XXI.
Ruhtinas Galitsin.
Tanssi vilkastui, ja sen kestäessä lähestyivät Galitsin ja Buturlin. Ensinmainittu oli 38 vuoden ijässä. Hän oli syntyisin liettualaisesta ruhtinassuvusta, jonka esi-isä Mikael Ivanovits Bulgakov oli Liettuan suurvallan perustajan Gediminin jälkeläinen kahdeksannessa polvessa. Tällä Bulgakovilla, joka kuoli munkkina 1558, oli liikanimi Galitsa (hansikas), josta tämä ruhtinassuku siten sai nimensä. Hänen jälkeläisensä kuudennessa polvessa oli Suomenkin historiassa niin kuuluisa Mikael Mihailovits Galitsin, syntynyt 1 päivänä marraskuuta 1673. Ruhtinas Galitsinin nuoruus oli siihen aikaan, jolloin Pietari Suuren parannuspuuhat käänsivät Venäjän kansan huomion Länsi-Europan sivistysoloihin, ja nuori ruhtinas näyttää saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen. Hän pääsi jo 12 vuoden ijässä Semenovan rykmenttiin rummuttajaksi, vaan sai kohta upseerin arvon ja teki ensimmäisen urotyönsä Asovan vallotuksessa 1696. Kaksi vuotta myöhemmin oli hän kukistamassa streltsien kapinaa, 1699 Kertsin meri-sotaretkellä ja 1700 Narvan taistelussa, jossa hän haavottui. Vuonna 1702 alkoi Pähkinälinnan piiritys ja siinä oli Galitsin alapäällikkönä. Linnaa puolustettiin sankarillisesti ja tsaari lähetti jo peräytymiskäskyn, mutta Galitsin vastasi sanantuojalle: »Sanokaa tsaarille, että minä täst'edes olen ainoastaan Jumalan suojeluksessa.» Hän johti heti väkensä rynnäkköön ja Pähkinälinna antautui 12 päivänä lokakuuta. Galitsin sai sitte monella sotakentällä taistella hyvällä menestyksellä Ruotsin armejaa ja sen kuningasta vastaan, kunnes hänet siirrettiin Suomeen ja hän siellä oli osallisena Viipurin vallotuksesssa 1710. Seuraavana vuonna nähtiin hänet Pruthin varsilla, vaan 1712:sta asti käytettiin häntä yksinomaan Suomen anastajana, ensin Apraksinin alapäällikkönä ja sittemmin Isonkyrön taistelun jälkeen (1714) Suomessa olevain venäläisjoukkojen ylipäällikkönä. Niin kasvoi ruhtinas Galitsinin sankarinimi vuosi vuodelta ja hänen urotöittensä maine levisi lavealle. Suomessa hänellä oli sotilaan ja vallottajan tehtävä ja hänen täällä olonsa sattui maamme ja kansamme historian pimeimpään ja kolkoimpaan aikaan; mutta Galitsinin oma jalo henkilö on melkeinpä ainoana valokohtana, jota muistelma mielellään katselee. Ollen ylevä, oikeudentuntoinen ja jalomielinen koetti hän lievittää ja sovittaa, mikäli mahdollista. Sen ajan katkerasti syyttävien haamujen keskellä on ruhtinas Galitsin puhtaana sankarina, joka aina koetti valvoa voitetun oikeuksia ja parantaa vallotetun maan tilaa, mikäli hänellä oli valtaa. Paha kyllä saapui ainoastaan vähäinen osa maan rajattomasta kurjuudesta hänen kuuluviinsa, ja ainoastaan vähän osan hän näki käskyläistensä väkivaltaisuuksista, mutta mitä hän näki, se kaikki rangaistiin ansion mukaan, ja aikakirjat yksimielisesti tunnustavat hänet jaloksi hallitsijaksi ja ihmiseksi.
