XXII.
Vapaiksi päästetyt.
Miihkali seisoi ajatuksissaan ja katseli ruhtinaan jälkeen, kunnes häntä ei enää näkynyt. Nämä hetket olivat kalliit, sillä nyt häntä tuskin epäiltiin, jos hän puhui miehilleen, ja hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen.
»Kuulkaa minua, miehet!» sanoi hän. »Minä olen pitänyt lupaukseni ja miettinyt, miten parhaiten pääsemme täältä. Nyt juuri on minun mahdollinen puhua teille kovalla äänellä. Kuulkaa siis.»
Vangit nousivat, mutta Miihkali viittasi kieltävästi. »Älkää nousko, mutta avatkaa korvanne. Ennen yön tuloa viedään meidät toiseen paikkaan, tästä kuopasta jollekin mäelle. Meitä kyllä vartioidaan, mutta venäläinen on yhtä väsyksissä kuin mekin, ja vartijain päät vaipuvat. Silloin minä hiivin pois, ja yhdeksän teistä saa seurata minua.»
»Miksi emme saa kaikki tulla?» kysyi nuori sotamies.
»Se olisi liian uskaliasta, sillä silloin emme pääse yksitellen. Mutta me, jotka lähdemme, hiivimme pois omien kanuunaimme luo kosken alapuolelle. Ne eivät ole naulatut, niin että ne kyllä meitä vielä kerran auttavat.»
»Luuletteko sen onnistuvan?»
»Sen pitää onnistua. Me tulemme likemmäksi venäläisten etuvartijoita ja ammumme kivääreillämme, ja heti sen jälkeen laukaisemme kanuunat. Panos on niissä vielä jäljellä. Minä kun makasin haavoitettuna ensimäisen alla, tiedän sen tarkkaan.»
»Aiotteko tehdä meteliä leirissä meitä auttaaksenne täältä pois? Emmeköhän yhtä hyvin voisi hiipiä aivan hiljaa?» sanoi eräs vanhempi mies.
»Ettepä juuri», vastasi Miihkali, »sillä siksi on teitä liian paljo. Vartijat eivät nuku niin raskaasti, ett'eivät jossakussa paikassa huomaa meitä, ja jos yksikään huomataan, tulee koko yritys ilmi; mutta näin se käy ja onnistuu. Yö on pimeä, ja uninen venäläinen hämmästyy, niin että häiriötä syntyy. He luulevat Armfeltin saaneen apua ja tulleen uudestaan hyökkäämään. Silloin ei kukaan ehdi muistaa teitä, ja teillä on hyvä tilaisuus paeta.»
»Täällä», sanoi joku sotamies, »on aseita kaikkialla, ja tuossa mattojen alla on monta täysinäistä ruutitaskua. Me hiivimme kuin madot niiden alle, ja jaamme ruudin miehestä mieheen.»
Miihkali kumarsi myöntävästi päätään. »Valitkaa hiljaa, vaan varmasti miehet, jotka lähtevät minun kanssani. Pysykäämme sitte yhdessä, kun meidät viedään pois tästä paikasta. Te muut nukuttakaa vain venäläistä kovalla kuorsaamisella, kunnes melu alkaa.»
»Mutta, olettakaapas, herra, että teidät saadaan kiinni.»
»Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin kaikki yht'aikaa sytyttäkää metsä tuleen. Siellä ylempänä ei ole puutetta sytykkeistä. Polttakaa niin, että ruuti sähisee ja räiskyy.»
»Niin, niin, ell'ei muu auta.»
Miihkali heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin aivan huolettomana, ja kaikki olivat hiljaa.
Niin kului vähän aikaa ja yö lähestyi. Jo oli niin pimeä, ett'ei enää olisi voitu erottaa ystävää vihollisesta, ell'eivät suuret nuotiot olisi valaisseet ketoa. Mutta vähitellen nekin sammumistaan sammuivat, ja miesjoukot niiden ympäriltä hajosivat. Kaikki olivat väsyksissä ja halusivat levolle. Vangit olivat myöskin nukkuvinaan. Moni heistä voi siinä jotenkin hyvin, kun makasi, jalat suorana lämpimässä tuhkassa. Jotkut olivat myöskin saaneet kimpun kuusenhavuja päänsä alle; parempaa ei voinut toivoakaan. Vaan monipa myöskin makasi läpimärkänä ja vilusta väristen. Iikka ja Alli olivat viimein yksin istumassa ja panivat silloin tällöin uutta puuta tuleen sekä katselivat hiljaa ajatuksissaan, miten liekit nopeasti raastoivat saaliinsa. Surua heillä oli kummallakin, mutta erilaatuista. Aika rupesi tuntumaan kovin hitaiselta.
