XXV.
Armfelt.
»Hiljaa pojat!» kehotti Elias. »Katsokaa, kuka tuolla tulee!» Ja hän viittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.
Kenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: »Kelle te puhuitte?
Voitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?»
»Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki muukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.»
Armfelt löi otsaansa. »Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden keskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!»
Elias katui ja sanoi rauhottaen: »Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä nyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää tämä kurjuuden aika.»
»Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.» Ja kenraali hyppäsi lähimpään rekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:
»Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua teille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän kunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä ihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja uskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut mistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen saanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut, että teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi seisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä häjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme sanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut väärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää minun siitä sanoa? Mitä?»
»Vastatkaa itse puolestanne», sanoi Elias, »te jotka aloitte.»
Simo osotti Anteroa. »Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.»
»Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?» kysyi kenraali suruisesti tarkastellen syytettyä.
»Ei häneen ole luottamista!» huusi moni ääni.
»Sotakumppanit!» jatkoi Armfelt. »Se mies, joka nyt teidän päällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin tavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia; sentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan rehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa, jonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja epätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko joukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä, yhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti paikalla.»
»Antero», alkoi Simo, »sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme, puolusta itseäsi, jos taidat.»
Antero astui rohkeasti lähemmäksi. »Älkää pitäkö puheita!» sanoi hän hurjasti. »Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi maailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en pelkää!»
»Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!» pyysi
Armfelt.
»Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa meidät.»
»Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?»
»Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole enää siunausta eikä menestystä kanssansa.»
»Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?»
»Minä sanoin myöskin», jatkoi Antero, »että kenraali Armfelt pitää kiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.»
»Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme kumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?»
»Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.»
Armfelt kääntyi toisten puoleen. »Siinäkö on koko syytös?»
Muuan sotamies vastasi: »Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja puhelee maan myömisestä viholliselle.»
»Hm», sanoi kenraali, »vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä tuomion me lausumme sellaisesta miehestä?»
Sotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: »Jos me varmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin tuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä niin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan jalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän kelpaa hevosväkeen.»
»Mitä meidän tarvitsee olla huonommat», huusivat ratsumiehet toiselta taholta. »Emme mekään ota vastaan Anteroa.»
»Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!» sanoi Armfelt hitaasti. »Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra nimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se on pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita, sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden kuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion ja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa, paljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia sanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?»
Taaskin neuvottelivat sotamiehet ja lausuivat viimein päätöksen: »Parempi on vapauttaa kuin tuomita; hän tulkoon meidän kanssamme, jos hän lupaa parantua.»
»Lupaatko kumppaneillesi elää ja kuolla kunnialla?» kysyi Armfelt.
»Mitäpä minun kunniastani!» vastasi Antero heittäytyen hangelle, jossa hän itki kovasti ja katkerasti.
»Nouse pois, Antero! Lupaa taistella meidän kanssamme uskollisesti ja rehellisesti, niinkuin tähänkin asti. Annapas minulle kättä.»
»Minun käteni on teille liian halpa!»
»Sotamiehen käsi, joka on rehellisesti suorittanut tehtävänsä, on yhtä hyvä kuin kenraalinkin. Anna nyt minulle kättä pantiksi, että kadut ja parannut.»
Antero ojensi melkein lapsellisesti pakkasesta punottavan kätensä ja kumartuen sitä tarkastelemaan sanoi: »Näettekö, se on aivan musta. Minua palelee niin hirveästi.»
Armfelt tempasi auki nuttunsa ja veti sieltä esiin pitkän villahuivin. »Kas tässä! Enempää minulla ei ole antaa. Jos tahdotte katsoa, ei teidän päällikkönnekään nutun alla ole parempia varustuksia eikä enempää kuin teilläkään. Eivätkä nuo saappaatkaan ole paremmat. Tästä irtosi pohja eilen, mutta nyt ei kukaan jouda paikkaamaan; minä vain käärin riepua jalkaani.»
