XXIV.
Sotilasten ilveilyä.
Antero tuli parin ratsumiehen kanssa ja heittäytyi maahan tulen viereen. Simo tuli toiselta puolen kiuluineen. Nähtyään Anteron sanoi Simo: »Vai olet sinä taas täällä.»
»Taasko? Mitä se sinuun koskee?»
»Ei minuun enempää kuin muihinkaan. Meidän pitäisikin kaikkien juosta tiehemme.»
»Sen kaiketi teemmekin vielä ennen iltaa, ja sentähden minä nyt kaikessa hiljaisuudessa huvittelen. Kuka uskaltaa panna vetoa, että Suomi ei enää ole Ruotsin omana?» Hän otti arpanappulat taskustaan. »Tulkaapas tänne, katsotaanpas, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläinen on maan herrana. Jos minä saan suuremman numeron, tapahtuu se pian, vaan muuten kestää vielä kauan.» Hän heitti nappuloita.
»Hillitse kieltäsi!» neuvoi Simo. »Joka sana, jonka puhut, lentää ilmaan, eikä sinun kätesi koskaan kasva niin pitkäksi, että sen saisit sieltä takaisin.»
»En minä sitä takaisin tavottelekaan.»
»Ei tuo tuon verran sanominen olekaan koko maailma», virkkoi toinen ratsumies, Aabel.
»Antero sanoo vain samaa, jota koko maa ajattelee», virkkoi toinen.
Simo katseli ympärilleen. »Jospa joku päälliköistä olisi täällä niin pääsisitte vielä ennen venäläisten tuloa riippumaan.»
Antero nauroi. »Ensi yö se pahin hirressä on, sanoi varas. Vaan jos suot meille hyvää, niin kerro kenraalille.»
Aabel hypähti maahan. »Ei sinun tarvitse niin kauaksi mennä, Simo. Kyllä minä voin yhtä hyvin näytellä kenraalia kuin kuka muu hyvänsä. Tule tänne selittämään valitustasi, minä olen Armfelt.»
Toinen ratsumies nousi. »Ja minä olen De la Barre.
Molemmat seisoivat rinnan. Antero meni heidän eteensä, mutta sysäsi sivu mennessään erästä jalkaväen miestä, joka tuli täyttämään kiuluansa. »Pois tieltä, talonpoika!» tiuskasi hän. »Etkö näe, että herrat pyrkivät helvettiin?»
Molemmat ratsumiehet kävivät istumaan reen laidalle ja Antero astui kumartaen heidän eteensä. Aabel, ollen muka Armfelt, alkoi kysellä:
»No, mitäs sinä tahdot?»
»Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä mahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn, miten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo myöty?»
»Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä jäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen vielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin tiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla toimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen teurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.»
»Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa», sanoi
Antero muka kauhistuen.
»Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää arvokkaampi.»
»No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme juosseet kaikki nämä vuodet.»
»Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä asiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän muutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli Kaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme ja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme iloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen maahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi mahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin hurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja miksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan tullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja puolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.»
Antero hymyili vilkkaammin. »Ja hän oli reipas mies, joka möi villat pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja valtakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole enempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti poissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.»
»Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme paistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on ainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja olla kuin sankarit.»
Tyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään ratsumieheen ja vastasi: »Ah, herra, miten ylevämielinen mies te olettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön, tuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin kunniaa.» Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan De la Barre, ja jatkoi: »Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?»
»Miten sitä katsoo», vastasi hän. »Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä parempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää sen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.»
»Eikö nyt jo olisi aika päästää viisautta hallitukseen?»
»Minä olen jo kauan sitä vaatinut, mutta minun viisauteni on vielä vähän heikompi kuin esimieheni kunnia; siksipä olkoon entisellään, kunnes aika tulee. Missä kaksi on liiaksi, pitää toisen joutua pois tieltä.»
»Kumpaisenko pitää väistyä?»
»Heikomman.»
»Ja kumpiko on heikompi?»
»Joka on vähemmän viisas.»
»No, mitä sitte hyötyy se, joka voittaa?»