Nyt kajasti ruhtinaan kasvoista syvän surun varjo, sillä äskettäin juuri oli Venäjältä tullut sanoma, että hänen nuori puolisonsa Eudokia, omaa sukuaan Ivanovna Buturlin, oli kuolemaisillaan, mutta tanssivain sotamiesten näöstä hänenkin muotonsa kirkastui ja hän sanoi hymyillen:
»Miten ilo kuitenkin voi antaa voimaa. Kukapa olisi aavistanut, että samat miehet, jotka äsken olivat menehtyä väsymyksestä, nyt pyörisivät iloisessa tanssissa.»
Kummasteli sitä myöskin Buturlin. »Niin ihmeellistä todellakin», vastasi hän. »Mutta siinähän on uusi todistus kansan rakkaudesta tsaariansa kohtaan, sillä kun hän on voittanut, unhottavat sotamiehet kaikki omat kärsimyksensä.»
»Te olette todellakin oikeassa», virkkoi Galitsin eikä ollut oikein uskoa silmiään. Hän kääntyi upseerien puoleen tervehtien: »Hyvää iltaa, Petter Tupovski, Ivan Petrovits ja Aleksei Feodorov; ottakaa tässä minun tervehdykseni.»
Upseerit hypähtivät ylös ja Ivan heittäytyi maahan.
»O, suuri ruhtinas, tässä näette orjanne!»
Petter, tervehti myöskin syvään, vaikk'ei niin suin päin, hän kun vielä oli selvämpänä. »Minun kunnioitukseni suutelee tomua jaloistanne!»
Aleksei tervehti sotilastapaan seisoen ja sanoi:
»Käskekää vain, herra, niin minä kuolen edestänne.»
Galitsin hymyili ystävällisesti. »Minun tähden teidän ei tarvitse kuolla, vaan kyllä tsaarin ja Venäjän asian tähden, sillä sehän on meidänkin asiamme. Kun olette urhoolliset miehet, niin olette tietysti tekin osaltanne hankkineet voittoa, ja minä teitä siitä kiitän.»
»Johtakaa meidät uudestaan taisteluun, me kyllä seuraamme», sanoi
Aleksei innokkaasti.
Buturlin oli enemmän katsellut tanssivia sotilaita kuin heidän päälliköitään ja sanoi Galitsinille: »Minusta näyttävät miehet hyvin unisilta, joka seikka toden totta ei ole kummeksittavakaan. Eihän heitä vain liene tänne käsketty?»
Ivan aivan selvisi kauhusta. »Mitä ajattelettekaan, teidän ylhäisyytenne? Heidän hälinänsä on päinvastoin kiusannut minua, mutta en minä huolinut häiritä heidän iloansa, joka tekee heille niin hyvää.»
Hän viittasi vääpelin luokseen: »Hei tulkaas tänne! Sanokaas, minkätähden miehet tanssivat. Ilostako vaiko käskystä?»
»Se on…» änkytti vääpeli.
Ivan uhkasi nyrkillään ja tiuskasi: »Sanokaa totuus!»
»Ilosta! Voiton ilosta he tanssivat!»
»Hyvä, hyvä», vastasi Galitsin, »mutta he näyttävät väsyneiltä. Menkää nyt levolle. Huomispäivänä tarvitaan uusia voimia, joita ei saa edeltäpäin kuluttaa. Pyhä Nikolai teitä suojelkoon!» Hän viittasi ja sotamiehet poistuivat.
Buturlin katsoi taistelukentälle ja kuoleman vainiolle päin. Toisten puoleen kääntyen sanoi hän: »Taistelumme oli tulinen; miten monta urhoollista miestä saammekaan jättää Suomenmaan poveen! Monta tuhatta kaatui tänään, ja ell'ei Apraksin olisi keksinyt tuota keinoa, hyökätä suomalaisten selkään, niin olisi voitto nyt vihollisten käsissä eikä meillä.»