Antero seisoi kahdella päällä, huivi kädessä, ja katsoi kenraalia. »Kääri vain se ympärillesi muistoksi Kaarle Kustaa Armfeltilta. Mielelläni minä lahjottaisin teille kaikille jotakin tämän hetken muistoksi, kun ehkä viimeisen kerran näin keskustelemme; mutta minulla ei ole enää muuta jäljellä kuin lämmin sykkivä sydämeni, joka on viimeiseen asti tekevä työtänsä Suomen ja sen kansan hyväksi. Siitä sydämestä minä nyt otan muutamia sanoja ja kiitän teitä kaikista niistä vuosista, jotka olemme eläneet yksissä taisteluissa ja vaaroissa saman lipun ympärillä. Me olemme tänä aikana oppineet kunnioittamaan ja pitämään toinen toistamme urhoollisina, rehellisinä miehinä. Me olemme kokeneet paljon, mutta saavathan muutkin kokea, vaikk'eivät saa niinkuin me kärsiä ja taistella suuren, pyhän asian puolesta; se on meidän kuolematon kunniamme. Elämän suuri pääasia ei ole, miten helposti on päästy kaikesta, vaan mitä varten on eletty ja miten uskollisesti on pyritty tarkotuksien perille. Uskollisuutta, pojat! Uskollisuutta niin vähissä kuin suurissakin asioissa. Eläköön kuningas!»
»Eläköön!» huusivat sotamiehet vastaukseksi.
»Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän heidän käsissänsä ylös ilmaan.
De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää. Muutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä niitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi kalveten.
Sotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä seisovilta: »Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?»
»Se on teidän asianne», vastasi Simo. »Jalkaväellä ei ole mitään tekemistä sen miehen kanssa.»
»Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.»
»Entä sitte», virkkoi Simo, »kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja osaatpa sinä itsekin erottaa heidät.»
Kenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.
»Mitä se melu merkitsi?» kysyi De la Barre.
»Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää väärinkäsitystä.»
»Kavallustako!» ihmetteli De la Barre. »No niin, sepä toden totta olisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton ilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien muiden neuvoa päätitte taistella tässä.»
Armfelt pysähtyi. »Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja olisiko meidän ollut parempi taistella siellä?»
»Tietysti», vastasi De la Barre. »Siellä olisimme voineet tiheillä saarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä on niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän pysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä ollut Vöyrin solake.»
»Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi enemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun, Jumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia puolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin muuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä huonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä, vaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa huomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan luotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt kykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että hän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.»
»Tuohon», intti De la Barre, »minä en yhdy ollenkaan; vaan jos todellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt peräytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin on tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman kanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan verraton.»
Armfelt hymyili suruisesti ja sanoi: »Selvään kuuluu vieras noista sanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt tämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään loppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä kuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme viimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme jo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme taikka kuolemme.»
»Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.»
»Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.» Armfelt otti taskustaan kirjeen ja avasi sen. »Tässä on sitä paitsi kuninkaan viimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla väistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.»
De la Barre vastasi halveksivalla äänellä: »Hyvähän on olla herrana, kun jumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo vilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy sekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen luottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.»
Armfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: »Eihän se ole muuta kuin että kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän vuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta puolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä. Täällä minä sain leipää ja palkkaa», kertoi hän hymyillen, »sainpa hevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle elämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki yhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan velvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana kaikesta.»
»Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista», vastasi
De la Barre tylysti.
Kenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. »Onko teillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan», kysyi Armfelt.
»Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän paikkamme», vastasi vaimovanhus luottavasti.
»Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat taistelusta?» kysyi Armfelt vielä.
»Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä on revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on myöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo meille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä on.»
»Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me tiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä arvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan; sillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.»
Iikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. »Jumala on kyllä teidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen mies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne käärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.»
Armfelt katsoi häntä kummastellen. »Tahdotteko ennustaa meille pahaa?»
Vaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: »Onni on uskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi välistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan onneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka pelastaa itselleen onnen ainiaaksi.»
Armfelt kääntyi De la Barren puoleen. »Olikohan tuossa varotus? Mitä hän oikeastaan tarkotti?»