»Nytpä meitä luullakseni ei kukaan enää estä lähtemästä täältä pois», sanoi Alli viimein, nousten seisomaan. »Täällä ei enää maksa vaivaa viipyä.»
Miihkali avasi silmänsä. Hän näet makasi lähellä tulta ja kuuli naisten aikovan lähteä. Hän kohottautui kyynäspäilleen.
»Voinko auttaa teitä, kun pääsemme pois leiristä?» kysyi Alli häneen katsoen.
»Älkää menkö vielä», neuvoi Miihkali, »ruhtinas lupasi teille suojeluskirjan, odottakaa sitä.»
»Saankohan minäkin sitte rauhassa kävellä etsimässä Anteroa?» kysyi
Iikka.
Allia kauhistutti tuo ajatus, että hänen vielä pitäisi kierrellä tuolla asialla. »Aiotteko vielä etsiä häntä kuolleiden joukosta?» kysyi hän levottomasti.
»Sieltä minä olen jo häntä etsinyt. Ei hän siellä ole.»
»Antakaa hänen olla, missä on», virkkoi Aabel. »Jos hän palaa, niin saa maksun siitä, että ampui Lybeckeriä.»
Vaimovanhus huolissaan huojueli edestakaisin. »Jos he rupeavat ankaraksi hänelle, niin rupeaa hänkin kovaksi», huokasi hän. »Ah, te ette tiedä, te, mutta äiti ei itseään pettele. Minä yksin tunnen salon pojan, ja hänen synkkä kohtalonsa kiiruhtaa minua. Tule, Alli, lähtekäämme jo pois.»
Mutta Alli vastasi hidastellen: »Odotamme vielä hetkisen, ruhtinas pyysi meitä viipymään. Mielelläni tahtoisin minä myöskin kuulla jotain omaisistani.»
Miihkali nousi ylös. »Tahdotteko tietää kaikki?» kysyi hän.
»Tahdon.»
Hän astui tulen luo tytön viereen ja sanoi hiljaa: »He nukkuvat nyt kaikki kuoleman unta ja pyytävät teitä: älkää enää itkekö heidän kohtaloansa.»
Maa tuntui vapisevan tytön jalkain alla. Kaikki, mitä hänellä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja minkä hyväksi elänyt, kaikki nyt äkisti yhdellä iskulla poistui näkyvistä; katsoipa hän minne hyvänsä, näkyi kaikkialta vain tyhjä, ääretön avaruus. Voimatkin tuntuivat loppuvan, hän kävi istumaan.
Miihkali katsoi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja jatkoi: »Teillä on suuri voima itsessänne, suurempi kuin kellään muulla uskon olevan. Menkää sen voimanne kanssa Jumalan tykö, niin on hän auttava teitä.»
»Minä olen niin yksinäni.»
Anteron äiti ymmärsi sen surun ja riensi tavallansa lohduttamaan. »Kyllä teillä on yksi jos tahdotte. Turvatkaa minuun ja kulkekaamme yhdessä. Ei minullakaan ole mitään muuta kuin surua, ei ketään.»
»Niin, niin», sanoi Alli, silmät kuivina, »surua on meillä kummallakin, olkaamme yhdessä.»
»Sotajoukkoonko aiotte mennä?» kysyi Miihkali.
»Niin niiden luo, jotka taistelevat ja kuolevat.»
»Älkää menkö sinne!» pyysi hän. »Teidän paikkanne ei ole siellä.»
Alli katsahti vakavasti. »Jumala on riistänyt minulta kodin ja omaiset; tahdotteko te vielä lisäksi riistää minulta isänmaan?»
»Te välkytte kuin tähti, missä hyvänsä liikutte lempeissä toimissa, vaan veressä te sammutte ja kuolette.»
»Minun toimeni pysyy puhtaana niin kauan, kun en itse sitä tahraa; pitkää ikää minä en halua.»
»Totelkaa minun neuvoani ja pyyntöäni!» pyysi hän taas. »Menkää takaisin sinne pohjoiseen.»
