XXVI.
Napuen taistelu.
Armfeltin kasvot hiukan kalpenivat, hän huoahti syvään ja sanoi: »Hyvä, että tulevat! Jo onkin saatu kylliksi odottaa. Pärisköön rumpu! Kootkaa kaikki rukoukseen! Se on ehkä viimeinen hyvinkin monelle. Missä hevoseni?» Hän kääntyi De la Barreen päin, joka jo kiiruhti pois. »Kuulkaas, De la Barre, veljeni! Sananen vielä ennenkuin eroamme.»
De la Barre palasi Armfeltin luo ja hän jatkoi: »Mitä hyvänsä lienee mielessäsi piillyt minua vastaan, syystä tai syyttä, niin anna nyt minulle kättä sovinnossa, veljellisesti; kas tässä on minun käteni.»
De la Barre ojensi vaiti kätensä, mutta Armfelt ei tyytynyt sen puristukseen, vaan sanoi: »Miten kylmästi sinä kättä annat. Ennustaako se tien nyt loppuvan, jota olemme niin kauan yhdessä astuneet?»
De la Barre vastasi kylmäkiskoisesti: »Pitääkö nyt tyhmäin etuluulojen saada vallita miestä, joka johtaa tuhansia ja jota sekä ylhäiset että alhaiset alinomaa ylistelevät sotajoukkomme ensimäiseksi mieheksi?»
»Jää hyvästi!» sanoi Armfelt. »Ota vastaan tässä viimeiset sanani! Tulkoon kohtalomme millaiseksi hyvänsä, niin minä en koskaan, en hädässä enkä ilossa, unhota, että sinä olit aseveljeni.»
Liikutuksen tunne värähti De la Barren kasvoissa ja hän ojensi vielä kerran kätensä Armfeltille. »Te jätätte rehellisen nimen perinnöksi jälkeläisillenne», sanoi hän.
»Armfelt-suvun vaakunakilpi ei koskaan tahraudu», vastasi hän ylevästi.
De la Barre hymyili epäilevästi. »Tulevaisuus ei näyttele mitään ennen aikojaan. Puhukaa te vain omasta puolestanne.»
Armfelt aikoi niitä sanoja vielä vastustaa, mutta De la Barre viittasi jäähyväisensä ja riensi pois.
Ylipäällikkö kääntyi sotamiesten puoleen. »Kuulkaa, miehet, tunnussanamme on tänään: Jumalan avulla!» Ja hän hypähti ratsunsa selkään ja katosi näkyvistä.
Yö ja aamu olivat kuluneet, päivä alkoi pilvisenä; taivasta verhosivat raskaat, lyijyharmaat pilvet. Tuuli kiihtyi, kova tuisku alkoi. Tuskin kykeni erottamaan kättänsä silmäin edestä, ja pakkanen puristeli vielä tuntuvammin kuin edellisinä päivinä. Mutta nyt näyttivät väsyneet ja köntistyneet sotamiehet yht'äkkiä virkistyvän eikä sitä ollenkaan tuntevan. Niin oli, kuin tyttö oli tulen luona sanonut: nyt oli vain yksi asia ja nyt kaikkia ja jok'ainoata tarvittiin.
Rummut pärisivät kehottavasti, mutta vaikenivat taas; sen sijaan kuului virren veisuu, kaikki päät paljastuivat ja miehet sitte kumartuivat aseitansa vasten lyhyeen rukoukseen.
Se tuskin ehti loppua, kun jo uusia suksimiehiä syöksähti sanaa tuomaan. Lumi tuprusi heidän ympärillään ja he jo kaukaa huusivat: »Nyt ne tulevat kuin synkät pilvet, kymmentuhansia, kanuunat jyrisevät! Tuo tuli joka leimuaa takanamme, nousee Turpalasta! Sen venäläiset sytyttivät!»
Korkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät suomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla vauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava. Musiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset tulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen kylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä vastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä nouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se lunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat edes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi kuin missään ennen.
Heti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat sotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina ottamaan vastaan. »Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki enteeksi.»
Iikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja vaimovanhus päivitteli: »Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen nyt ensinnä kaikista kaatua!»