»Niinpä niin», vastasi Galitsin, »me uhrasimme tuhansia, vaan kuinka mielelläni olisin uhrannut vielä monta tuhatta lisäksi, jos siten Armfelt olisi joutunut meidän käsiimme. Se mies tekee meille yhdessä päivässä paljon enemmän haittaa urhoollisilla miehillään kuin Lybecker tuhannessa päivässä.»
Alemmat upseerit kaipasivat hyvin vapauttansa, jota äsken juuri olivat nauttineet. Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua, mutta Aleksei sanoi sekaan: »Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus, sanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin sijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme kaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen leikkiimme.»
Galitsin hymyili. »Juuri niin. Me emme saa väsyä, ennenkuin Venäjän rajaksi tulee meri ja tsaari Pietarin nuori pääkaupunki saa turvallisesti katsella Suomeen päin.»
Ruhtinas otti Suomen kartan taskustaan, levitti sen tynnyrin pohjalle ja näytti kynällään sikäli kuin puhui:
»Näin, pitkin merta pitää Venäjän raja vedettämän; ennen me emme saa levätä, hyvät herrat.»
Buturlin katsoi vankeihin päin ja sanoi: »Jos nämä suomalaiset tulisivat meille niin uskollisiksi, kuin nyt ovat Ruotsin kansalle, niin maksaisipa heidän voittamisensa todellakin vaivaa uhrata henkensä ja menestyksensä.»
Ruhtinas Galitsin nyökäytti myöntävästi päätään. »Vapaa liitto tämän uskollisen ja urhoollisen kansan kanssa tekisi meidät aivan turvatuiksi pohjan puolelta. Parempaa rajanvahtia ei Venäjä koskaan saisi.»
Se voitettujen hyveksiminen ei miellyttänyt Petteriä. Missäpä pohjan perillä nyt olikaan mahtavampaa ja voimakkaampaa kuin Venäjä ja Venäjän tsaari. Hän rohkasihe ja sanoi luottavasti: »Missä Venäjän menestys vaatii, siinä sillä on voimaakin ottaa, mitä tarvitaan, eikä tässä enää suurta voimaa tarvitakaan, sillä Suomi on jo kauan ollut uupumaisillaan.»
»Niin», myönsi ruhtinas, »Suomi on uupumaisillaan, mutta se ei antaudu.
Jos Ruotsin kruunu olisi minun päässäni, niin kyllä minä paremmin kuin
Kaarle-kuningas suojelisin tätä urhoollista kansaa. Minä en olisi
niinkuin hän vienyt pois sen paraita miehiä ja jättänyt maata alttiiksi
Venäjän armejoille.»
Petterin hämärtävät silmät alkoivat loistaa, hän nosti kätensä ja sanoi innolla: »Kaunis näky teidän ylhäisyytenne, kun he kaikki olisivat voitettuna.»
»Onko pidetty huolta, ett'ei vangeilta mitään puutu?» kysyi Buturlin.
»He voivat kuin prinssit. Ruhtinas Galitsinin käsky kohdella heitä säälivästi on kulkenut miehestä mieheen, ja vangeilla on yhtä hyvä kuin meidän omallakin väellämme.»
»Niin pitää olla, kuin minä olen sanonut», lausui ruhtinas. »Sankari liikkukoon taistelussa kuin ukonnuoli, vaan voitetulle viholliselle hän olkoon lempeä kuin päivänsäde. Sitä ei Venäjän sotilas saa koskaan unhottaa.»
»Emme me sitä unhotakaan», vastasi Petter. »Vangit ovat todistavat meidän lempeyttämme.»
Buturlin katsahti vielä vankeihin päin ja kysyi sitte ruhtinaalta:
»Eiköhän nyt olisi paras aika tarkastaa heidän tilaansa?»
