette?» kysyi Aabel.
»Siten vain», vastasi Iikka äkäisesti, »kun venäläinen on yhtä tyhmä kuin Jumala on viisas. Minä tulin katsomaan, eikö Antero ole tullut tännepäin koska en häntä löydä mistään, ja Alli läksi minun kanssani rukoilemaan vapautta vangituille sukulaisilleen. Mutta nyt ne pedot ovat saaneet päähänsä, että me olemme kavaltajia ja vakoojia, eivätkä sentähden päästä meitä täältä pois.»
»Hullusti käy niillekin, jotka vastoin tahtoaan tänne joutuvat, mutta vielä pahemmin niille, jotka, niinkuin te, vapaaehtoisesti tarttuvat paulaan», sanoi Aabel.
»Olkaa vaiti, älkääkä pilkatko minua!» tiuskasi Iikka. »Sanokaa enemmin, oletteko missään nähneet Anteroa.»
»Olen kyllä», vastasi Aabel. »Minä olin etuvartijana ja näin hevostani janottavan. Niinpä astuin maahan sitä juottamaan, vaan hepo vain pörhisteli sieramiaan eikä enää painanut alas päätään. Samassa juoksi Antero kuin tuisku luokseni ja huusi: »ettekö ymmärrä, että hepo vainuaa vihollisia. Venäläiset tulevat! Niin nähkääs, ei hevonen ole mikään tyhmä eläin.»
»Niin, niin», vastasi Iikka, »hän on kuin myrsky, sen minä kyllä tiedän.» Hän kävi istumaan tulen viereen ja katseli vaiti liekkeihin suurilla silmillään. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta ja hetkisen huojuttuaan hän kysäsi äkisti: »Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?»
»Hän on kaiketi siellä, missä kaikki muutkin ovat, paitsi ne, jotka istuvat täällä», virkkoi joku leikillisesti.
»No, missä te sitte kaikkien muiden luulette olevan?» kysyi Iikka. »Jos muuta en tiedäkään, niin tiedän toki sen verran, että he kaikki eivät ole yhdessä paikassa.»
»Eivätkö kaikki seuranneet Armfeltiä?» kysyi Simo hätäisesti.
»Savolaiset ja hämäläiset ovat karanneet kotiseuduilleen. He arvelivat, että ennemmin pitää suojella omaa kotia sekä vaimoa ja lapsia kasakoilta kuin kuljeksia herrojen kanssa, joilla ei ole mitään siunausta mukanaan.»
»Mitähän ne herrat tuumivat?» arveli Aabel.
»De la Barre ja översti Yxkyll», kertoi Iikka, »ovat menneet Ruoveden kautta Pohjanmaalle ja vieneet sinne osan hajotetusta sotajoukosta, mutta Armfelt aikoi vielä kerran pysähtyä Tammerkoskelle niiden kanssa, jotka oli saanut kokoon, vastustamaan venäläistä.»
»Voitteko vannoa tuon kaiken todeksi?» tiuskasi Simo tutkistelevasti katsellen vaimo-vanhusta.
»Totta kaiketi se on totta, kun minä sen kuulin niiltä, jotka suoraa päätä tulivat sotajoukosta ja ovat omin silmin nähneet ne herrat eri teillä.»
Simo nosti nyrkkinsä: »Labar, Labar, Jumala sinua armahtakoon nyt ja tuomiopäivänä!»
»Mitä sinä siinä?» torui Aabel. »Eikö Armfelt ja etkö sinä itse tarvitse
Jumalan armoa yhtä hyvin kuin De la Barre?»
Simo pudisti päätään ja vastasi salaperäisesti: »Minä näin yhden asian sinä päivänä, jona Armfelt tuli ylipäälliköksi Lybeckerin jälkeen.»
»Mitä?» kysyivät kumppanit ympärillä.
»Minä olin vahdissa päämajalla ja iloitsin niinkuin kaikki muutkin. Iloisimmat kaikista olivat kuitenkin överstit Stjernstedt ja Mellin. Ne puhuivat kenraali Armfeltista riemuiten, ja heidän luoksensa tuli överstiluutnantti Ollengren ja majuri Brase, ja hekin olivat iloiset. Mutta sitte tuli De la Barre, ja kun muut upseerit sanoivat olevansa juuri menossa Armfeltin luo toivottamaan hänelle onnea nimityksen johdosta ja kysyivät De la Barrelta, eikö hän lähde mukaan, pyörähti hän kantapäällään ja sanoi: tietysti. Mutta minä yksin näin hänen kasvonsa, miten ne kalpenivat ja vääristyivät ikäänkuin mielipahasta, että toiset niin kiittivät Armfeltia!»
»Se on vale!» tiuskasi Aabel. »Muuten olisikin De la Barre yhtä hyvin saattanut tulla meidän ylimmäksi mieheksemme kuin Armfeltkin. Hän on yhtä urhoollinen kuin toinenkin ja yhtä viisaat ovat myöskin molemmat.»
»De la Barre», vastasi Simo, »olkoon vaikka tuhat kertaa viisas ja urhoollinen, niinkuin onkin, mutta meistä hän huolii yhtä vähän kuin isänsä kenkärajoista.»