»Niin», sanoi eräs kantajista. »Juuri hänen haavastaan onnettomuus huutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten hyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet surmasi.»
Iikka hämmästyi. »Niinkö todella?»
»Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun venäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät meidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula ei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka tuossa makaa.»
Syvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja sanoi: »Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä, niin olemme kaikki hukassa.»
»Vaiti pahan onnen korppi!» tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa ennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se ehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.» Hän katsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: »Joko te synkistytte, no antakaa anteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas tässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.»
Sotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka hetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin se takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He ponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä myöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän taisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen miehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta kaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:
»Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan keskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua. Minä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te voittoon, minä lähden kuolemaan.»
Eräs sotamies kumartui hänen puoleensa sanoen: »Emmekö saa viedä teitä rekien luo, ehkäpä elämä vielä palaa?»
Mutta Peldan viittasi kiirehtien. »Vähäpä minusta lukua. Nyt jo kuolen.
Ei, nostakaa minua, tuolta kuuluu voittoriemu.» Hän pyöritti hattuaan.
»Hei Armfelt! Eläköön Suomi!»
Sankari ei jaksanut enää, hän putosi maahan ja kuoli nuoruutensa keväässä, ja uusia miesjoukkoja syöksyi hänen ylitsensä.
Suomalaisten vasenta siipeä ahdistettiin kovasti jo taistelun alussa, mutta se piti urhoollisesti puoliansa ja sai viimein apua. Oikea siipi, johon vihollinen ei ollut koskenut, komennettiin jään yli tulisimpaan kahakkaan, ja sitte venäläiset lyötiin kaksi kertaa takaisin ja heidän omat kanuunansa käännettiin heitä vastaan. Ne olivat jo kuitenkin naulatut ja sentähden kelpaamattomat.
Suomalaisjoukko juoksi Fieandtin johdolla ja huusi riemuiten mennessään:
»Eespäin, eespäin! Tänään on voitto meidän!»
Kapteeni Sising tuli heitä vastaan toiselta taholta vastaten: »Seis, seis Herran tähden! Missä on ratsuväki? Meidän selkäämme hyökätään pohjoisesta päin!»
Mutta toisaalta huudettiin: »Päinvastoin etelästä! Missä on De la
Barre?»
»Missä hän on? missä?» kuului joka taholta.
Stjernstedt riensi vasemmalta puolelta huutaen: »Herran tähden keskukseen, heti paikalla, sieltä pitää torjua ne, jotka ryntäävät etelästä päin! Jalkaväkeä ahdistetaan joka taholta, sillä De la Barre on kavalasti paennut ja hänen kanssaan on hänen väkensä pettänyt meidät.»
»Onko ratsuväki paennut?» kysyttiin joka taholta hätäillen.
»On», vastasi Flemming hengästyksissään, »kaikki paitsi turkulaiset.
Aksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.»
Miehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen rivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea rykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät suomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: »Kaikki on hukassa! Mahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.»
Miihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä. Pienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui sen kimppuun.
Silloin ilmestyi siihen Armfelt: »Vartioikaa hyvästi lippua!»
Miihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin taistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa. »Pelastakaa kenraali!» huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois luotansa.
Venäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä kerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat he viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.
Pimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään verhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin toisten pauhuisen riemunkin.
Heti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään ratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi ja ruhtinas sanoi hänelle: »Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista sankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa kuin miehet.»
»He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi», vastasi upseeri voitonriemussaan.
»Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus», jatkoi ruhtinas, »sillä kaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan valmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli jo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la Barre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.»
»Minkähän tähden hän lienee niin tehnyt?» ihmetteli upseeri.
»Jos hän olisi vain pysynyt levollisena ja poltellut rauhassa piippunsa loppuun, niin olisimme me joutuneet tappiolle», vastasi ruhtinas ja katseli kaatuneita, joita makasi mykkinä ja kalpeina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Monenlaisia tunteita liikkui hänen rinnassaan ja viimein hän sanoi vakavasti:
»Levätkööt rauhassa kaikki, jotka tässä makaavat! Heiltä ovat vaivat loppuneet ja päivän työ. Meidän on voitto, mutta kunniasta annamme mielellämme osan Suomen sankareille, joiden maine ei kuole.»