»Niin minäkin ajattelen». Galitsin pyysi kaikkia upseereja seuraamaan, ja venäläiset herrat astuivat vankien luo. Sinne pysähdyttiin. Nähtyään märjän maan, jossa vesi välkkyi turpeiden välistä, sanoi Galitsin vakavasti ja jyrkästi: »Vangit vietäköön pois tästä kuopasta. Meillä on tilaa kylliksi, sentähden on väärin pitää näitä onnettomia näin vetisessä paikassa. Sen pitää tapahtua jo tänä yönä.»
Ruhtinas meni edelleen, toiset seurasivat häntä; niinpä he saapuivat sinne, jossa Alli ja Miihkali istuivat.
Ne kolme upseeria olisivat mielellään eronneet esimiehistään, jos vain olisivat uskaltaneet. Vaan se ei mitenkään käynyt päinsä. Viimein nykäsi Ivan Petteriä käsivarresta ja kuiskasi: »Lähtekäämme pois täältä, etkö näe, miten haamut meitä vaanivat?»
»Eivät ne mitään haamuja ole», vastasi kumppani. »Jospa ruhtinas ei olisi täällä, niin voisit sysätä miekkasi johonkuhun noista kirotuista suomalaisista ja nähdä heidän verensä juoksevan, niinkuin meidän juoksi eilen.»
Mutta Ivan tunsi yhä enenevää levottomuutta. »Minä en tahtoisi enää nähdä verta. Tule, lähtekäämme pois!» Ja hän tarttui Petterin käsivarteen, mutta Petter tempasihe irti sanoen: »Emme me vielä pääse, mutta kohta. Maltahan nyt toki.»
Alli ja Miihkali olivat, mistään lukua pitämättä, hiljakseen keskustelleet. Mitäpä he huolivat muutamista venäläisistä upseereista, kulkipa heitä yksi tai useampi ohitse. He eivät myöskään huomanneet, miten Galitsin osotti Allia ja sanoi Buturlinille: »Tuo nuorukainen oli äsken minun luonani pyytämässä vapaaksi vankeja, jotka on otettu Pohjois-Suomessa. Hänen kertomuksensa kuului hyvin todelta, mutta huomenna minä kuitenkin tutkin tarkemmin sekä häntä että tuota vaimoa. Nämä suomalaiset olkoot muuten kuinka rehellisiä hyvänsä, mutta heidän mielialaansa meitä kohtaan en luota.»
»Olemmehan nähneet yllin kyllin todistuksia heidän viekkaudestaan ja uhkarohkeudestaan, niin että vaikea on ollakin heitä epäilemättä», vastasi Buturlin. »Mutta olkoonpa viaton tai syyllinen, niin tahtoisin mielelläni kuulla ja nähdä nuorukaista, joka niin nuorena uskaltaa kuljeksia vihollisleirissä ilman muuta suojelusta kuin vanha vaimo.»
He astuivat lähemmäksi ja ruhtinas Galitsin kysyi Allilta Miihkalin välityksellä: »Mitenkä te osasitte tulla tänne minun luokseni, koska ette kulkenut sotaväen kanssa?»
Alli nousi seisomaan. »Kuolema minua opasti.»
»Ettekö peljännyt?»
»Elämän katkerat surut tukeuttivat minun levottomuuteni, ja rohkeuttani vahvisti kaikki se, mitä olen kuullut teidän ruhtinaallisesta armostanne.»
»No, mitä te sitte tiedätte minusta?»
»Että te olette lavean ja mahtavan Venäjän jalomielinen poika ja että teidän hyvyytenne muisto voitettuja kohtaan ei ole kuoleva yht'aikaa teidän itsenne kanssa. Mutta teidän lippujenne ympärillä ei olekaan monta teidän kaltaistanne miestä. Heidän vihattu miekkansa iskee useammin turvattomia kuin meidän maamme sotilaita.»
Ruhtinaan kasvot synkistyivät; hän vastasi suruisesti: »Se on sodan varjopuoli, kiristystä käytetään ja kärsitään.»