»Hän saa kunnian.»
»Eikö meillä sitte ole enää mitään muuta saatavana kuin kunniaa?»
»Miss' on järvi kuivana, siit' on vesi lopussa.»
»Eikä siinä ole apua kiululla ammentamisesta?»
»Ei, ei järvi siitä vähääkään täyty.»
»Entä kalat?»
De la Barren sijainen kohottihe suoremmaksi. »Se riippuu käskijästä; jos minä siinä virassa olisin, niin antaisin minä heidän hoidella itseään kuivalla pohjalla, niinkuin paraiten voisivat, mutta minun aseveljeni tahtoo meitä kantamaan vettä niin kauan, kuin jaksamme. Hän pitää kiinni kunniasta.»
Antero seisoi hetkisen miettien, vaan virkkoi sitte:
»Sanotaan sen kasvavan hyvin rehottavasti täällä Napuen lakeudella.»
De la Barren sijainen nyykäytti vähän päätään. »Rehottavasti se kasvaa kuin tappurakuontalo, ja siitä nyt meidän kaikkien pitäisi kehrätä itsellemme lanka, kyllin vahva, että kestää silmukaksikin vetää, jos siihen tartumme.»
»Aiotteko tekin kehrätä ja hirttää itsenne, herra?»
»En, poikaseni, minä en ole niin tyhmä. Minä puolustan viisautta; mutta ken ei yhdy minuun, hänelle minä jätän kunnian, ja jos kunnia ei antaudu vangiksi, niin mitä minä sille voin.»
»Te tarkotatte, että jos emme antaudu kunnian vangiksi, niin vangitsee meidät venäläinen.»
De la Barren sijainen hymyili hyvillään. »Kylläpä huomaan, ett'et olekaan niin tyhmä, kuin näytät.»
»Enpä tiedä», vastasi Antero, »onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta me köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin että nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt kuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta ken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.»
Simo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: »Tuo pilkka halkasee sydämeni, en minä sitä enää jaksa kestää.» Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies, vastasi: »Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.»
Simo hypähti Anteron luo ja löi häntä tiuskaisten: »Koira!»
Samalla kertaa löi toinen jalkaväen mies De la Barren sijaista ja ivasi:
»Kellä on suuri suu, hänellä pitää olla myöskin leveä selkä!»
Ilveen aikana oli kokoutunut joukko sekä ratsu-että jalkamiehiä katselemaan ja heidän välillään alkoi hurja kahakka. Viimein jotkut ottivat Anteron kiinni ja alkoivat antaa hänelle selkään. Siihen hätään juoksi toiselta puolen Iikka ja toiselta Elias, mikäli kykeni.
»No, Herra armahda!» vaikeroi Iikka. »Onko hulluus nyt vielä tullut meidän kaikkien onnettomuuksiemme lisäksi? Mitä mies on tehnyt, kun ette anna hänen kuolla taistelussa?»
»Pahaa hän on tehnyt», vastasi Simo.
»Häntä rangaistaan syntisistä ajatuksista ja häpeällisistä, puheista», täydensi syytöstä toinen jalkaväen mies.
Iikka tunkeutui miesten väliin, huutaen: »Jättäkää tuomio Jumalalle, te miehet, älkääkä huoliko hänen puheistaan. Hampaathan ne on koiran aseet, ja ketä kauan on pidetty kuin koiraa, hän viimein oppii puremaan.»
»Niin», sanoi joku jalkaväen mies, »ja sentähden että piru asuu hänessä jo vanhastaan, pitää hänen nyt kuolla.»
Sotamiehet alkoivat uudestaan pieksää Anteroa, vaan toisia tuli hänelle avuksi, niin että hän viimein pääsi vapaaksi; ne jotka eivät vielä olleet käsin tappelussa, koettivat välittää ja sovittaa vihamielisiä riitelijöitä.