De la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. »Minä en ymmärrä suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun ranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän maan kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.»
Armfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. »Kuinka te muuten jaksatte täällä? Tämähän on jo kolmas yö.»
Iikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta. »Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona», sanoi hän, »huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.»
De la Barre kumartui tirkistelemään pataan. »Mitä tuo on? Keitetäänkö sitä hevosväen hevosille?»
»Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.»
»Viiniä hevosilleko?» kysyi De la Barre.
»Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta missä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät kuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää, varsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun rauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän jauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on kiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin lämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.»
De la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. »Vaan entä tuo? Ovathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä hevosille?»
»Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen keitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen vihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi tähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen olisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää. Sentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä edes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se saa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki mitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä. Äidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes muutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.»
»Mitä heillä sitte itsellään on?»
»Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.»
»Entä jos he kuolevat nälkään meidän taistellessamme?»
»Niin kuolevat he onnettomuudesta, mutta vapaiden kuoleman. Ennen hauta Suomessa kuin orjuus vihollismaassa. Sentähden myöskin jok'ainoa panee viimeisen voimansa miekan kärkeen huomenna.»
De la Barre katsoi ihmetellen vaimovanhusta ja sanoi sitte Armfeltille: »Kummallinen maa ja kansa, jossa kaikki toisella kädellä työntää minua pois ja toisella kuitenkin pitää kiinni.» Ja Iikan puoleen kääntyen jatkoi hän: »Kun miehet kukistuvat, vetävät he kanssansa myöskin vaimot ja lapset kurjuuteen. Sotamiehen ei pitäisi saada kaikkea.»
Iikka oli vaiti, niinkuin ne sanat eivät olisikaan koskeneet häneen. Hän kaatoi pullosta viinaa pikariin ja tarjosi Armfeltille. »Ensimäisten pitää saaman parasta.»
Armfelt taputti vaimoa ystävällisesti olkapäähän. »Kiitoksia, minä juon pikarin teidän kanssanne, mutta en siitä pullosta; sen säästämme haavotetuille. Täyttäkää pikari meille kummallekin padasta!»
Iikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi sen Armfeltille, joka juodessaan sanoi:
»Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille voiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen viiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe toinen toistamme.»
Iikka nyykäytti myöntävästi päätään. »Kyllä mies tietää, missä on syntynyt, tietääpä myöskin, missä on elänyt, vaan missä kunkin hauta on, sitä ei kukaan tiedä. Jumala suojelkoon teitä, jalo herra!» Hän joi.
»Ettekö tarjoa pikaria myöskin De la Barrelle, urhoolliselle kenraalille, joka on niin kauan yhdessä meidän kanssamme nauttinut kaikkia iloja ja suruja?» kysyi Armfelt.
»Jos käskette, herra kenraali.»
Armfelt huomasi hänen kylmyytensä, vaan jatkoi: »Ystävyyden pikari on ystävällisesti tarjottava ja ystävyydellä otettava vastaan; ei sitä päällikkö voi käskeä.»
Iikka huuhtoi Armfeltin pikarin ja alkoi sitä täyttää, samalla puhuen vastaukseksi: »Perin harvoin päälliköt antavat ystävyyttä kuormastossa olijoille niinkuin minulle. Te olette kaikille yhtäläinen, jalo herra, mutta sentähden ei olekaan toista teidän vertaistanne.»
Hän ojensi pikarin De la Barrelle. »Tahdotteko, kenraali, juoda voittomme onneksi ja siksi menestykseksi, jota toivomme?»
Mutta De la Barre viittasi eittävästi. »Säästäkää niille, jotka ovat paleltumaisillaan tuolla jäällä. Kyllä sittekin ehdimme juoda voittomme kunniaksi, kun sen ensin saavutamme.»
Monta suksimiestä tulla, syöksähti esiin huutaen: »Venäläinen jalkaväki on lähtenyt Ilmajoelta liikkeelle tänne päin. Galitsin itse johtaa, ja kohta he jo ovat täällä.»