»Jalo mies ei koskaan kosta viattomille», sanoi tyttö rohkeasti, vaan hiljaa.
»Minä olen sydämestäni pahoillani siitä väkivallasta, mutta minä en voi syyttää enkä rangaista rikoksellisia, kun minulla ei ole aavistustakaan, keitä he olivat. Vai osaatteko te antaa minulle viittauksen?»
»Nimettöminä he hävittäen riensivät talosta taloon kuin tulenliekit palavassa kylässä. Ei kukaan kysynyt kenen lapsia meidän havittelevat maanmiehemme olivat, vielä vähemmin sitte Venäjäin rosvoilijaan nimiä, jotka syöksyivät meidän kimppuumme kuin tuntemattomat pedot.»
Allin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja elpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan haihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat huulille.
»Mitä nyt?» kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti virkkoi Buturlin: »Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.»
Alli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän läsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan upseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: »Tuossa hän on! Tuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä tunnen hänet!»
»Mitä hän tarkottaa?» kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:
»Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden niistä.»
Ruhtinas hämmästyi. »Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä sanoo?»
»Voitteko todistaa, mitä sanotte?» tutkisteli Miihkali.
Alli katsoi jäykästi Ivaniin. »Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun veljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä iskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän vielä elää.»
»Hän sanoo», selitti Miihkali, »että tuo arpi on hänen veljensä puremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on hän saanut puukon iskun.»
Ruhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. »No, mitäs sinä vastaat tähän, Ivan Petrovits?»
»He täyttävät teidän korvanne valheilla! Suomalaisten kielet eivät koskaan puhu totta», vastasi Ivan vavisten.
Ruhtinas katsoi tuimasti syytettyyn. »Minä kysyn vielä kerran sinulta,
Ivan Petrovits. Tunnusta, jos sinä sen teit.»
»Maa nielköön sen, joka niin pahaa valetta puhuu!»
Ruhtinas yhä katsoi häntä tutkivasti ja terävästi.
»Näytäpäs meille niskasi!» käski hän. »Todistakoon se viattomuutesi.»
Ivan seisoi vavisten ja liikahtamatta.
»Kuule ja tottele!» käski Galitsin, niin että metsä kajahti.
Ivan putosi maahan ruhtinaan eteen. »Armoa! Armoa!»
»Onneton! Nouse ylös ja tunnusta, kutka olivat kanssasi.»
Ivan nousi ja näytti kahta kumppaniansa.
Ruhtinas kääntyi heihin päin ja kysyi jyrkästi: »Niinkö on!»
Aleksei astui askelta likemmäksi. »Niin on, teidän armonne.»
Ruhtinas kysyi edelleen Miihkalilta: »Tunteeko hän nämä toiset?»
»Oletteko nähnyt näitä miehiä ennen?» tulkitsi Miihkali.
Alli katseli heitä tarkkaan. »En tätä tietääkseni», vastasi hän,
Petteriin katsoen; »mutta kyllä tuon», lisäsi hän Alekseita osottaen.
»Hänen sydämensä oli lempeä, vaan hän ei voinut estää, mitä monta sataa
tahtoi. Hän se kuitenkin pelasti minut.»
Miihkali osotti Petteriä. »Tuota hän ei tunne, mutta tuo toinen pelasti hänet sinä yönä väkivallan käsistä.»
Ruhtinas kysyi Alekseilta: »Oletteko pelastanut tämän nuorukaisen?»
Upseeri katsoi tyttöä mietiskellen ja vastasi viimein: »En tietääkseni.
En minä häntä tunne.»
»Ei hän teitä tunne!» tulkitsi Miihkali suomeksi.
»Kysykää häneltä», pyysi Alli, »eikö hän muista tyttöä, jonka hän pelasti palavasta talosta, johon venäläiset viskasivat lapsen tuleen ja ripustivat vanhan ukon pellin nuoriin, hakattuaan häneltä ensin molemmat kädet pois! Se tyttö, jota tuo», sanoi hän Ivania osottaen, »tahtoi pois vetää, olin minä, ja tämä pelasti minut», lisäsi hän Alekseita osottaen.