»Siellä ei minulla enää ole mitään, mutta täällä alhaalla on Armfelt ja hänen väkensä ja koko tämä suuri, pyhä taistelu, jossa ei kukaan saa väsyä niin kauan kun sydän sykkii. Kun miehet horjuvat, kun vastoinkäymiset väsyttävät heidän kätensä, silloin minä puhun heille kehotuksen sanoja: Älkää unhottako, että isämme elävät tuolla pilvien yllä ja katselevat sieltä teitä, jotka nyt taistelette saman maan puolesta, jota he ovat rakastaneet kuolemaansa asti. Taistelkaa niin, että vainajat saavat iloita tälle miespolvelle, joka on heidän perijänsä. Voitto on kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, joka tietää, kelle hän sen antaa, mutta käyköönpä miten hyvänsä, ei koskaan pidä kuulua, että Suomen kansa olisi hidastellut maatansa puolustaessaan. — Ja kun urhoolliset miehet kalpenevat kaatuessaan, kun miekka putoaa heidän hervonneesta kädestään, sanon minä: Onnelliset te, jotka kaaduitte nuorina, kun voimanne vielä olivat vahvimmillaan. Vanhuuden sumut eivät ehtineet kylmentää sydäntänne. Ei teidän käsienne tarvitse koskaan laitella rakastenne hautoja. Tulevien aikain lauluissa ylistellään teidän urotöitänne, ja kun teidän maallenne käy hyvin, iloitsette te siellä ylhäällä, jossa päivät sytytetään, ja sanotte toinen toisellenne: Mekin olemme rahtusellamme kaunistaneet ja ilahuttaneet Suomea.»
»Te ette ole niinkuin muut naiset», sanoi Miihkali.
»Ei», todisti Iikka, »ei hän ole samanlainen kuin me muut, mutta tämmöisinä aikoina voi olla maamme miehille hyvä kuulla voimakkaita kehotussanoja siveäin naisten huulilta.»
Venäläinen saattoväki, jonka piti käskyn mukaan viedä vangit parempaan paikkaan, saapui nyt, mutta ruhtinas Galitsin tuli samalla, kädessä avoin kirje ja sanoi Miihkalille:
»Sanokaa maanne nuorelle tyttärelle, että tämä kirje on suojeleva häntä kaikista vaaroista meidän puoleltamme. Hän saa sitä paitsi valita ja ottaa kanssansa kymmenen vangittua maanmiestänsä. Se on ainoa lohdutus, mitä minä voin hänelle antaa suruunsa, joka hänelle on tehty. Kaksi meidän miestämme saattaa heitä, niin ett'ei heille tapahdu mitään pahaa meidän alueellamme.»
Kun Miihkali sai tulkituksi ruhtinaan sanat, nousi Alli suutelemaan hänen kättänsä ja pyysi Miihkalia: »Kiittäkää te nyt häntä, minä en nyt löydä sanoja.»
»Sallikaa meidän kiittää ja siunata teitä, jalo ruhtinas», sanoi Miihkali. »Älköön Jumala suoko meidän koskaan yhtyä taistelussa; minun käteni ei voisi tähdätä miekan iskua teidän jaloa päätänne kohti.»
Ruhtinas vastasi vakavasti: »Palkitkaa tämä minun väelleni, milloin he tarvitsevat armahtamista. Teidän saattajanne ovat jo valmiina. Menkää Jumalan haltuun. Jääkää hyvästi!» Hän kääntyi ja meni pois.
»Tehän saatte ottaa kymmenen meidän miehiämme kanssanne», sanoi Iikka vilkkaasti.
»Tahdotteko te tulla yhdeksi?» kysyi Alli Miihkalilta.
»En, minä en voi seurata teitä. Mutta tervehtikää meidän väkeämme ja sanokaa, että kyllä me tulemme perästä.»
Tyttö katseli ympärilleen ja meni Sakin luo. »Nyt pitää teidän lähteä pois minun kanssani.»
Sakki pudisti päätään. »En minä ole mies lähtemään. Valitkaa nuoria. Minusta on vähän enää lukua. Minun vanha pääni riippuu arvottomana kuin menneenvuotinen kylmennyt puolukka varressaan vavisten. Enhän minä osaa muuta kuin kertoa tarinoita entisistä urotöistä. Minä vain muistelen nuoruuteni aikaisia taisteluja, mutta vanha käsivarsi vapisee eikä jaksa enää kunnolla liikutella miekkaa. Hämärä silmäni ei myöskään näe tähdätä niinkuin ennen, jolloin joka luoti kyllä osui mieheensä. Valitkaa sentähden nuoria; he tekevät, mitä minä en enää kykene tekemään.»
Alli katsoi häneen surumielin ja vastasi: »Toiset karkaavat täältä tänä yönä, mutta te ette jaksa seurata nuorempia ja rohkeampia. Tulkaa te vain minun kanssani, niin ette jää muille haitaksi.»
Vanhus ei enää vastustellut, vaan nousi kankeasti. Alli astui edelleen, valiten miehiä, ja vapautetut läksivät saattomiesten turvassa, mutta vielä kaukaakin kääntyi heidän katseensa toisia kohti, jotka mäelle mennessään viittasivat heille iloista tervehdystä.