»Sen uskon minäkin», sanoi Iikka käärien hameensa helmoja paljasten jalkainsa ympäri ja siirtyen likemmä tulta.
»Saattaa kyllä niin olla», sanoi Pekka. »Hän kerskaili eräänä päivänä niin, että parta vapisi, siitä että hänen esi-isänsä olivat ranskalaisia ja puolalaisia, vaan ei suomalaisia.»
»Muistatko, mitä Armfelt sanoi meille eilen, kun taistelu alkoi?» kysyi
Simo, Pekkaan katsahtaen.
»Hän käski meitä taistelemaan hengen edestä.»
»Hän sanoi, että tässä oli meidän isäimme kehto ja täällä myöskin heidän hautansa, täällä he ovat eläneet ja kuolleet meidän edestämme, ja täällä pitää meidänkin elää ja kuolla niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme tulevat.»
»Niin, niin, hän puhui verisistä taisteluista, joita ennen on ollut, ja sanoi lopuksi, että ell'emme suojele kaikkea, mitä meillä on tässä maassa, niin ei enää olekaan mitään, jonka hyväksi voisimme elää ja kuolla.»
»Niin, sillä tavalla hän puhui», todisti Simo, »mutta onko kukaan kuullut De la Barren niin sanovan?»
Aabel oli noussut puoli makuultaan; nyt hän vihastuen nosti nyrkkinsä ja ärjäsi: »Tiedätkö, että minä olen hänen ratsumiehiään?»
»Niin, sitte kaiketi olet itsekin samallainen hieno ulkomaalainen.»
Aabel heilautti nyrkkiään ja tavotti iskeä Simoa, mutta Pekka tarttui hänen kalvosimeensa, ja riita vaikeni itsestään, kun tynnyrin vieressä istuvat venäläisherrat taas alkoivat kovemmin räyhätä.
Aleksei nousi kehottaen:
»Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.»
»Vai levolle!» ihmetteli Ivan. »En, minä en lähde levolle, minä tahdon huvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu ainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun korvissani kuin »armoa!» Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin »armoa!» Näetkö tuota pitkää varjoa! Se näyttää siltä naiselta, joka kirosi meitä!»
»Se on vain männyn varjo!»
»Minä tahdon soittoa!»
»Niinpä anna soittajain soittaa; musiikki kuolettaa kaikki surut», sanoi
Aleksei, käyden jälleen istumaan.
»Musiikkia!» huusi Ivan.
»Musiikkia!» kirkui Petterkin kohti kurkkuaan.
Soittajat riensivät esiin ja alkoivat soittaa. Säveleet kaikuivat iloisilta ja eläviltä, mutta Ivan istui yhä alla päin ja sanoi: »Huono neuvo, veli! Soitto herättää kaikki vangit. Katsos, miten he nousevat istumaan ja katsoa tuijottavat meitä. Hyvin huono neuvo, veli! Soitto tuopi tuon haamun yhä lähemmäksi minua!»
»Anna jonkun tanssia edessäsi, niin pääset näkemästä haamua», kehoitti
Aleksei.
»Niinpä niin», virkkoi Petter, »huuda takaisin kompaniasi ja käske sen tanssimaan meille.» Ja hän kääntyi palvelijan puoleen, joka melkein näännyksissä uupumuksesta seisoi valmiina tottelemaan herransa pienintäkin viittausta. »Toimita tänne komppania! Käske heidät tanssimaan! Älä huoli, Ivan Petrovits, tanssi kyllä virkistää ja lohduttaa sinua.»
Ivanin kasvot vähän kirkastuivat, hän sai uutta rohkeutta. »Niin, tanssi virkistää ja lohduttaa minua. Soittakaa!»
Komppania syöksyi esiin ja tanssi alkoi.
Upseerit, kaikki kolme, käänsivät nyt koko huomionsa tanssivaan komppaniaan ja tunsivat alussa siitä iloa ja huvitusta. Yksin Ivankin vilkastui ja huusi tuontuostakin hyväksymissanoja väelleen. Mutta äkisti virkahti Aleksei, joka oli koko ajan pitänyt ajatuksensa selvillä:
»Mitähän tämä maksaisi meille, jos ruhtinas saisi edes aavistuksenkaan sinun käskystäsi!»
Ivan tunsi tuosta muistutuksesta mielessään vähän rauhattomuutta ja tiuskasi heti: »Ole vaiti äläkä ennustele pahaa!»
»En minä ennustakaan mitään pahaa», vastasi Aleksei, »minä vain puhun tanssista. Hän ei anna meille anteeksi, että me raastamme miehet paraasta unesta. Mitä tästä tulee, jos ruhtinas saa tietää kaikki?»
Ruhtinas Galitsinin muisto sai Petterinkin ajattelemaan edes sen verran, kuin hänelle enää oli mahdollista. »Niin», änkytti hän, »jos … ajattelehan sitä, Ivan Petrovits.»
Ivan viittasi luoksensa vääpelin ja sanoi käskevästi: »Muista, että sinun komppaniasi tanssii ilosta. Miesten pitää näyttää iloisilta. Käske niin!»
»Minä kuulen ja tottelen», vastasi vääpeli, sydän levottomana, ja riensi täyttämään käskyä.