Miihkali tulkitsi taas, ja kun kaikki upseerit tointuivat hämmästyksestään, sanoi Aleksei:
»Onpa ihme, että hän elää. Minä vein hänet kauhuista ja kuolemasta veteen rannan ruohokon taakse. Aallot lienevät antaneet hänelle sen suojeluksen, jota minun käteni ei kyennyt antamaan, koskapa hän vielä elää.»
Ruhtinas kääntyi upseerien puoleen. »Missä ne ovat, jotka te veitte pois vangeiksi?»
Kaikki olivat vaiti.
Ruhtinas kiihtyi. »Missä? Totuuden pitää tulla ilmi!»
»Joitakuita myötiin orjiksi Moskovassa, vaan enimmät eivät enää ole elossa», vastasi Aleksei viimein.
»Eikö enää elossa? Kuolleetko? Mitä se merkitsee?»
Taaskin olivat kaikki vaiti.
»Vastatkaa! taikka kaikkein pyhimysten nimessä, minä kyllä kiskon teistä totuuden verellä!»
Ivan kiertelihe vaikeroiden hänen jaloissaan. »Armoa!»
»Ei armoa, vaan oikeutta sekä vihollisille että ystäville. Missä ne vangit ovat?»
»Meiltä loppui marssilla muona», alkoi Aleksei änkyttäen kertoa. »Meillä ei ollut siellä salolla mitä antaa vangeille, sentähden heidät surmattiin, ett'eivät olisi kuolleet nälkään.»
»Miten te surmasitte ne vangit?»
»Meillä ei ollut ruutia kylliksi. Heidät haudattiin elävältä.»
Ruhtinas kätki kasvonsa.
Mutta Ivan syleili hänen polviansa ja huusi kuolemanhädässä: »Armoa!»
Galitsin sysäsi hänet pois. »Pois minun näkyvistäni!»
Viitaten kutsui hän luoksensa vartijat ja sanoi vääpelille: »Te vastaatte näiden kolmen herran säilymisestä.»
Vangitut upseerit antoivat pois miekkansa ja läksivät vartijain saattamina pois.
Ruhtinas astuskeli liikutettuna edestakaisin, vaan pysähtyi sitten Miihkalin eteen. »Te saatatte», sanoi hän, »kertoa kaikki, mitä olette kuullut. Minä en tahdo enkä voi salata mitään.»
Miihkali kääntyi Allin puoleen. »Armollinen herra sanoo tutkivansa asian ja tekevänsä, mitä voi. Jos vangit vielä elävät, pääsevät he vapaiksi. Huomenna saatte kuulla enemmän.»
Alli kumartui suutelemaan ruhtinaan nutun helmaa. »Jumala on teitä palkitseva, hyvä armollinen herra!» Ja sitte hän meni Iikan luo ja sanoi mielenliikutuksesta vavisten: »Kuulitteko? Jos he vielä elävät, pääsevät he vapaiksi!»
Iikka pani hurskaassa ihastuksessa kätensä ristiin ja vastasi: »Jumala on tämän herran kanssa, sillä muuten hän ei osaisi niin suurella lempeydellä kantaa suuruuttansa ja voittonsa onnea.»
Ruhtinas sanoi vielä Miihkalille: »Sanokaa heille, että he saavat suojeluskirjan turvakseen kotimatkalle. He ovat vapaat, mutta pyytäkää heitä odottamaan hetkinen.» Hän kutsui ajutanttinsa, puhui hänelle hiljaa jotakin ja läksi jatkamaan tarkastustansa.
»Nyt hän tietää, että me olemme viattomat, ja me saamme kaiketi lähteä!» riemuitsi Iikka.