Aabel asettui suojellen Anteron eteen. »Jos jonkun pitää kuolla, niin kuolkoon joku niistä, jotka ovat saattaneet maan siihen tilaan, jossa se nyt on. Antero ei ole sanonut muuta, kuin mitä kaikki kansa puhuu koko maassa, ja jos tahdotte tietää, mitä puhutaan, niin kyllä minä sen sanon uudestaan. Harmaapartaisista ukoista aina kapalolapsiin asti kaikki huokailevat: Missä on kuningas? missä on kuningas? Jos hän, rakas kuninkaamme ei kohta palaa, niin saakaamme ennemmin rauha Venäjän vallassa kuin ikuisen helvetin kärsiminen Ruotsin kruunun turvissa. Kas niin, surmatkaa nyt minutkin ja kaikki muut, jotka ovat sanoneet samaa!»
»Koko ratsuväki on paholaisen vallassa», huusi ääni joukosta, »ja vie meidät kaikki turmioon!»
Elias oli nyt ehtinyt perille; kaikki väistyivät pois tieltä, kun hän astui väkijoukon keskelle ja sanoi: »Voi tätä päivää ja noita sanoja! Kyllähän olemme huokailleet ajan kovuutta ja valitelleet pahoja päiviä, mutta nyt vasta hätä oikein alkaa, kun olemme menettäneet toivonkin ja rupeamme pettämään uskollisuutta ja lupausta. Ankara on sodan aika, mutta kenenpä käsi on niin vahva, että hän voisi toimittaa rauhan maahan, ennenkuin Kaikkivaltias tahtoo? Kuka on niin vahva? Tulkoon hän esiin ja näyttäköön itsensä! Ei kukaan teistä astu esiin eikä kellään teistä ole sitä voimaa. Jumala yksin määräilee onnen hetket, hänellä yksin on myötäkäymisen avaimet; hän yksin ei kadehdi eikä pidä mielessään pahoja ajatuksia. Mutta minä sanon teille, että jok'ainoa, joka ei tee hänen tahtonsa mukaan, saa töistänsä palkan. Sitäkö kostoa te nyt haluatte, koska puhutte sen kuuliaisuuden ja uskollisuuden pettämisestä, jota olette vannoneet, ja toivotte ystävyyttä sen kanssa, joka tähän päivään asti on ollut niin meidän kuin myöskin isäimme ja heidän isäinsä vihollisena?»
»Eipä ennen tule parempia aikoja maahan!» vastasi Aabel.
»Osaatko sinä sitte niin tarkkaan taata, mitä tulee? Osaatko sinä punnita, mitä onnea on toisella, mitä toisella tiellä? Sitä sinä et osaa, mutta minä osaan sanoa sinulle ja teille kaikille, että ainoa voitto hänelle, joka pettää kuningastansa ja maatansa, on sama kirous, kuin ensimäiset esivanhempamme saivat toteltuaan käärmeen ääntä paratiisissa. Omantunnon rauha on pakeneva petollisuutta harjottavasta miehestä ja jättävä hänet alttiiksi kuluttavalle käärmeelle, joka yöt ja päivät raatelee synnintekijän sydäntä, antamatta hänelle edes sitäkään lohdutusta, että hänen petoksensa olisi tehnyt tilan paremmaksi muille, sillä kylmä on rauta pakkasessa, vaan vielä kylmempi vieras valta. Ja missäkähän arvossa tuo uusi maa meitä pitäisi, jos me petoksella heittäisimme jäähyväset vanhalle! Minä varotan teitä hänen nimessään, joka vallitsee elämän ja kuoleman, älkää raskauttako omiatuntojanne useammilla synneillä, kuin teillä jo on. Älkää sitä tehkö tänä hetkenä, kun olemme ijankaikkisuuden portteja lähempänä kuin milloinkaan ennen, nyt kun ei kukaan meistä tiedä, onko meidän joukossamme ketään, jolle ei hauta jo olisi valmiina.»
Aabel seisoi allapäin ja vastasi epäröiden: »En minä tarkottanut kuninkaan ja maan pettämistä, minä vain sanoin, että meille käy niin huonosti että koko maa joutuu häviöön, ell'ei kuningas kohta palaa.»
»Huono lintu olet, kun et jaksa kantaa omia höyheniäsi!» huusi Antero.
»Aina toki parempi sinua.»